Category Archives: Klassikko

Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

Edith Wharton 150 vuotta

Edith Wharton, © Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University

Tänään on Edith Whartonin (1862-1937), surkuteltavien säätyläissankaritarten kohtalottaren 150-vuotispäivä. Yleisesti ottaen Whartonia tunnutaan pitävän humoristisena vuosisadan vaihteen amerikkalaisen yläluokan kuvaaja.

Harvoinpa kuitenkin Whartonin kirjoissa käy keskeisille naishahmoille hyvin, edes hetkellisesti saati sitten lopullisesti. Kyynisempi tarkkailija voisi olla vakuuttunut, että juuri Whartonin näennäisen misogynian takia hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto ensimmäisenä naiskirjailijana ikinä vuonna 1921. Whartonin kirjoihin tutustunut voisi todeta, että Wharton on ollut aikamoinen naisasianainen, sillä hänen romaaneissaan naishahmoille käy huonosti, koska yhteiskunta tai ainakin ylempien luokkien sosiaaliset kuviot on järjestetty niin, ettei niissä voi naisihminen voittaa oikein millään. Mahdollisesti Pulitzer-palkintoon vaikutti myös se, että The Age of Innocence (Viattomuuden aika, Otava 1955, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja) on kesympi kuin Whartonin aiempi tuotanto.

Erityisesti The House of Mirth (1905, Säätynsä uhri 1922, suom. Armas Hämäläinen), Viattomuuden ajan lisäksi ainoa suomennettu Edith Whartonin romaani, on brutaalin kiehtova kuvaus 1800-luvun lopun newyorkilaisesta seuraelämästä. Kuten tyypillistä Whartonille, tämäkin romaani keskittyy aikalaissäätyläisnaisten elämän keskeisiin asioihin: rahaan ja rakkauteen. Ilman rahaa ei ole elämää, joten on tarpeellista avioitua riittävän hyvin. Kuitenkin sitä kaipaisi avioitua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi arvostaa tai jopa rakastaa. Ja päästäkseen avioon, pitää tytöllä olla puhtoinen maine, sillä maine on tärkein tae rahan jatkuvasta virtauksesta oikeaan suuntaan. The House of Mirthin sankaritar mokaa vahingossaan maineensa nuorena, ja siitäpä se reipas alamäki sitten alkaakin.

Rahan ja rakkauden väliset ristiriidat olivat Whartonille henkilökohtaisesti tuttuja. Hän ei onnekseen mokannut missään vaiheessa. Hän avioitui varakkaasti ja soveliaasti, kiersi Eurooppaa aviomiehensä ja kiinnostavien intellektuellien kanssa, ja sai vuonna 1908 avioeron aviomiehensä mielenvikaisuuden perusteella. Avioero on ollut aiheena myös Whartonin fiktiossa. Esimerkiksi vuonna 1907 ilmestyneessä lyhytromaanissa Madame de Treymes juoni huipentuu avieroon liittyviin lakeihin – kirjan nimellinen ranskalainen sankaritar madame de Treymes tuntee paikalliset lait ja pyrkii junailemaan amerikkalaisen kälynsä avioeron hänen miehensä parhaaksi.

Wharton pyrkii kerta toisensa jälkeen näyttämään, miten käy naisille, jotka eivät pelaa sääntöjen mukaan, ja sääntöjen mukaan pelaaminen tarkoittaa Whartonille lähes äärimmäistä laskelmointia. Hän tähdentää kerta kerran jälkeen, että nainenkin on naiselle susi, lukuunottamatta niitä harvoja naisia, jotka ovat itsekin joskus mokanneet. Nykyään puhutaan lasikatoista ja -lattioista, mutta 1900-luvun vaihteen säätyläisnaiset tuntuvat Whartonin romaanien perusteella sipsutelleen särkyneillä pulloilla ja sydämillään koko elämänsä.

Edith Wharton – antinostalgista epähömppää romanttiseksi hömpäksi naamioituneena koko rahan edestä. Ja mikäli kirjoille ei ole aikaa, kannattaa silmäillä Wharton-filmatisoinnit. Jostain syystä Whartonia on vaikea mokata. Martin Scorsesen mestarillinen Viattomuuden aika (1993), nokkelan kuvauksellinen The House of Mirth (2000) ja BBC:n höpsäkän viiltävä minisarja The Buccaneers (1995), jonka käsikirjoittaja on dramatisoinut kirjailijan viimeisen, kesken jääneen romaanin sentimentaaliseksi psykodraamaksi.

Lopuksi aikalaista romattista (ja täysin Whartonin naturalismin vastaista) populaarimoraliteettimusiikkia suoraan savikiekolta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=22UP9xLL-jM&feature=related]

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

© Kirjakko, Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, kansi: Seppo Syrjä

On epäreilua vertailla kirjailijan läpimurtoesikoista ja uusinta keskenään, koska siihen esikoisromaaniin monet kirjailijat pistävät niin paljon paukkuja, etteivät ikinä julkaise mitään. Onnen tunnin jälkimainingeissa jäin kuitenkin haikailemaan Häräntappoaseen perään. Että olikse nyt oikeesti niin hyvä. Monille muillekin nostalgiapläjäyksille kun on käynyt kehnosti ajan kuluessa.

Mutta ei, kyllä se vaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1984) hurmaa edelleen rehellisyydellään ja rikkinäisyydellään. Perinteisissä tyttökirjoissa ensirakastumista kuvataan jotenkin ylevästi, heinäkuussa paistaa ikiaurinko, eikä koskaan ole tylsää hetkeä. Häräntappoaseessa Härkönen kuvaa hukassa olevia miniaikuisia, jotka haparoivat oudossa maailmassa miten taitavat. Yhteistä on lähinnä kestohämmennys, luoviminen ja räpistely, sattuma konkretisoituu aikuisten sääntöihin ja kavereiden päättömyyteen. Mutta tylsää hetkeä ei Torvenkylälläkään tunneta.

Härkönen saa Alpo Korvan ja kavereiden teinielämän kuulostamaan jopa tavoiteltavalta, elämän täyteiseltä. Tämä yllättävä näkökulma rikkinäisen elämän siunauksellisuudesta hätkähdytti aikanaan, ja tuntuu edelleen yllättävän raikkaalta. Vimmaiset nuoret eivät valita tai märehdi, vaan hyökkäävät silmät kiinni seuraavaan kohtaukseen. Valituksen ja märehtimisen minimaalinen määrä suorastaan ällistyttää, ikäänkuin -80-luvulla oltaisiin oltu avoimesti kestovihaisia passiivisen yleismasentuneisuuden sijaan (paitsi se homopoika tietty, joka oli aktiivisesti depiksessä ja mahdollisesti skitsofreeninen). Seksuaalisuuskin sai olla haparoivaa, riideltiin ja sovittiin, ja vaatteet päällä uidessa tai sateessa halaillessa kastui ja hytisytti kylmästä.

Itsehän vietin yläasteen kasilla (jolloin tämä kirja luettiin äidinkielen tunneilla) sairaan tylsää tavisrivarilähiöelämää, jota rytmittivät lähinnä shoppailureissut isoon kaupunkiin, kesämökkiviikonloput ja yökyläily joidenkin kavereiden luona (mutta vain viikonloppuisin, ettei koulu kärsi). Torvenkylän elämä oli monessa mielessä eksoottista, hahmojen sanavalmius vaikuttavaa ja sisäisen elämän purkautuminen oikein teoksi uskomatonta. Muistan ihmetelleeni, että miks mun elämä on niin tylsää, kun kaikkien kirjojen mukaan vaikka missä tuppukylissäkin on vaikka mitä elämää, vaikkei siellä asu kuin kolme (3!) ihmistä. Meillä kun ei ollut internettiä, jonka avulla nykynuoret voivat havaita, että oikeastaan kaikkien elämä on vähän tylsää ja draamaa ei voi tuoda, se pitää tehdä itse.

Ah, nostalgia. Ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun se on nostalgiaa, Häräntappoaseessa 315 sivua laatunostalgiaa. Kertun kotona ei edes ollut puhelinta. Lopuksi nostalgiapläjäys -80-luvun kultturellimusiikkia, olkaa niin ystävällisiä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=9SjA_ozojDw]

Henry James: Eurooppalaiset

© Kirjakko

Henry Jamesin (1846-1913) Eurooppalaiset on masentavan viehättävä tai viehättävän masentava pieni komedia laskelmoivien pyrkyreiden parhaista aikeista. Eurooppalaiset voikin lukea sekä allegoriana eurooppalaisten ja amerikkalaisten keskinäisestä kanssakäymisestä ylipäänsä että psykologiseen realismiin pyrkivänä kuvauksena yksilöiden selviytymiskeinoista edellisvuosisadalla.

Eurooppalaiset (alkup. The Europeans, 1878) on Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady) kirjoittajan ensimmäisiä teoksia, ja kertoo jo tarinansa pääasiassa naispäähenkilön edesottamuksiin keskittyen. Tarina alkaa sateisesta ja synkästä Bostonista, eurooppalaisesta näkökulmasta maailman laidalla sijaitsevasta tuppukylästä, mutta amerikkalaisesta näkökulmasta kansakunnan sivistyksen ja hengenelämän kehdosta. Sinne juuri saapunut eurooppalainen seurapiirisisaruspari aikoo valloittaa Amerikan omalla tyylillään.

Eugenia on kolmikymppinen seurapiiriprinsessa, joka uhkaa jäädä tyhjän päälle avioerossa: “Eugenialla oli hienot tarkoitusperät, eivätkä ne milloinkaan olleet havaittavissa määrin hienostumattomat” (s. 138). Felix puolestaan hieman nuorempi iloluontoinen boheemi taiteilijaseikkailija. Heidän tarkoituksenaan on aloittaa uusi elämä Amerikassa amerikansukulaisiaan hyväksi käyttäen. Sukulaiset ottavatkin sisarukset vastaan. Tarinan edetessä käy ilmi, miten monilla tavoilla eurooppalaisten ja amerikkalaisten tavat ja ajatusmaailmat eroavat toisistaan – eikä pelkästään sellaisin tavoin, joilla niiden aiempien mielikuvien perusteella pitäisi.

Eurooppalaisten humoristisuus perustuu väärinkäsityksille, jotka ovat peräisin kulttuurisista tottumuksista. Jos talon nuoriherra on viinaan menevä, hänen täytyy olla myös naissuhteissaan huikentelevainen. Mutta amerikkalaiset pelaavat eri säännöillä kuin eurooppalaiset, eikä amerikkalaisten totisen pinnan alla asustakaan samanlaisia paheita kuin eurooppalaisilla. Valitettavasti suomennos ei ole onnistunut tavoittamaan kaikkia harmaan sävyjä ja niinpä komediallisuuden lisäksi myös kirjan psykologinen realismi kärsii.

Eurooppalaisten vuodelta 1968 peräisin oleva suomennos (Arvi A. Karisto, suom. Kalevi Lappalainen) on alkuperäiseen verrattuna synkistelevä. Opportunistiset, päämäärätietoiset eurooppalaiset ja ilottomat, velvollisuudentuntoiset amerikkalaiset muodostuvat omiksi karikatyyreikseen. Käännöksen ikä näkyy myös siinä, että kirjan kieli on jokseenkin vaikeaselkoista eivätkä alkuperäisen piilomerkitykset ole aina säilyneet käännöksessä. Silti käännös on tavallaan ikääntynyt hyvin. Aikakauskuvaus vaikuttaa erityisen onnistuneelta, kun suomenkin kieli on viidessäkymmenessä vuodessa muuntunut jopa kielioppisäännöiltään, ilmauksista puhumattakaan.

Jamesin laajempiin romaaneihin verrattuna Eurooppalaiset vaikuttaa pintapuolisemmalta raapaisulta. Tällainen klassiseen tapaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu lyhytromaani ei toki voikaan luodata ihmismieliä kovin syvällisesti jo pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta lyhyys on myös Eurooppalaisten valtti klassikkomarkkinoilla moniin muihin belle epoque -klassikoihin verrattuna ja se sopiikin erinomaisesti talven tunnelmapalaksi teekupposen ja suklaakonvehtien kera nautittuna.

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Natalie Zemon Davisin teosta Martin Guerren paluu ei suotta pidetä yhtenä kulttuurihistorian klassikoista. Davis tekee tutkimuksensa pieteetillä ja onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan helppolukuisen, antoisan ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen.  Toki asiassa auttaa Martin Guerrejen uskomaton tarina suoraan 1500-luvulta, tässä tapauksessa  historiantutkijan tulkitsemana.

Zemon Davisin Martin Guerren paluu (Gaudeamus, 2001) kertoo Martin Guerren ja toisen Martin Guerren tarinan 1500-luvulta. Martin Guerre lähtee eräänä päivänä vaimonsa ja poikansa luota maatilaltaan. Hän palaa vuosien jälkeen takaisin ja elelee kasvavan perheensä luona hoitaen tiluksiaan menestyksekkäästi. Kunnes hänen setänsä vetää hänet oikeuteen hänen vaimonsa valtuutuksella: Martin Guerreä epäillään huijariksi. Ottaen huomioon, että hänet on hyväksytty niin kylään kuin aviovuoteeseenkin Martin Guerrenä  jo vuosia aiemmin, jopa tuomareilla on vaikeuksia ottaa selvää tapauksesta. Onko kyse vain sedän kostotoimenpiteestä? Onko vaimo todella nostanut syytteen omasta tahdostaan? Miten suhtautua kyläläisiin, joista suurin osa pitää epäilyksenalaista Martin Guerreä todellisena Martin Guerrenä? Entäpä, kun oikeudenkäynnin viime hetkillä paikalle ilmaantuu Martin Guerre?

Martin Guerren tapaus herätti huomiota Uuden ajan alun Euroopassa. Kun henkilöllisyyttä ei todistettu paperein, vaan pikemminkin omalla tai perheenjäsenten kunniasanan painolla, mahdollinen pitkäaikainen huijaus horjutti huijatun itsetunnon lisäksi myös perhe- ja liikekumppanuussuhteita ja asetti monet yhteiskunnalliseen elämään liittyvät oletukset kyseenalaisiksi. Martin Guerren tapaus oli niin omituinen jopa jutun tuomarin mielestä, että hän julkaisi teoksen tästä oikeusjutusta vain muutama kuukausi sen ratkettua. Tuomari ei ollut ainoa: juttu askarrutti myöhemmin esimerkiksi filosofi Michel de Montaignea.

Zemon  Davis, jonka työ on varmaankin lähtenyt etenemään näistä historiallisista painetuista lähteistä, on tutkinut myös niiden taustat ranskalaisissa paikallisarkistoissa ja käyttänyt hyväkseen runsaasti muuta kulttuurihistoriallista tutkimusta. Niinpä tässä mikrohistoriallisessa tutkimuksessa Martin Guerrejen elämäkerrat eivät näyttäydy ainoastaan oikeudenkäyntimateriaalin valossa:  Zemon Davis maalaa kuvan molempien miesten elämäkerroista ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin. Hän pyrkii selvittämään myös muita juttuun liittyviä ja sen esille tuomia teemoja naisen ja lasten asemasta, avioliitosta, paikallistavoista ja aikalaisperhepiiristä.

Niinpä Martin Guerren paluu onkin esimerkillinen mikrohistoria, jossa yhden historiallisen tapauksen perusteella pystytään tuomaan esille meille vierasta historiallista elämäntapaa laajemminkin. Samalla näiden muutamien henkilöiden elämäkerrat rajaavat tutkimusaiheen ja muodostavat sen ajalliset raamit luonnollisen oloisesti. Zemon Davis korostaa tutkijanääntänsä minä-muotoisella kerronnalla ottaessaan esiin tutkimuskysymyksiin liittyvää pohdintaa: historialliset faktat toki puhuvat puolestaan, mutta Zemon Davis ottaa niiden tulkinnasta ilahduttavan avoimesti vastuun omille harteilleen.

Tämä valinta on ehkä myös osin pakon sanelema, sillä teoksessa on paljon spekulointia. Koska Zemon Davisin historiallisessa aineistossa on ollut paljon aukkoja, hän joutuu heittämään ilmaan lähes yhtä paljon avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Monet aukot Zemon Davis on kyennyt paikkaamaan tutkimalla arkistoissa vastaavantyyppistä materiaalia, jonka avulla hän on pystynyt tekemään yleistyksiä, joiden voidaan olettaa pitävänsä paikkansa myös Guerrejen suhteen.  Spekuloinnista vastaaminen omalla tutkijanäänellä tuokin Martin Guerren paluuseen kotoisan rehellisyyden tunnun: tutkijan korostaessa ainutkertaista tulkintaa hakematta absoluuttisen tietäjän roolia lukijalle vapautuu tilaa pohtia myös teoksen sisällön keskeisiä kysymyksiä identiteetin ja erilaisten roolien muodostumisesta ja rakentamisesta.

Martin Guerren paluu ei lunastakaan tyypillisen historiallisen tutkimuksen lupauksia raskaasta lukukokemuksesta: se on keveä ja nopea lukea. Sitä ei myöskään ole tyypillisen tutkimuksen täyteen ladattu täpötäyteen faktaa ja tutkimusteemoja, vaan Zemon Davis antaa tarinalle tilaa kulkea. Voisikin jopa väittää, että tarinalla on teoksessa niin paljon tilaa, että avoin tutkimuksellinen pohdinta jää ajoittain hiukan ohueksi. Tarina onkin tässä teoksessa se elementti, jossa tutkija ottaa kaikkitietävän kertojan roolin.

Martin Guerren paluu on nautinnollinen lukukokemus historiasta, etenkin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille, mutta tarjoaa oman testiryhmäni mukaan mukavia lukuhetkiä myös historiaa tylsänä tai tarpeettomana pitäville  lukijoille. Kirjoittajille se tarjoaa useita ahaaelämyksiä siitä, miten faktaa upotetaan tarinaan ilman että tarina, fakta tai lukija joutuvat tarpeettomasti kärsimään.

Thomas Pynchon: The Crying of Lot 49

Lähde: http://www.thomaspynchon.com/bookstore.html

Thomas Pynchonin The Crying of Lot 49 iskee suoraan selkärankaan ja ravistaa. Joka kerta kun tämä lyhytromaani on ollut kesken, olen heräillyt yön pimeydessä täysin psykedeelisistä painajaisista hikisenä ja sydän hakaten. Ensimmäisellä kerralla kuvittelin sen johtuvan pikavauhtia lähenevästä postmodernin kirjallisuuden tentistä, mutta sittemmin se on paljastunut johtuvan kirjasta itsestään. Se on kummallista, koska teos ei ole mitenkään erityisen pelottava. Itse asiassa, se on hetkittäin jopa yllättävän hauska trilleriksi. Yksittäisen ihmisen marionettimainen salapoliisitarina vaan näppää käyntiin kaikki-minun-pahimmat-pelkoni -sovelluksen.

Thomas Pynchonia pidetään yhtenä amerikkalaisen postmodernin mestareista. The Crying of Lot 49 (Vintage, 1996; suom. Huuto 49, Nemo 2003) on hänen toinen romaaninsa, joka tunnustettiin jo julkaisuvuonnaan 1965 täysin uudentyyppiseksi kirjallisuudeksi, kuten Joycen Odysseus aikoinaan. Toisin kuin Odysseus, joka on loppumattoman pitkä, The Crying of Lot 49 on ällistyttävän kompakti paketti 127 sivullaan.

Kirjan juoni alkaa yksinkertaisesti ja välittömästi kirjan alkulauseessa, joka on yksi kirjallisuushistorian parhaista ja pakottaa lukemaan seuraavatkin. Aina vaan paranee.

One summer afternoon Mrs Oedipa Maas came home from a Tupperware party whose hostess had put perhaps too much kirsch in the fondue to find that she, Oedipa, had been named executor, or she supposed executrix, of the estate of one Pierce Inverarity, a California real estate mogul who had once lost two million dollars in his spare time but still had assets numerous and tangled enough to make the job of sorting it all out more than honorary. Oedipa stood in the living-room, stared at by the greenish dead eye of the TV tube, spoke the name of God, tried to feel as drunk as possible. But this did not work. (The Crying of Lot 49, s. 5)

Keski-ikäinen rouvashenkilö Oedipa Maas on määrätty entisen miesystävänsä (luonnollinen kuolema) testamentin toimeenpanijaksi. Ja sen jälkeen mikään ei olekaan yksinkertaista, koska yksi postimerkki. Oedipan arkirutiinit särkyvät hänen selvittäessään postimerkkiä. Selvittely johtaa Oedipan ryntäilemään johtolankojen perässä sattumien johdatellessa häntä oikeaan suuntaan. Onko maailma todella täysin eri paikka kuin mitä hän on aina uskonut? Onko kaikki vain hänen omaa mielikuvitustaan? Vaiko sittenkin entisen miesystävän järjestämää julmaa peliä hänen elämällään ja mielenterveydellään? Postimerkki huutokaupataan kirjan lopussa kohteena nro 49.

Eri juonenkäänteissä Pynchon ottaa esiin liudan erilaisia aikalaisilmiöitä. Popmusiikki (ja -muusikot), salaliittoteoriat, Yhdysvaltain historia, kalifornialainen elämäntapa, huumeet, radio-ohjelmat, tv-ohjelmat, autoilu, poikarakkaus, psykoanalyysi, motellielämä, yökerhot, rakennushankkeet (ja Maxwellin demoni, tuo termodynamiikan pikku vekkuli <3)… Tiukka juonenkuljetus muodostaa kuitenkin temaattisista harhailuista 1960-luvun jenkkiyhteiskunnan peilin ja samalla intellektuaalisen palapelin, jossa lukijaa viedään kuin Oedipaa – marionettina vihjeiden ja vihjailujen verkostossa.

The Crying of Lot 49:ssa Pynchon haastaa lukijan erittäin kiehtovasti, kietomalla hänet valheiden ja vihjeiden verkkoon hänen avoautoillessaan kalifornialaista valtatietä suoraan mysteerin ytimeen ja mutkitellen lopullisen vastauksen äärelle. Nerokasta.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness