Category Archives: Kritiikki

Kirjaläppää: Suomi jakaantui jälleen kahtia, tällä kertaa äänikirjoissa

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Childe Hassam (1859–1920): April (The Green Gown)

Hesarin tämänaamuisessa  pääkirjoituksessa hehkutetaan äänikirjoja. Ja miksei hehkutettaisi? Kirjoja on kiva sekä lukea että kuunnella. Äänikirjamarkkinat tuovat yhteen lukijat ja kuuntelijat kaunokirjallisella tositarkoituksella (mitä toki radiokuunnelmat ovat tehneet jo radion alkuhämäristä, mutta ei mennä siihen nyt).

Juuri nyt nimittäin kiinnostaa se, että äänikirjamarkkinat jakautuvat jälleen Otavan-Bonnierin -linjan molemmille puolille. 

Bonnierin (ruotsalaisen Bonnierin omistamat suomalaiset kustantamot WSOY ja Tammi) äänikirjat ovat nimittäin löytäneet kodin BookBeat -äänikirjapalvelusta.

BookBeat aloitti toimintansa kesällä. Tätä palvelua on kokeillut yli 10 000 kirjankuuntelijaa ja maksavia käyttäjiä on tällä hetkellä “nelinumeroinen määrä”, kertoi BookBeatin edustaja Helsingin kirjamessuilla.

Storytel puolestaan ilmoitti viime viikolla aloittaneensa yhteistyön Otavan kanssa. Storytel on ruotsalaisomisteinen äänikirjapalvelu, joka aloitti tänä syksynä. Ennen Otavaa Storytel aloitti yhteistyön CrimeTime -kustantamon kanssa.

Molempien äänikirjapalvelujen kuukausihinta pyörii 15 euron tietämillä. Kirjat ovat siis viitisen euroa kalliimpia kuin musiikki, jos vertaa Spotifyn hintoihin.

Aiemminhan suomalaiset ovat kirjoja netissä kuunnellessaan lainanneet ne joko kirjaston e-palvelusta tai ostaneet Elisa Kirjasta kirja kerrallaan.

Kirjastosta lainatessa hankaluudeksi muodostuvat laina-ajat ja se, että kirjastolla on rajallinen määrä yhtäaikaisia lisenssejä teoksiin: niinpä kirjaa voi joutua odottamaan pitkäänkin – ja lainaus saattaa raueta, vaikka kirja olisi vielä kesken.

Toisaalta Elisa Kirjassa yksittäiset teokset ovat melko tyyriitä, varsinkin kun ottaa huomioon, että tuntematon ääneenlukija on aina riski. Lars Svedbergin lukemana sitä kuuntelee vaikka maitopurkin kylkeä, mutta kaikki lukijat eivät ole hänen tasoaan. Niinpä lukijakriittinen kuuntelija tapaa kytätä alennuskirjoja, jos kirjailija ja teos kiinnostavat, mutta lukijasta ei ole varmuutta.

Onko 15 euron kuukausihinta liian suolainen tavanomaiselle äänikirjan kuuntelijalle? Äänikirjan kuluttajana ajattelisin, että ok, yksi normihintainen äänikirja voi hyvinkin maksaa saman verran kuin äänikirjapalvelu monine kirjoineen maksaa kuussa, siinä mielessä hyvä meininki.

Mutta kuinka monta äänikirjaa sitä ehtii kuussa kuuntelemaan? Jotkut kuuntelemistani kirjoista ovat kestäneet kuusi tuntia, jotkut yhdeksän,  muutama yli 20 tuntia. Jos äänikirjapalvelut olisivat Spotifyn hinnoissa, olisin ehkä jo tehnyt tilauksen jompaan kumpaan.

Kumpaan, on toinen iso pohdinnan kohde.

Sillä, kummalle puolelle tässä jaossa asettuu, on nimittäin väliä, jos sitoutuu vain toiseen. Nopealla haulla näyttää nimittäin tällä hetkellä siltä, että Storytelistä ei löydy WSOY:n tai Tammen kirjailijoiden teoksia – eikä BookBeatista Otavan kirjailijoiden.

Toivottavasti tilanne muuttuu tulevaisuudessa. Tai joku innovoi markkinoille äänikirjapalvelun, joka pystyy tarjoamaan kuukausimaksulla kaikkien kustantamoiden kirjoja. Nimittäin kuluttajalle väliä on kahdella seikalla: sillä, että palvelussa on kaikki kiinnostavat kirjat ja sillä, että se toimii teknisesti moitteettomasti.

Muussa tapauksessa: ei riittävän hyvä, että minä siitä kuukausittain maksaisin.

Kirjaläppää: Kauneimmat googlekäännökset

Googlen käännösalgoritmin haasteet minkä tahansa käännöksen suhteen tietävät ne, jotka ovat ikinä yrittäneet mitään googlella kääntää sellaisista kielistä, joita ymmärtävät edes alkeellisesti. (Kun sanon haasteet, tarkoitan heikkoutta.) Aika nopsaan algoritmi löytää kuitenkin oman sisäisen logiikkansa, eli ikäänkuin kielelliset rajansa.

Sallinette demonstraation. Aaro Hellaakosken unohtumaton aforismi, joka sopii sekä paikallissäähän että käsiteltyyn aiheeseen kuin nyrkki nenään.

Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.

Google kääntää:

The road pedestrian road is a prisoner.
Free is only unbeatable in deep snow.

Google kääntää jälleen:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Google ja käännöksen käännöksen käännös:

The road to the pedestrian road is a prisoner.
Free is the only unbeaten in deep snow.

Google ja neljännen asteen käännös:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Neljännellä asteella Google on löytänyt kielen, jota algoritmi ymmärtää niin täydellisesti, että teksti pysyy samana, junnattiinpa sitä edestakaisin kuinka monta kertaa tahansa.

Ihmiskääntäjän kääntäessä tällaista täydellisyyden tilaa ei saavuteta. Aina on mahdollista keksiä vielä tarkempi vastaavuus, hakea luovien prosessien ja kulttuurisen ymmärryksen kautta samaa merkitystä hyvinkin kaukaa. Kieli on umpihanki, google on tien vanki, voisi asian runollisesti ilmaista.

Googlen algoritmin kehittyessä merkitystenkin vastaavuus nousee ja konekäännöksiin turvaudutaan yhä useammin resurssi-, aika- tai välittämispulan takia. Johtaako tämä tulevaisuudessa sekä kielen sisältöjen, sanaston, rakenteiden että ylipäänsä luovuuden kaventumiseen?  Jääkö ihminen Googlen vangiksi?

Adana city metro map Turkey statement google

Spefi-tv esittää: Vaalistudio

Kirjabloggaajat ovat lukeneet suurimpien puolueiden vaaliohjelmat. Kyllä luimme ne Kujerruksia-blogin Linnean kanssa ihan oikeasti. Henkilökohtaisesti luin Keskustan, Kristillisdemokraattien, Perussuomalaisten ja Vihreiden vaaliohjelmat. Opin samalla erittäin paljon politiikasta ja vaalipuheista. Katsokaa, ihmetelkää ja äänestäkää!

https://youtu.be/L3lKgGk9Y0A?t=1s

Ennakkoäänestys Suomessa 8.-14.4.2015 ja varsinainen vaalipäivä 19.4.2015. Suomi voittoon! Video myös täällä: http://pigeonnaire.blogspot.fi/2015/04/spefitv-esittaa-vaalistudio.html.

Kirjaläppää: Kirjankansibingo

Tämä on bingo lukijoille, jotka ovat joskus pettyneet kirjankansiin.

Kannethan ovat sillä lailla vallaton osa kirjaa, että eivät periaatteessa liity kirjalliseen teokseen yhtään mitenkään. Kirjallinen teos sijaitsee useimmiten enimmäkseen kansien sisäpuolella. Käytännössä kannet ovat kuitenkin lukijan esimmäinen kosketuspinta teokseen. Jos teos sisältää muuta kuin kannet lupaavat, lukija pettyy. Jos kannet ovat heikkolaatuiset, lukija ei edes tartu kirjaan. (Tämä erityisesti omakustantajille tiedoksi.)

Kansikuvabingo

© Taika Dahlbom

(Bingoon innoitti erityisesti sosiaalisessa mediassa käyty keskustelu omakustantamisen eduista suhteessa perinteiseen kustantamiseen.)

Kirjaläppää: Metakritiikkiä, tarvitaanko sitä?

Teatteriohjaaja ja kirjailija Ari Wahlsten peräänkuulutti metakritiikkiä Helsingin Sanomien Mielipideosiossa tänään. Julkaistut (eikä vain lähipiirissä jupistut) arviot kirjallisuuskritiikeistä voisivat parhaimmillaan nostaa julkaistun kirjallisuuskritiikin tasoa, arvioi Wahlsten.

Tämä on tietysti jossain määrin idealistinen näkemys tilanteessa, jossa harvoin julkaistaan edes vastineita kritiikkiin, saati sitten saavutetaan hedelmällinen (tai muu) dialogi kriitikon ja kirjailijan välille. Harvinainen vastinetilanne saatiin kokea Hesarissa viime lokakuussa, kun kriitikko Matti Mäkelä kyseli Saasta-teoksen kirjoittamisen oikeutusta ja kyseenalaisti kirjailijan moraalin. Hesari ja julkaisi myös kirjailija Marko Leinon vastineen kritiikkiin. Onko vastine kuitenkaan metakritiikkiä, vai onko se vain taiteilijan itsekorostusta?

Onko dialogista kritiikin vahtikoiraksi?

Internetin syövereissä taiteen vastaanottojen ja kritiikin vastaanottojen dialogi olisi periaatteessa mahdollista. Käytännössä se kuitenkin on jäänyt useimmiten selkääntaputtelun tai ohipuhumisen tasolle.

Itselleni on jäänyt mieleen erityisesti tämä Antiaikalaisen tapaus, jossa kirjailija otti kantaa kritiikkiin ja keskustelu korisi henkitoreissaan keskustelunomaisuuteen satunnaisesti pyristellen kommenteissa. Toisaalta esimerkiksi Kiiltomadossa käy näin, silloin harvoin kun arvosteluja kommentoidaan. Kirjailija (tässä tapauksessa suomentaja) pyrkii kertomaan oman näkemyksensä, mutta keskustelu tyrehtyy siihen. Kriitikko on heittänyt pyyhkeen kehään ensi-iskunsa jälkeen.

Kirjailijat tapaavat enenevässä määrin heitellä selkäydinreaktioita kritiikkejään kohtaan esim. Facebookissa tai Twitterissä. Dialogia ei kuitenkaan tahdo syntyä, ei ainakaan kirjailijan ja kriitikon välille. Kirjailija saa kyllä usein kaipaamaansa tukea ja kannustusta kollegoiltaan, mikä ehdottomasti positiivisena vaikutuksena otettakoon (vaikka kesän kirjallisuuskohu tietysti rakentuisi mukavasti jonkin mehevän augustahlqvistmaisuuden ympärille).

Tarvitaanko metakritiikkiä?

Kaikki kuitenkin tietävät, että kriitikot ovat useimmiten väärässä, paitsi ne kriitikot, joilla on hyvä maku – ja hyvällä tarkoitan tietysti, että sama kuin itselläni. Niinpä voidaan ajatella, että metakritiikki loistaa poissaolollaan lähinnä siksi, ettei sille ole suurta tarvetta. Näin lukijanäkökulmasta heikkolaatuinenkin kritiikki auttaa lukijaa täsmentämään omaa näkemystään teoksesta – teoksen lukemisen jälkeen.

Ala-arvoiset kritiikit ovat sitten asia erikseen. Kuka oikeasti kaipaa lukea lehdestä teoksen juonireferaattia?* Kuka oikeasti kaipaa oikean kritiikin sijaan listausta kirjan huippukohdista?* Kuka oikeasti kaipaa kritiikissä kuulla journalistin henkilökohtaisesta elämästä, moraalisista näkemyksistä tai muusta subjektiivisesta substanssista esim. käsiteltävän teoksen substanssin sijaan?

Samalla vaivalla voisi lukea kirjablogeja…**

***

*Hyvä on, ne ovat suuri palvelus koululaisille ja opiskelijoille, jotka voivat niiden avulla luistaa jälleen kerran kirjan lukemisesta.

** Vitsi, vitsi, itseironinen metavitsi.

Kirjaläppää: Nettikritiikin tila tänään klo 13-16

Kritiikin päivillä oli tänään avoin tilaisuus, jossa ei flaidattu lainkaan, vaikka aiheena oli “Kritiikki verkossa”. Toisin sanoen, mutuhutun ja oikean kritiikin taistelu oli luvattu, mutta  jouduin kuitenkin nyökyttelemään niskani kipeiksi koko kolmituntisen ajan, myös kaffepaussilla. Miksi näin?

No kun siellä puhuttiin todella, todella fiksuja sosiaalisesta mediasta, somejulkaisemisesta ja eritoten taidearvostelmien julkaisemisesta somessa. #mitennäinvoikäydänykysuomessa #popcornitmenihukkaan #kulttuuriKOHU

Joudun tällä kertaa oikein ajattelemaan ennen kuin kirjoitan raportin tilanteesta. #järkyttävää #uhkavaimahdollisuus #definitelyHOT

Kirjaläppää: Suomikirjallisuuden nykykriisi

Suomen kuvalehti vaahdotti keskikevyen foamin suomikirjallisuuden lattekuppiin juuri sopivasti Helsingin kirjamessuille tarjottavaksi. Oliko aihe myyvä? Kyllä oli. Oliko aihe ajankohtaisuuden terävimmällä aallonharjalla? Ei ollut. Ja minäpä esitän, miksi.

No siksi kun tätä suomikirjallisuuden tilaa on voivoteltu hamasta Suomen kirjakielen keksimisestä saakka. “Ele polghe Kiria quin Sica waicka henes on wehe wica”, totesi jo Mikael Agricola. Joka siis henkilökohtaisesti keksi sen kirjakielen – ja tuhosi samalla rikkaan ja monipolvisen suullisen perintömme. Eivät kyllä miespolvet ole muistaneet sen jälkeen montaa värssyä per naama.

Omaksi häpeäkseni on tunnustettava, että vielä vuosituhannen alussa olin täysin samaa mieltä kuin artikkelissa esitetään: suomalainen kirjallisuus on tylsää ja epäkiinnostavaa, eivätkä sitä lue kuin tylsät ja epäkiinnostavat keski-ikäiset. Norsunluutornikuplassani en tuntenut ketään, joka olisi sitä tunnustanut lukevansa, enkä minäkään siihen tarttunut, joten mielipide oli erittäin helppo ja nopea muodostaa.

Sittemmin tylsästi keski-ikäistyttyäni suomalaisen kirjallisuuden otettua yhtäkkiä täydellisen suunnanmuutoksen juuri niihin aikoihin kuin aloin sitä lukea… Havaitsin, mistä näköharhani  suomalaisen kirjallisuuden luvattomasta huonoudesta oli peräisin.

1. Ulkomaalaisesta kirjallisuudesta paikallisen lukijan näkyville tulevat vain ehdottomat huiput. Huonoa ulkomaalaista kirjallisuutta ei kannata kääntää, sen sijaan oivaltavat nykyklassikot saavat paljon näkyvyyttä klassikkokäännösten ja bestsellerbulkin ohella.

2. Ulkomaalaisella alkuperäiskielellä tulee hankittua ja luettua lähinnä takuuvarmoja hittejä. Siis kirjoja, joista voi jo etukäteen arvella innostuvansa.

3. Kokeellisempi uusi suomalainen kirjallisuus jää julkisuudessa tuttujen viihdekirjailijoiden kodinsisustus- tai pullanleipomisvinkkien varjoon.

Kohdat 1 ja 2. Nämä ymmärrän. Kohta 3. Tuottaa syvän pettymyksen.

Kirjailijakolumnit ovat mielestäni hauskoja, mutta kirjailijahaastattelua lukiessani haluaisin kuulla mistään, joka millään tavalla liittyy kirjailijan kirjoihin, kirjailijuuteen, kirjailijan työhön tai kirjalliseen elämään. Tai jos niissä artikkeleissa edes esiteltäisiin kirjailijan tuotantoa.

Olen tasan samaa mieltä SK:n artikkelin kanssa, että julkinen kirjallisuuskeskustelu Suomessa on usein todella heikkoa – mutta en nyt ensimmäisenä keksi, miten tämä olisi kirjailijoiden tai kirjojen vika. Ja suoraan sanoen mieluummin niin päin, että kirjailijat keskittyvät tasokkaan kirjallisuuden, ei kirjallisuuskeskustelun tuotantoon, jos nyt on pakko valita. Kirjailijablogeista päätellen ei ole, vaikka perinteisistä medioista päätellen on.

Suomikirjallisuuden nykykriisikohun skandaalikeskustelussa julkisina sattumina toistaiseksi mm:

  • (Viihde)kirjailija J. S. Meresmaan vastineessa kuulutetaan paluuta 2010-luvulle täällä.
  • Kirjailija Laura Honkasalo ei blogivastineessaan pidä perusteltuna, että oikeaksi kirjallisuuskeskusteluksi lasketaan ainoastaan negatiivinen kritiikki.
  • Otavan kustannuspäällikkö piti SK:n kantta “vääränä viestinä” ja poistatti lehdet messuilta. Uutinen esim. täällä.
  • Kirjailija Joonas Konstig paheksuu SK:n ryhtymistä klikkaushuoraamiseen omassa blogissaan.
  • Kirjallisuudentutkija ja kriitikko Lasse Koskela pitää SK:n artikkelia virheellisenä täällä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla julkaistavassa blogissa.
  • Kriitikko Vesa Sisättö tiivistää käydyn keskustelun ansiokkaasti fiktiivisen satiirin muodossa Vihreässä langassa.
  • Hesarin kolumnisti, kirjailija ja dokumenttiohjaaja Elina Hirvonen kiittää (?) mm. kirjailijoita ja kirjabloggaajia julkisesta kirjallisuuskeskustelusta Hesarin kolumnissaan.
  • Kyösti Salovaara pohtii kirjallisuuskeskusteluhistorian syklisyyttä blogissaan täällä.
  • SK:n artikkelissa haastateltu kirjailija-toimittaja Tommi Melender jatkaa keskustelua blogissaan. 
  • Tuomas Tolonen ennakoi keskustelun jo lähes kaksi vuotta sitten, ja muistuttaa Tylkkärin haastattelussaan siitä, mikä on todella olennaista kaikessa kirjallisuudessa. “Lukeminen tuntuu ruumissa, se on kuin aivot tanssisivat. Sen kautta maailma valkenee mukavasti”

Tweet: Ah Herra Eagleton, tapaamme jälleen


Nythän on niin, että “Terry-setänä” tunnetaan vähintään kaksi (2) Terry-setää. Toinen on sukunimeltään Pratchett. Hän kirjoittaa hupaisaa fantasiaa. Toinen on sukunimeltään Eagleton. Hänkin kirjoittaa hupaisaa fantasiaa.

Jotkut ehkä epäilevät edellistä lausuntoani, sillä yliopistopiireissä Terry-setä tunnetaan marxilaisen kirjallisuusteorian isänä. Tai vähintään kätilönä. Moniainen on se kirjallisuusopiskelija, joka on kahlannut läpi Terry-sedän teoksia kirjallisuusteorioista: eihän se ole teoristi eikä mikään, joka ei ole kirjoittanut niin kirjallisuuden historiaa kuin kirjallisuustulkintojen historiaa.

Vetoan kuitenkin Guardianin Eagletonin uusinta teosta ruotivan kirjallisuuskritiikin päähuolenaiheisiin: Eagleton paljastaa hyvän kirjallisuuden pääkriteerien sisältävän mm. totuudenmukaisuuden. Siis fiktiossa.

Sitähän minäkin.