Category Archives: Kulttuurihistoria

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä

Harri Nykänen: Likainen HarriNykyisen dekkarikirjailijan, entisen Hesarin rikostoimittajan Harri Nykäsen toimittajaelämäkerta Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä vetää kuin Raid, vaikka Nykänen itse muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, että kyseessä on vain hänen puolensa tarinasta. Lukija pääsee  katsomaan Suomen suurimman päivälehden kulissien taakse toimituksen kahinoita,  rikosjuttujen tekoa ja Suomen eliitin monimutkaisia verkostoja.

Sattumalta tunnen Nykäsen aikoihin Hesarin kotimaan toimituksen toimituspäällikkönä työskennelleen henkilön. Hän totesi, ettei Nykäsen kanssa paljon joutunut neuvottelemaan, sillä hän asioi aina ylempien kanssa. Tämä käy myös ilmi teoksesta, jossa päähenkilö sovittaa itsensä sujuvasti rakastettavan pahiksen rooliin. Duunariperheen ja alkoholisti-isän poikana Nykänen näki olevansa eri kastia kuin yliopistotaustaiset toimittajat monella tavalla.

“Jos tämä julkaistaan, me ollaan varmasti oikeudessa, pomminvarmasti.” [s. 69]

Rötöspuolella työskentely ei suinkaan hälventänyt eroa Nykäsen ja muun toimituksen välillä, pikemminkin päinvastoin. Skuuppien jahtaaminen vaati sitoutumista työhön työaikojen ulkopuolellakin, eikä valmiiden tulenarkojen juttujen saaminen julkaistuiksi asti ollut helppoa. Kun päätoimittaja Virkkunen kielsi jutun julkaisemisen, livautti Nykänen juttunsa Ilta-Sanomiin työsopimuksensa vastaisesti. Hän katsoi olevansa loppujen lopuksi vastuussa vain lukijoilleen.

Kiusanteon mittasuhteet olivat niin suuret ja tavat niin kekseliäät ja moninaiset, että näin tapauksessa hyvän dekkaritarinan. […] En kuitenkaan ollut yksin apajilla. Myös Matti Yrjänä Joensuu tiesi tapauksesta ja kirjoitti sen innoittamana kirjan nimeltä Kiusantekijä. [s. 188]

Likainen Harri -teos on täynnä meheviä juttuja Nykäsen toimittaja-ajoilta, Urho Kekkosen viimeisten päivien stalkkaamisesta Matti Ahteen seksuaalihäirintäjuttuun saakka. Nykänen ei jaarittele, vaan on valinnut teokseensa parhaat palat.

Teokseen on jäänyt oikolukuvaiheessa jonkin verran kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, joita ilman teos olisi pärjännyt varsin mainiosti. Teoksen alkupuolella kerronnan jouhevuutta häiritsee omaelämäkerroille tyypillinen nimien tulva, jonka onneksi laantuu tarinan kiihdytellessä läpi suomettuneen Suomen, poliisikorruption, talousrikosbuumin, kirjailijanuran alun ja lopulta moottoripyöräjengit, poliisisurmat ja 2000-luvun alun eliittirötökset.

Nykäsen toimittajaelämäkertaa voi lukea eräänä kulttuurihistoriana Suomen kansaa kuohuttaneista rikostapauksista ja julkisista skandaaleista. Juttujen taustoja penkoessaan kirjailija näyttää paitsi rikoksen anatomian, myös sen inhimillisen laskun, joka lankeaa maksettavaksi, mikäli onnistuu tilaamaan suuntaansa median huomion – eikä ole riittävästi verkostoitunut media-alan pomojen kanssa sitä ennen.

Tavallaan sitä toivoisi, että Likainen Harri on likainen lähinnä mielikuvituksensa osalta, ja suomalainen media toimisi vähemmän yhteiskunnan päättäjien ehdoilla. Litmus-testinä voi käyttää lähestulkoon minkä tahansa päivän päivän lehteä.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä
Crimetime & Docendo 2015
318 s.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti (Amanita 2011)

Historiallisen romantiikan kuningatar Kaari Utrio kaiuttaa tyylipuhtaassa epookkiromaanissaan Oppinut neiti rakastettuja englantilaisia 1800-luvun kartanoromaaneja pohjoisessa ympäristössä. Pietari tarjoaa loistoa ja yläluokan arkea, mutta romaani puhkeaa kukkaan romantisoidussa Lapissa, jossa luonto myötäilee ja vastustaa päähenkilöiden kohtaloita. Utrion kaava, jossa itsenäinen, omapäinenkin sankaritar antautuu näennäisen toivottomalle ja ehdottoman sopimattomalle rakkaudelle on perinteisyydessään lohdullinen. Siihen voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon, varmana siitä, että yllätyksiä ei tule, jännityksen värinöitä kuitenkin.

– Jos haluat elämältä muutakin kuin viimeisen sijan, sinun kannattaa suhtautua vakavasti rajatarkastajaan, ja oikeastaan jokaiseen naimattomaan mieheen, vaikka kävisi yhdeksääkymmentä, Gustava Sjögren neuvoi.
– En ole tavannut ainuttakaan viisasta ja rakastettavaa vapaata miestä sen jälkeen, kun sinä veit vihille setä Sjögrenin, Sofia hymyili.
– Kysymys ei ole rakkaudesta, vaan asemasta ja elatuksesta. (s. 22)

Smolnan koulun kasvatti Sofia Malm on harvinaisen itsenäinen suomalaisneiti Pietarissa. Sotasankarin tytär Sofia ansaitsee oman elatuksensa kunniallisin keinoin, mutta hän on aatelispiireissä liikkuessaan kuitenkin toisen luokan kansalainen. Kun kohtalo heittää hänet huolehtimaan perheestään talviseen Lappiin, Sofian reipas ja peräänantamaton, itsenäinen ote elämään alkaa näyttää entistä tärkeämmältä – ja tuo hänelle ansaittua huomiota komeilta aatelismiehiltä. Mutta kuinka käy, kun Sofia joutuu palaamaan etelään, palkattomaksi kotiopettajatar-kodinhoitajaksi köyhtyneeseen aatelissukulaisperheeseen ja Lapista etelään seurannut skandaali uhkaa Sofian mainetta?

Utrio miksaa päähenkilössään Jane Eyren Elizabeth Bennettiin. Toimii.

Romanttinen tarinakin kaiuttaa tuttuja polkuja, mutta polut kulkevat tuoreilla turuilla. Oppinut neiti asettaa jännitteeseen sofistikoituneen, loisteliaan Pietarin, jossa taistellaan asemasta ja tulevaisuudesta pinnallisilla avuilla, ja lappalaisen pappilan ja erämaan, jossa taistellaan elämästä kynsin hampain. Luonnonhistoria ja kansatutkimus, joita runsaasti 1800-luvulla harrastettiin paremmissa piireissä, jämäköittävät ajankuvaa ja runsauttavat yläluokkaista ilmapiiriä tavanomaista epookkiromaania monimuotoisemmaksi. Sekä Pietarin loisto että Lapin lumo asettuvat lopullisesti skaalaan porvarillisen suomalaisen elämänmenon kanssa romaanin viimeisessä osassa, kun Sofia kohtaa kohtalonsa talvisessa Helsingissä.

Oppineessa neidissä käsitellään ikiaikaista teemaa, jota kiertävät niin naisten viihdekirjallisuus, chick lit kuin nuorten aikuisten ja tyttökirjatkin. Kuinka olla nainen, oikein? Epookkiromaanissa tämä kysymys siirretään ajan sovinnaisuussääntöjen ja romantiikkakäsitysten alaiseksi – mutta päähenkilön sisäinen maailma näyttäytyy edelleen ikiaikaisten ihmiskäsitysten* läpi. Toiveet ja tunteet koskettavat, mutta viihderomaanin konvehdinkevyellä hipaisulla.

***

* Ja ikiaikaisella tarkoitan tietenkin nykyaikaista, koska nykyihminen ei voi todellisuudessa asettua täysin historiallisen katseen ja tunne-elämän sisään. Kultt. hist. huom.

***

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kansi: ?
Amanita 2011
431 s.

Kirjakodot: Designmuseo “Fully Booked” 11.10.2013-12.1.2014

Designmuseon Fully Booked: Ink on Paper -näyttely esittää aikamme hoteinta kirjadesignia Don’t Shoot the Messenger -näyttelyn sisuksissa. Käy ti 11-20, ke-su 11-18.

Fully Booked

Fully Booked 2

Fully Booked 4

Fully Booked Sapora

Fully Booked 3

Fully Booked Viim

Don't Shoot the Messenger: donottouch.org

http://donottouch.org

Milla Ahola - Ideaspector (2013)

Milla Ahola – Ideaspector (2013)

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

Natalie Zemon Davis: Martin Guerren paluu

Natalie Zemon Davisin teosta Martin Guerren paluu ei suotta pidetä yhtenä kulttuurihistorian klassikoista. Davis tekee tutkimuksensa pieteetillä ja onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan helppolukuisen, antoisan ja ajatuksia herättävän lukukokemuksen.  Toki asiassa auttaa Martin Guerrejen uskomaton tarina suoraan 1500-luvulta, tässä tapauksessa  historiantutkijan tulkitsemana.

Zemon Davisin Martin Guerren paluu (Gaudeamus, 2001) kertoo Martin Guerren ja toisen Martin Guerren tarinan 1500-luvulta. Martin Guerre lähtee eräänä päivänä vaimonsa ja poikansa luota maatilaltaan. Hän palaa vuosien jälkeen takaisin ja elelee kasvavan perheensä luona hoitaen tiluksiaan menestyksekkäästi. Kunnes hänen setänsä vetää hänet oikeuteen hänen vaimonsa valtuutuksella: Martin Guerreä epäillään huijariksi. Ottaen huomioon, että hänet on hyväksytty niin kylään kuin aviovuoteeseenkin Martin Guerrenä  jo vuosia aiemmin, jopa tuomareilla on vaikeuksia ottaa selvää tapauksesta. Onko kyse vain sedän kostotoimenpiteestä? Onko vaimo todella nostanut syytteen omasta tahdostaan? Miten suhtautua kyläläisiin, joista suurin osa pitää epäilyksenalaista Martin Guerreä todellisena Martin Guerrenä? Entäpä, kun oikeudenkäynnin viime hetkillä paikalle ilmaantuu Martin Guerre?

Martin Guerren tapaus herätti huomiota Uuden ajan alun Euroopassa. Kun henkilöllisyyttä ei todistettu paperein, vaan pikemminkin omalla tai perheenjäsenten kunniasanan painolla, mahdollinen pitkäaikainen huijaus horjutti huijatun itsetunnon lisäksi myös perhe- ja liikekumppanuussuhteita ja asetti monet yhteiskunnalliseen elämään liittyvät oletukset kyseenalaisiksi. Martin Guerren tapaus oli niin omituinen jopa jutun tuomarin mielestä, että hän julkaisi teoksen tästä oikeusjutusta vain muutama kuukausi sen ratkettua. Tuomari ei ollut ainoa: juttu askarrutti myöhemmin esimerkiksi filosofi Michel de Montaignea.

Zemon  Davis, jonka työ on varmaankin lähtenyt etenemään näistä historiallisista painetuista lähteistä, on tutkinut myös niiden taustat ranskalaisissa paikallisarkistoissa ja käyttänyt hyväkseen runsaasti muuta kulttuurihistoriallista tutkimusta. Niinpä tässä mikrohistoriallisessa tutkimuksessa Martin Guerrejen elämäkerrat eivät näyttäydy ainoastaan oikeudenkäyntimateriaalin valossa:  Zemon Davis maalaa kuvan molempien miesten elämäkerroista ennen ja jälkeen oikeudenkäynnin. Hän pyrkii selvittämään myös muita juttuun liittyviä ja sen esille tuomia teemoja naisen ja lasten asemasta, avioliitosta, paikallistavoista ja aikalaisperhepiiristä.

Niinpä Martin Guerren paluu onkin esimerkillinen mikrohistoria, jossa yhden historiallisen tapauksen perusteella pystytään tuomaan esille meille vierasta historiallista elämäntapaa laajemminkin. Samalla näiden muutamien henkilöiden elämäkerrat rajaavat tutkimusaiheen ja muodostavat sen ajalliset raamit luonnollisen oloisesti. Zemon Davis korostaa tutkijanääntänsä minä-muotoisella kerronnalla ottaessaan esiin tutkimuskysymyksiin liittyvää pohdintaa: historialliset faktat toki puhuvat puolestaan, mutta Zemon Davis ottaa niiden tulkinnasta ilahduttavan avoimesti vastuun omille harteilleen.

Tämä valinta on ehkä myös osin pakon sanelema, sillä teoksessa on paljon spekulointia. Koska Zemon Davisin historiallisessa aineistossa on ollut paljon aukkoja, hän joutuu heittämään ilmaan lähes yhtä paljon avoimia kysymyksiä kuin tarjoaa vastauksia. Monet aukot Zemon Davis on kyennyt paikkaamaan tutkimalla arkistoissa vastaavantyyppistä materiaalia, jonka avulla hän on pystynyt tekemään yleistyksiä, joiden voidaan olettaa pitävänsä paikkansa myös Guerrejen suhteen.  Spekuloinnista vastaaminen omalla tutkijanäänellä tuokin Martin Guerren paluuseen kotoisan rehellisyyden tunnun: tutkijan korostaessa ainutkertaista tulkintaa hakematta absoluuttisen tietäjän roolia lukijalle vapautuu tilaa pohtia myös teoksen sisällön keskeisiä kysymyksiä identiteetin ja erilaisten roolien muodostumisesta ja rakentamisesta.

Martin Guerren paluu ei lunastakaan tyypillisen historiallisen tutkimuksen lupauksia raskaasta lukukokemuksesta: se on keveä ja nopea lukea. Sitä ei myöskään ole tyypillisen tutkimuksen täyteen ladattu täpötäyteen faktaa ja tutkimusteemoja, vaan Zemon Davis antaa tarinalle tilaa kulkea. Voisikin jopa väittää, että tarinalla on teoksessa niin paljon tilaa, että avoin tutkimuksellinen pohdinta jää ajoittain hiukan ohueksi. Tarina onkin tässä teoksessa se elementti, jossa tutkija ottaa kaikkitietävän kertojan roolin.

Martin Guerren paluu on nautinnollinen lukukokemus historiasta, etenkin kulttuurihistoriasta kiinnostuneille, mutta tarjoaa oman testiryhmäni mukaan mukavia lukuhetkiä myös historiaa tylsänä tai tarpeettomana pitäville  lukijoille. Kirjoittajille se tarjoaa useita ahaaelämyksiä siitä, miten faktaa upotetaan tarinaan ilman että tarina, fakta tai lukija joutuvat tarpeettomasti kärsimään.