Category Archives: Lasten- ja nuortenkirjallisuus

Anni Polva: Tiina vauhdissa

Haastelogo Anni Polvan syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Juhlan kunniaksi osallistun kirjabloggaajien Anni Polva -lukuhaasteeseen, jossa luetaan Polvan teoksia, suomalaisen tyttö- ja naisten viihdekirjallisuuden klassikoita.

Itselleni Polvan viihdekirjat nostattavat muistoja varhaisnuoruuden kuulaista kesäöistä kesämökillä, kun kaikki omat kirjat on jo luettu ja käydään hiipimässä jotain luettavaa tuvan puolelta. Teosten nimiä en enää muista, mutta yhdessä laskettiin ikkunaruutuja jossain dieettiretriitillä ja toisessa vaellettiin karhunkierros Lapissa. Kolmannessa keski-ikäinen kotiäiti laittaa stopin perheen palvelulle, neljännessä nousi iso haloo perunoista.

Jokaisessa kirjassa käytiin sanailun kautta romanttiseen loppuratkaisuun idyllisessä tunneilmastossa mutta proosallisissa ympyröissä. Polvan Lapissa hyttyset loistavat poissaolollaan vain kaatosateella ja laihdutusloman naistensaunassa vertaillaan mahamakkaroita.

Tiina-kirjoista luin useimmat vielä hieman aiemmin, joten yksittäisiä muistoja niistä ei ole, paitsi jossain teoksessa Tiina kulutti juuriharjalla farkkujen polviin läiskät. Tämä oli varmasti erityisen vaikuttavaa anarkismia kivipestyjen farkkujen -80-luvulla. Tiina vauhdissa löytyi kuitenkin kätevästi omasta kirjahyllystä, joten valitsin sen haastekirjaksi.
tyttökirja
Tiina vauhdissa –teos on kirjasarjan loppupuolelta, pikaisesti laskien 28. Tiina-kirja. Niinpä määrittelemättömän teini-ikäiset, mutteivät vielä aikuiset Tiina ja Juha elävät mielenkiintoisen multimodaalista elämää. Molemmat elävät vielä vanhempiensa luona ja käyvät koulua, mutta ovat kuitenkin ihmissuhteessaan ehtineet jo etablisoituneeseen, yllätyksettömään parisuhteeseen, jossa eroottiset värinät on korvattu toisen luonteenvikojen myötäilyllä ja romantiikka kinastelulla.

Jännitettä teokseen luo kolmiodraama, joka syntyy kun Tiina ja Juha ovat villikasvikurssilla ja toinen poika ihastuu Tiinaan. Temaattisesti teosta kannattelevat luontoaiheet: juonet kasvavat syötävistä ja myrkyllisistä kasveista, kalastuksesta sekä erämaavaelluksesta, jonka aikana nuoret tekevät yllättävän löydön.

Juonet ovat kuitenkin hieman sivuseikka, kuten Polvan teoksissa yleensä. Lukukokemuksen viehättävyys syntyy nostalgisoivasta atmosfääristä, jossa tavoitetaan ja jopa osoitellaan ideaaleja: tällaiset vanhemmat jokainen lapsi haluaisi, tällaista reippautta pitäisi jokaisen tytön osoittaa.

Anni Polva onnistuu teoksissaan naittamaan sadun ja todellisuuden, arkiset seikat ja idyllin saumattomaksi kokonaisuudeksi, johon oikeastaan uskoisi mieluummin kuin siihen todelliseen todellisuuteen, vaikka oikeastaan tietää, ettei se ole ihan totta.

Anni Polva: Tiina vauhdissa
Kansi: Satu-Sisko Sintonen
Karisto 1985
156 s.

 

 

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY 2013)

Aino ja Ville Tietäväisen sarjakuvateos Vain pahaa unta vie erään perheen yölliseen elämään, jossa heräillään pahoihin uniin. Paha uni on mukavan monimerkityksinen nimi: lapselle paha uni tarkoittaa todellista kauhua yön pimeydessä, aikuiselle sitä, että taas herätetään kesken unien todellisuuteen, jossa pitää säätää jotain, että saisi jatkaa uniaan. Sekä isän että tyttären kuvista kootut, tyttären taapero- ja esikouluiän välissä kokemista unista kertovat aukeamat kaikuvat monitasoisesti tuttuja lapsuuden ja vanhemmuuden kokemuksia. Vain pahaa unta on Finlandia Junior -ehdokkaana.*

Vain pahaa unta näyttää lapsen pahojen unien kirjon: tutustuminen aikuisten maailman ilmiöihin, hallitsemattomiin sattumiin erityisesti laittaa pienen kahlitsemattoman alitajunnan möyryämään. Ville Tietäväinen hakee kuvitukseensa myös aikuista koskettavaa painajaismaista tunnelmaa paitsi elgrecomaisella värimaailmalla, myös intertekstuaalisilla viitteillä Escheristä Stubbsiin.

– Kyllä nyt eka luku pitää lukea, ennen kuin voi sanoa tykkääkö kirjasta.                               – Kuule tiedän jo siinä vaiheessa, kun sanotaan “olipa kerran”, että tykkäänkö. (s. 36)

Lapsen maailmasta teokseen on tuotu painajaisten sanoitukset ja osa kuvituksista. Tietäväisten yhteistyössä tulevatkin erittäin hienolla tavalla näkyväksi lapsen rajalliset kyvyt käsitellä pahoja unia: niiden järjestely mitenkään käsitettävissä olevaan muotoon, kuviin tai juoniin on (ollut) vanhemman tehtävä.

Aikuisten selitykset eivät kuitenkaan aina toimi. Kuviin kerrostetut, unienselityskirjoista lainatut kappaleet vaikuttavat sisältöjensä puolesta paitsi käsittämättömiltä, myös irrallisuudessaan painajaismaisilta. Ne muodostavatkin mielenkiintoisen kollektiivisen alitajunnan kerrostuman vertautuessaan lohdullisiin, aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta kuvaaviin sarjakuviin. Vain pahaa unta vie vanhemman menneisyyteen muistuttamalla omista lapsuuden painajaisista ja ankkuroi samanaikaisesti nykyisyyteen, muistuttamalla läsnäolon ja sanoittamisen merkityksestä perhearjessa.

Luen harvoin sarjakuvia, mutta Vain pahaa unta herätti ihastumaan uudelleen tähän kerrontamuotoon. Ilmeisesti minulla on näin tottumattomanakin erinomainen sarjakuvamaku, sillä tämä teos on herättänyt valtaisaa kollektiivista ihastusta läpi blogistanian. Tietäväisten pahoihin uniin ovat ihastuneet mm. Viivi, Jonna, Mari A., Salla, Norkku, Katja, Karoliina, Maija, Erja, Hanna, Mari ja Jukka.

***

* Raadin jäsenen Penjami Lehdon perustelut Jäljen äänessä.

***

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY 2013
48 s.

Kirjaläppää: Joukkorahoitusta vampyyrirahalla

Vuosi sitten bloggasin kirjojen yhteisörahoituksesta. Silloin pinnalla olivat laillisuuskysymykset, innostus ja jossain määrin epäilevä suhtautuminen siihen, voiko joukkorahoitettu kirjallinen tuote ylipäänsä toimia.

Mike Pohjolan roolipeli Myrskyn sankareita varten käynnistetty rahoituskampanja onnistui yli odotusten – ja kootut varat käytettiin Myrskyn sankareihin. Mitä Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka opetti yhteisörahoituksesta?

Mike Ropecon 2013

© Taika Dahlbom. Kirjailija-pelisuunnittelija kertoo Myrskyn sankareiden rahoitus- ja kirjoitusprosessista Ropeconissa 2013.

Someuskottavasti tulee teidän leipänne tienaavan

Joukkorahoitusprojektin vetäminen oli oletettua raskaampaa: “alkuinnostuksen jälkeen rahavirta kuivahti liian kituliaaksi. Samalla projektin mainostaminen alkoi tuntua puurtamiselta. Rahoittajien uudelleeninnoittamista varten keksittiin mm. erityinen rahoituspäivä sosiaalisessa mediassa”, kertoo Pohjola.

Joukkorahoitusprojektin markkinointityössä ovat tärkeimpiä uudet ideat, yhteisön motivointi ja projektin jatkuva ylläpito. Markkinointi ei saa olla liian ärsyttävää ja sen tulee sopia koko projektin ideaan. Lisäksi asialla tulee olla tuttu ja luotettava henkilö, jonka kykyyn saattaa projekti loppuun luotetaan.

Ennen kaikkea projektin tulee olla yhteisöön vetoava. Kun kysyn, miksi kukaan heittäisi rahaa jonkun tyypin johonkin ehkäpä joskus valmistuvaan projektiin, kirjailija vastaa: “Vampyyriraha.”

Joukkorahoituksen vampyyrirahateoria

Mike Pohjolan joukkorahoituksen logiikkaa havainnollistava “vampyyrirahateoria” perustuu analogiaan. Suurella osalla ihmisistä tuntuu olevan jonkin verran löysää, osoitteetonta rahaa, joka voidaan vaikka antaa muille. Useimmat suhtautuvat myönteisesti, kun heitä pyydetään lahjoittamaan Unicefille, WWF:lle tai veteraaneille. Avainsana on pyytäminen, sillä harvoille juolahtaisi mieleen antaa rahaa, mikäli tällaista mahdollisuutta ei tuotaisi aktiivisesti esille.

Joukkorahoitus perustuu samankaltaiseen mekanismiin. Pohjolan mukaan Unicef-, WWF-, ja veteraanirahan lisäksi taskuissamme kilisee vampyyriraha, jonka hoksaamme pyydettäessä antaa vaikka vampyyrikirjojen, -pelien tai muiden vampyyrituotteiden joukkorahoitukseen. Vampyyreja pidetään niin päheinä, tärkeinä tai viileinä, että tilaisuuden tullessa niitä pitää saada lisää maailmaan.

Vampyyrirahalla osallistumme oman identiteettimme toteuttamiseen jonkun toisen luovan työn tai projektin kautta. Vampyyri ei toki ole aina vampyyri: se voi olla mikä tahansa juttu, joka koskettaa sisintämme niin painokkaasti, että ohjaudumme suorittamaan maksun joukkorahoituspalvelussa.

Vampyyrirahalla myös: kuvittajia, pelitestaajia – ja kustantaja

Myrskyn sankarit saavutti rahoitustavoitteensa – ja rahoituksen lisäksi vampyyriraha toi muassaan paljon muuta hyvää projektille. Rahoitusjulistuksessa haettiin rahoitusta 1000 kappaleen painoksen tekoon ennakkomyyntinä: rahoittaja saisi hankkeen toteutuessa oman teoskappaleensa ja summan suuruudesta riippuen myös oheistuotteita. Kerätyn rahan oletettiin menevän pääasiassa painokuluihin.

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka

Mike Pohjola: Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka (Tactic 2013)

Onnistunut joukkorahoitusprosessi vakuutti tutut ja tuntemattomat roolipeli-idean kantavuudesta. Myrskyn sankarien tekoprojektiin hakeutui mukaan kuvittajia, taittajia ja kääntäjiä, oikolukijoita ja pelitestaajia, joiden apu kirjoitus- ja suunnitteluprosessin aikana oli Pohjolalle korvaamatonta. Onnistunut joukkorahoitusprojekti oli myös osatekijänä, kun kirjailijan alun perin levittäjäksi kaavailema peliyritys Tactic päätti kustantaa koko pelin. Painos kasvoi 2500 kappaleeseen, joista joukkorahoitusvaroilla ostettiin joukkorahoittajien ennakkomyyntikappaleet.

“Onnistunut joukkorahoitusprojekti kertoo muille yhteistyötahoille, että projektilla on kysyntää ja että tekijän mahdollisuuksiin täyttää lupauksensa uskotaan. Samalla muiden usko omaan projektiin on tukena omalle motivaatiolle. Joukkorahoitusprosessi on kuitenkin kokonaisuudessaan niin raskas, että en ihan heti lähde seuraavaa vetämään”, toteaa Mike Pohjola. “Vähintään pitäisi olla erinomainen idea – ja mahdolliset kerrannaisvaikutukset miettisin etukäteen seuraavalla kerralla. Joku high concept -romaani voisi kyllä toimia…” tuumailee kirjailija.

Myrskyn sankarit on kaiken ikäisille aloittelijoille sopiva perinteinen roolipeli: pelilaatikko sisältää pelaajan ja pelinjohtajan sääntökirjat, nopat ja hahmolomakkeita. Peli on saatavilla roolipelialan kaupoissa ja syyskuusta lähtien kirjakaupoissa.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai “lasten kuuluu näkyä, ei kuulua” -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan “jalo villi, valkoinen sivistäjä” -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin “vaarallisuus -> varallisuus”.

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012)

Novellikokoelma Steampunk! Koneita ja korsetteja sisältää yhdeksän (9) novellia ja esipuheen, joka esittelee tämän ennen pitkää Suomessakin muotiin tulevan kirjallisuudenlajin lukijalle. Kokoelman vahvuus onkin tämän kirjallisuudenlajin monipuolisessa esittelyssä, sillä novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Samalla ne kuitenkin kiteyttävät monien erikoisgenrejen perusongelman: miten kirjoittaa uudessa kirjallisuudenlajissa tarina, joka ei voisi elää jossa toisessa kirjallisuudenlajissa.

Steampunkin* mielikuvakeskiössä on vaihtoehtoinen historia: mitä jos 1800-luvulla olisi saatu aikaan vastaava tekninen kehitys kuin todellisella 1900-luvulla, mutta hammasrattaiden ja höyryvoiman avulla. Päinvastoin kuin science fictionissa, steampunkissa uskomaton tekninen kehitys projisoidaan ajassa taaksepäin, yleensä viktoriaaniseen aikaan, ja tapahtumapaikkana on melko lailla tunnistettavissa oleva maa. Teknisten vimpainten käyttö ja kuvailu on tälle kirjallisuudenlajille keskeistä. Kirjallisia esikuvia ovat todelliset 1800-luvun visionäärit kuten Jules Verne, mutta muista erilliseksi tämä laji tunnistettiin 1980-luvulla.

Useat Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelman novellit kierrättävät tuttuja aiheita jopa pastissoiden. Esimerkiksi Magdalena Hain novellissa Vaskimorsian taotaan metallista morsio Kalevalaa ja Frankensteinia kaiutellen, Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuuden pääjuonesta paistaa Isaak Asimovin Säätiön peruspremissi. Monet novelleista ovat ylettömän pitkiä – vaikka on mukavaa seurata lukiessaan puhdasta kirjoittamisen iloa, rönsyjen katkominen olisi terävöittänyt lähes kaikkia tekstejä.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen on 16-sivuisena tässä mielessä piristävä poikkeus. Luddiittinen koneen pelko, jopa koneviha tulee esiin käsinkosketeltavasti kuin Juhani Ahon Rautatiessä. Shimo Suntilan 19. vuosisadan seikkailuromaaneilta miellyttävästi tuoksahtava Kruunun vihollinen kertoo puolestaan ilmalaivamerirosvon tarinan, jossa pääosaan ainakin omassa luennassani nousi erittäin mielenkiintoinen maailmankehittely. Kokonaisuudessa novelli vaikuttikin keskeneräiseltä romaanilta (jonka mielelläni lukisin sen ilmestyttyä). Näiden lisäksi Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää käytti steampunk-elementtejä erittäin keskeisesti niin tarinan juonessa kuin maailmankuvassakin.

Useiden kokoelman novellien lukemisen jälkeen tuli mieleen, että tarina olisi toiminut ehkä jopa paremmin ilman pakollisia konekuvauksia. Toki ne eivät siinä tapauksessa olisi kuuluneet tähän kokoelmaan. Lisäksi steampunkin koneromanttinen akilleenkantapää vaivasi: on erittäin vaikea kuvailla uskottavasti erityisesti liikennevälineitä niin, että lukijan tiedot perusfysiikasta eivät haittaa tarinaan eläytymistä. Lievästä kompuroinnista huolimatta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelma toimii hyvin steampunkin suomenkielisenä yleisesittelynä niin teemoiltaan kuin tunnelmaltaan.

***

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Kansi: J. S. Meresmaa
Osuuskumma-kustannus 2012

Kirjakaksikko: Hobitti 75 v.

Yksi maailmankirjallisuuden historian parhaista kirjoista ikinä ja ehdottomasti parempi kuin Taru sormusten herrasta*, J. R. R. Tolkienin Hobitti eli Sinne ja takaisin täyttää tänään 75 vuotta. Kirja ei suinkaan pölyynny eläkepäivillään, vaan kuluu yhä uusien lukijasukupolvien käsissä. Nautitaan tänään kaikki toinen aamiainen Hobitin kunniaksi!

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli Sinne ja takaisin. (WSOY 1985)

Hobitti on yksi näistä kirjoista, joista on hankala kirjoittaa: jotenkin sitä olettaa, että kaikki tietävät jo, mistä on kyse. Hobitin kirjavaliomainen lyhennelmä voisikin kuulua “Karvajalkainen tyyppi lähtee kääpiöjengin kanssa lohikäärmeenkaatoon ja tulee takaisin kotiin”. Kyseessä on perinteinen kasvutarina lasten seikkailufantasiaromaanin muodossa. Kotikonnusta suureen maailmaan lähdettyään päähenkilö Bilbo Reppuli joutuu kohtaamaan outoja asioita, selviytymään vaarallisista tilanteista ja luottamaan niin omiin kykyihinsä kuin toveriapuunkin pärjätäkseen – ja auttaakseen muita pärjäämään.

Hobitin taianomaisin piirre on Tolkien luoma Keskimaan fantasiamaailma, joka on yksi täydellisimpiä karttoineen, rotuineen, kielineen ja mytologioineen. Nämä ihastuttavat elementit käyvät ilmi jouhevasti tarinan edetessä ja liittyvät oleellisesti kirjan teemoihin ja tapahtumiin. Suomentaja Kersti Juva kertoikin WSOY:n markkinointitilaisuudessa, että yksi suurimmista syistä sille, miksi alunperin lastenkirja Lohikäärmevuorena suomennettu teos haluttiin suomentaa uudelleen 1980-luvulla oli nimistö ja tietoisuus siitä, että kirjalla on laaja aikuislukijayleisö. Juva halusi suomennoksessaan kunnioittaa kirjailijan toiveita, ja pitää kiinni alkuperäisestä nimistöstä. Juvan taiteilu lastenkirjamaisuuden ja (aikuistyleisölle sopivan) fantasiakirjamaisuuden välillä onkin erittäin onnistunutta.

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin (WSOY 2012)

Myös Tolkien taiteli kirjailun ohella: hänellä oli tapana kuvittaa itse lapsilleen tuottamansa tarinat. Wayne G. Hammondin ja Christina Scullin toimittama Hobitti Tolkienin silmin kokoaa yhteen Tolkienin Hobittia varten piirtämät luonnokset ja lopulliset teokset, joten sen avulla voi seurata Tolkienin ajattelun kehitystä, ikäänkuin nähdä kirjailijan ajatusmaisemaa.

Vaikka esimerkiksi omassa rakkaassa Hobitin painoksessani (WSOY 1985) on julkaistu suuri osa Tolkienin viimeistellyistä, väritetyistä kuvista ja kartoista, ja ne ovat erittäin tuttuja, Hobitti Tolkienin silmin onnistuu syventämään ja taustoittamaan kuvia merkityksellisesti. Taidekirjana Hobitti Tolkienin silmin on erittäin kaunis ja laadukkaasti tuotettu. Kokokin on varsin sopiva: teos mahtuu kirjahyllyyn, mutta karttojen pikkutekstauksetkin ovat nähtävissä ilman suurennuslasia.

Kirja sisältää paitsi toimittajien tulkintoja kuvista, myös runsaasti Tolkienin ja kustantajien kirjeenvaihdossa ilmennyttä pohdintaa ja vaatimuksia. Kaikesta käy ilmi, että kuvituksen ei ollut tarkoitus olla vain silmäniloa perheen pienimmille: niiden oli tarkoitus luoda lukijalle eheä kuva Keskimaasta ja tuoda tarinaan uusia ulottuvuuksia. Tolkienin mielestä esimerkiksi Keskimaan kartat olivat teoksen ymmärtämiselle elintärkeitä. Bilbon seikkailujen seuraaminen ilman karttoja tai haltiakielen merkityksen ymmärtäminen ilman riimuja voisikin olla erittäin työlästä tai vähintäänkin latistaa Hobitin lukukokemusta huomattavasti. Hobitissa kuvat johdattavat lempeästi toiseen aikaan ja maailmaan silloin, kun sanat haastavat mielikuvituksen rajat.

***

Hobitin uuden painoksen ja äänikirjapainoksen lisäksi tänä Tolkienin 120-vuotisjuhlavuonna on ilmestymässä myös vastaavat Tarusta sormusten herrasta, sekä useita muita teoksia. Kirsikkana kakussa Peter Jacksonin Hobitti –elokuvatrilogian ensimmäinen osa saa ensi-iltansa 12.12.2012. Sitä odotellessa voi tutustua Hobitti -elokuvien tekemisprosesseihin osoitteessa http://www.thehobbitblog.com/ (sis. mm. superhauskoja tuotantovideoita ja paljon kauniita kuvia), sekä Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan trailereihin. Uusin virallinen traileri löytyy täältä, ja interaktiiviset täältä. Interaktiivisissa trailereissa voi itse valita haluamansa lopun. Haluaisin vilpittömästi tiedustella, kuka jätti katsomisen yhteen versioon?

* Ei pelkästään henkilökohtainen mielipiteeni, vaan jotkut muutkin ovat samaa mieltä. Oikeesti.

***

J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin

suom. Kersti Juva

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 1985

engl. alkup. The Hobbit or There and Back Again (George Allen & Unwin 1937)

308 s.

***

Wayne G. Hammond & Christina Scull: Hobitti Tolkienin silmin

suom. Tero Valkonen

kansi: J. R. R. Tolkien

WSOY 2012

engl. alkup. The Art of The Hobbit by J. R. R. Tolkien (HarperCollins Publishers 2011)

144 s.

***

Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä & Magiaa millin tarkkuudella

© WSOY

Debi Gliori on tunnettu hurmaavien unelmanpehmoisten lastenkirjojen sanoittajana: hänen kynästään on lähtöisin mm. maailman sulkuin Kulta pieni ja isiäkin naurattava Karhuherra -sarja. 2000-luvulla Gliori on laajentanut tuotantoaan myös varhaisnuorten kirjallisuuteen sketsikkään jänskähupaisalla Magiaa-sarjalla.

Joista pari ensimmäistä minä luin ääneen vesirokkoiselle 2-vuotiaalleni männäviikolla. Lapsen ensimmäinen satusarja oli Asimovin Säätiö kypsässä neljännesvuoden iässä, joten kokemusta hänellä tällaisesta vähän isommille lapsille tarkoitetusta kirjallisuudesta on. (Ensimmäinen sana ei silti ollut “atomi”, vaan “kakka”.)

Magiaa-sarjan alkupään teokset valikoituivat luettavaksi sen jälkeen kun paikallisista Uppo-Nalleista oli jo tehty jälleen kerran selvää, eikä paikallinen mutsi oikein jaksanut enää uutta kierrosta. Vaikka ne ovat kuinka ihaneita.

Magiaa mahan täydeltä (WSOY 2002, suom. Marja Helanen-Ahtola) on ensikontakti skottilais-italialaisen Strega-Borgian magia- & mafiaperheeseen, heidän lemmikkeihinsä (rotta, aarnikotka, lohikäärme, jeti ja tosi iso vegetaristikrokotiili; tarantella on ystävä vaan) ja palvelusväkeensä. Gliorin kokemus lastenkirjojen kirjoittajana näkyy heti ensi metreiltä: toisin kuin monissa aikuisten fantasiakirjoissa, Gliori ei tuhlaa sivuakaan selittääkseen sukuhistoriaa, magian toimimista, tai muita olennaisia asianhaaroja kirjan alussa. Hän aloittaa näpsäkästi kuvaamalla, miten lastenhoitaja rouva MacLachlan päätyy Tituksen (14 v.), Pandoran (10 v.) ja Lirun (14 kk) hoitajaksi, keittäjäksi, kodinhengettäreksi, tietotoimistoksi ja pelastavaksi enkeliksi (muiden muassa).

© Kirjakko

Magiaa mahan täydeltä  -kirjan juonikuvio rakentuu raadollisen sukuselvittelyn, uskaliaan pelastusretken ja tietoverkkojen varaan. Isi on nimittäin kadonnut, ja hänet olisi tavallaan kiva saada takaisin kotiin. Kun Lirukin katoaa (joskin Pandora tietää kyllä miksi, vaikkei mihin), Titus lähtee selvittämään mysteeriota sähköpostin avulla. Seuraa paljon hupaisia sketsejä ja aikuisen logiikkaa ja yleistietoutta kestämättömiä tarinankäänteitä, jotka lapsen logiikka epäilemättä jättää huomiota epäolennaisina sivuseikkoina.

Magiaa millin tarkkuudella (WSOY 2003, suom. Marja Helanen-Ahtola) puolestaan pureutuu remppabisnekseen ja asuntokeinotteluun. StregaSchlossin katto on romahtamaisillaan ja julkea paikallinen kiskuri-remppakuningas tihutöitsee loputkin jorpakkoon diilattuaan maista ja mannuista paikallisen grynderin kanssa. Strega-Borgiat asustelevat rempan ajan enemmän tai vielä enemmän tylsästi hotellissa, ja Titus saattaa itsensä vaikeuksiin maagisen klooniarmeijan avulla. Perheen lemmikit sen sijaan ovat ihan vaan omia itsejään (mikä ei suinkaan vähennä niiden hupiarvoa).

Toisin kuin harrypottereissa, jokainen juonenkäänne, esine ja repliikki ei Magiaa-sarjassa liity suureen kokonaisuuteen tai laajempiin suunnitelmiin tai edes jatko-osiin. Ripaus magiaa on näissä kirjoissa ikäänkuin normielämän kommellusten kirpakka sivumauste, vaikka se voi satunnaisesti varastaakin kaiken huomion. Mutta vain satunnaisesti. Magiaa-sarjassa elellään suht normitaviselämää ko. elämän tyypillisten ongelmien ja ilojen ryydittämänä. Meilläkin on taapero yhtä sun toista vetänyt vessasta alas (tosin vessan viemäreinä ei ole satoja vuosia vanhoja labyrinttikäytäviä, joten me emme ole niitä posteja koskaan saaneet takaisin).

Magiaa-sarja on näiden osien perusteella varmaankin  parhaimmillaan esiteineille ensimmäisiksi omalukuisiksi fantsukirjoiksi Pikku vampyyrin tai Ronja Ryövärintyttären tapaan. Se sopii kuitenkin myös iltasatulukemiseksi hieman nuoremmille, sillä luvut ovat lyhyitä, alle 10 sivun pituisia. Pahikset ovat reilusti ja tunnistettavasti pahiksia, hyvikset ovat hyviksiä, sisarukset nahistelevat ja riidat sovitaan lopuksi. Ja lastenhoitaja – se on huipputyyppi, moderni maijapoppanen.