Category Archives: Lavarunous

Runosfääri: Syväluotaus nykyrunouteen

Nykyrunous on vuoden 2014 teema ja henkilökohtainen haaste Kirjasfäärissä. Lavarunouteen olen jo hieman päässyt sisälle (ks. täällä ja täällä). Kirjahyllyssäni on jo muutama, toistaiseksi onnellisesti avaamaton, viime vuonna ilmestynyt runokirja. Paikallisten runouslehtien nimekkeet ovat tiedossani. Herää kysymys, miksi ihminen kiusaa itseään runoudella, kun oikeastaan voisi lukea vain chick litiä?

Hiekkastalagtiitti

(Kuva ei liity tapaukseen)

Miksi, oi miksi?

Nythän on niin, että kaikkien kulttuurikyllikkien pitäisi olla inessä nykyrunoudessa, koska se on ehkäpä ollut aina hoteinta ja stydeintä korkeakulttuuria, jota ihmiset voivat harrastaa oopperaan tai taidegallerioihin vaivautumatta. Koska aion eläkeläisenä ryhtyä paikallisten kulttuurikyllikkien kunniapuheenjohtajaksi, nykyrunouteen tutustuminen on hyvä aloittaa jo nyt. Ei tarvitse sitten tulevaisuudessa lytätä nousevia kykyjä nolosti Hesarin hautajaisvärssyihin viitaten.

Eiku oikeesti?

On tällainen kiinnostus herännyt. Selittämätöntä on se. Jos nyt kuitenkin yritän.

On väitetty, että kirjallisuus uudistuu runouden kautta. Viimeksi Hesari väitti niin viime viikolla. Vaikka ajatus ei sinänsä ole erityisen tuore tai mullistava, se ehkäpä juuri siksi pitänee paikkansa. Innovaatioiden aallonharjalla on luonnollisesti ainakin ajatuksen tasolla kiva surffailla, vaikka käytännössä romaanin avaaminen on huomattavasti vähemmän pelottavaa.

Myös ihminen kuitenkin kaipaa välillä irtiottoa totutusta. Jyrkempää hyppyä tuntemattomaan on vaikea kuvitella henkilökohtaisessa tilanteessani – teatterissa ja oopperassakin tulee sentään kerran vuodessa käytyä, nykyrunoudessa olen vieraillut viimeksi noin viisitoista vuotta sitten.

Rantabasalttia

(Tämäkään kuva ei liity tapaukseen)

Nykyrunoudelta toivon…

Toivottavasti nykyrunous on mainettaan helpompaa luettavaa. Saattaa muuten into lopahtaa kesken vuoden.

Noin ylipäänsä pidän kielipeleistä, joita olen kuullut nykyrunoudessa pidettävän oikein urakalla. On myös yleisesti epäilty, että runoudessa on useimmiten joku ajatus takana. Tämä on mielestäni oikein lupaava lähtökohta mille tahansa kirjallisuudenlajille: on huomattavasti helpompaa löytää joitain – ei välttämättä alkuperäisiä – ajatuksia mistä tahansa teoksesta, jos sinne on joku sellainen alunperin lykätty.

Lisäksi mielelläni haluaisin, että ensi vuonna tähän aikaan jonkun henkilön kysyessä suomalaista lempparinykyrynoilijaani, mieleeni ei ensimmäisenä lopsahda Tomas Tranströmer*. Ensimmäisenä ja viimeisenä, toim. huom.

Suositelkaa omia lempparinykyrunoilijoitanne aloittelevalle nykyrunoilijistille, yst. terv. nim. “Todellakin avun tarpeessa”

* Ruotsalainen nobelisti vuodelta 2011.

Runosfääri: Runouden ja lavan suhde lavarunoudessa

Eilisiltana kävin elämäni toisessa lavarunoustapahtumassa (järj. Helsinki Poetry Connection). Siinä missä ensimmäinen kerta tarjoili lukemattomia mielenkiintoisia vaikutteita ihastuttavassa turisteiluelämyksessä, tämä toinen jätti jälkeensä sisäänpäinkääntyneen hämmennyksen. Jäin pohtimaan paitsi kliseen syvintä olemusta (vaikuttaa tutulta ensikuulemalta), myyvän lavarunon sisältöä (hyvät elämäntarinat myyvät kuin häkä, etenkin vähän riskaabelit), myös sitä, kuka minä olen lukijana ja miksi tekstiperusteisessa kirjallisuuskokemuksessa ihastuttavat keinot vihastuttavat lavalla.

Ennen kaikkea jäin kiikkumaan kysymykseen, kuinka paljon lavarunoudessa on lavaa ja kuinka paljon runoa?

Lava lavarunouden määrittävänä tekijänä

Jos pistää silmät kiinni, lavaruno on lausuttua ja kuultua runoa. Pitäisikö silmät pitää auki lavarunoja kokiessaan?

Jos nimittäin silmät pitää auki lavarunoja kuullessaan, altistuu näköelimistön perustavanlaatuiselle huijingille. On komeita miehiä, mitäänsanomattomia miehiä; sieviä tyttöjä, elämäänähneitä naisia; keskenkasvuisia poikia, käsilläpuhujia, ilmeilijöitä ja kivikasvoja, paperistalukijoita. Silmät kiinni kuunteleminen tasaa pelikenttää.

Toisaalta on hyviä lausujia, puhevikaisia, supliikkikoomikkoja ja ujoja nauriita. Pelikentän lanatakseen pitäisi myös sulkea korvansa. Etenkin silloin pitäisi, kun runoja säestetään soittimilla (hyvin), koska musiikki puskee sieluun ohituskaistalta sanojen körötellessä maisemareittiä. Re: ooppera.

Tällöin toki päätyisimme jälleen lukemaan runotekstejä.

Runous lavarunouden määrittävänä tekijänä

Lavarunoutta ei myöskään ole ilman runoa. Tarvitaan kantava, antava ajatus – ja muoto. Ilman ajatusta olisi vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen, ilmavirtaa korvien välisessä tilassa. Ajatuksen olisi hyvä avautua silmien eteen verevänä, juurevana kuin karjalanpaisti. Hetkessä suhahtaa niin paljon ohi.

Ilman muotoa lavarunoudesta tulee stand-up -komiikkaa. Missä menee stand-up -komiikan ja -runouden raja? Onko sellaista? Tarvitaanko sellaista? Kaikki lavarunous ei selvästikään ole lavakomiikkaa, mutta pelkkä lavakomiikka ei näytä sytyttävän lavarunousyleisöä, joka osaa tarvittaessa pyytää Paranoidin.

Kuka tekee lavarunon? Syntyykö se runoilijassa, kuulijassa, vai merkityksellistetyssä hetkessä? Yleisö voi nauraa esityksellisille jipoille, mutta oliko viihtyminen runon ansiota. Välihuudot luovat merkityksen, jota esittäjä ei voinut aavistaakaan.

Välisukellus hylkyyn

Pohdin etukäteen tätä lavarunousilmiötä sen verran, että tunsin sopivasti syyllisyyttä aiemman lavarunousklubiraporttini kyynillisnuivasta suhtautumisesta itse asiaan. Lavarunoudessa on kuitenkin kyse ihmisistä, jotka asettavat itsensä ja teoksensa alttiiksi, framille ja julkisuuden valokeilaan. Ainoa mahdollinen tapa päästä kokemuksen ytimeen oli pyrkiä kiilaamaan sinne itse.

Anomukseni kuitenkin hylättiin julmasti nuppuunsa. Ehkä en kiilannut kyllin painokkaasti, ehkä oli sittenkin helpompi möllöttää katveessa. Lavarunoklubilla on kaksi sääntöä, nim. “kuka tahansa saa esiintyä, itse rustaamallaan teoksella”. Itse rustasin. Nyt jäi maailma sitä ainutkertaista esitystä vaille. Maailma epäilemättä antaa minun puolestani katkerat verikyyneleensä.

Jos vain antaisin sille tilaisuuden. Enpä anna.

95 %

V niin kuin vauva
o niin kuin onni
i niin kuin ihanuus

V niin kuin valvotut yöt
I niin kuin itku
T niin kuin todellakaan en kestä enää sekuntiakaan
t niin kuin Tuu nyt sieltä jo pukemaan, me myöhästytään tarhasta!
u niin kuin Äiti laskee nyt viiteen ja jos sä et ole silloin täällä
eteisessä laittamassa kurahousuja jalkaan, niin äiti suuttuu!

V-O-I voi. V-I-T VIT. T-ÄitiäitiäitiäitiÄITIIII! Äitii! 
Katokatokatokatokatokatokato! Mä tein sulle piirrustuksen!

kiva. mitäs sä oikein piirsit. se on vihreä, ja sillä on iso pää ja
neljä jalkaa, isot silmät ja tosi tosi leveä hymy. Kulta, onpa 
hieno sammakko.

Äiti. Se on Sun Kuva.

Jos ei tällä ala empatia kanssarunoilijoita kohtaan roiskumaan, niin haikala minut syököön.

Runosfääri: Ensikosketus lavarunouteen

Jos ihminen haluaa tutustua nykyrunouteen, ja kysyy Nuoren Voiman liitosta, että mistä sitä aloittaisi, niin sieltä ohjataan lavarunoustilaisuuteen. Truu stoori.

Yhtään en tiennyt, mikä on homman nimi, kun viime lauantaina paarustin läpi pimeän, synkän ja kylmän Helsingin Vastarannan kiiskeen. Rommikaakaon lätkäisin pöytään ja tytisevän takamukseni suoraan eturiviin. Matkalla baaritiskiltä pöytään havainnoin olevani hipsterien metsästysmailla, jossa kukkivat niin Nietzschepojat kuin Seksivaubootsit. Keski-ikäistyvän perheenäidin välitön suojautumisreaktio iski päälle. Käperryin mukavasti kyynilliseen valekriitikkouteeni.

Sitten pahin tapahtui. Ne Tulkitsivat Runojaan.

Tuukka Hämäläinen, Vastarannan kiiski 23.11.2013

Tuukka Hämäläisen uusi runokokoelma julkaistaan 25.11.2013 ntamolta.

“Pillu” ja “kyrpä” toistuvat uniikkien lumihiutaleiden teoksissa

Jos lähtee lavarunoustilaisuuteen, voi kohdata mitä tahansa. Lauantai-iltaan osui todellakin mitä tahansa.

Aloittaja kertasi syntymiskokemusta, seuraaja laittoi wertheriytensä ennuin polkemaan niitä tavanomaisimpia polkuja niin pitkään, että järjestäjä joutui pelastamaan tilanteen. Kolmas nuori mies haki kokemuksellista syvyyttä runkkauksesta huutamalla yleisimpiä alatyylisiä kliseitä.

Olin jo, että kauanko tämä vielä jatkuu, ja jos tämä jatkuu vielä kauan, pystynkö pitämään naamani peruslukemilla. Seuraava runoilija kyynelehti tiensä loppuun, ensimmäinen runoilijatar lainasi iskelmiä ja metafiilisteli toistolla ihan hauskasti. Naurahdin ääneen, toivottavasti oikeassa paikassa.

Ja tässä vaiheessa numero kaksi halusi avautua vielä yhden runon verran. Se oli kitinä entiselle tyttöystävälle. Näin tulkitsin jostain tylsistymisen, myötähäpeän ja tukahdutetun rätkätyksen repivistä ristimainingeista. Lavarunoudesta ei ehkä tule ikinä minun juttuani. Tai runoudesta ylipäänsä.

Hetkessä lepattavat sielut runouden ytimeen

Tytti, Vastarannan kiiski 23.11.2013Ja sitten eteeni asteli Tytti. Joka jakoi oman kokemuksensa. Omin sanoin. Oli läsnä haavoittuvaisena ihmisenä tuntemattomien ihmisten edessä. Ja toi meille osallisille oman ihmisyytemme peilin. Kyynillisyys, huvittuneisuus, metataso sublimoituivat päältäni ja jättivät alastomaksi kokemukselle.

En usko koskaan kokeneeni vastaavaa. (Mutta olen lukenut siitä Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksesta Lumikko ja yhdeksän muuta.) Onneksi seuraava runoilija työsti huutaen jotain työläisrunoa räp-elementein, jotta pääsin paketoimaan itseni normaaliksi jälleen. Kuka olisi uskonut, että kylmäksi jättävällä runoudella on todella tärkeä tehtävä henkilökohtaisessa elämässäni?

Tuntematon runoilija, Vastarannan kiiski 23.11.2013Paketti hajosi säpäleiksi kuvassa näkyvän kahdeksannen runoilijan käsittelyssä. Kyyneleet tirskahtivat silmäkulmiin, vaikka kuinka yritin pitää kiinni keski-ikäisestä kapakalaisuudestani. Jostain syystä läsnäolo ja haavoittuvaisuus purevat, vaikka en olisi ensimmäisenä kuvitellut nuoren pojan ja isän välisen suhteen millään tavoin puhuttelevan. Kertooko tämä jotain minusta vai runoudesta yleensä? Tällaista koskettavaa runoutta haluaisin kuulla enemmänkin. Ehkä jopa lukea. Ja minähän en todellakaan ole runouteen koskenut sitten teinigoottiaikojeni.

#Lavarunousvau

Tauolla kuulustelin viereeni sattumalta osunutta luontorunoilija Olli-Pekka Uusitaloa. Että onko tämä nyt tyypillinen lavarunousilta? Hän keskittyi hetken tyhjyyteen, ennen kuin vastasi.

– Tyypillistä lavarunousiltaa ei ole. Olen käynyt lavarunoklubeilla muutaman vuoden ajan, eikä kahta samanlaista iltaa ole osunut kohdalle. Helsinki Poetry Connection on muuttanut runoskeneä aika paljon: tuonut runouden lähemmäksi ihmisiä; laajentanut sitä, kuka saa esittää runoja ja kuka voi olla yleisössä. Erittäin tärkeää on ensikertalaisten positiivinen vastaanotto.

Fiiliksiä pohtiessani havainnoin, että toden totta. Korkeakulttuurisesta nenännyrpistelystä ja kulmakarvankohotuksesta ei ollut tietoakaan (paitsi omissa kulmakarvoissani, näin täytyy häpeäkseni tunnustaa). Kaikille aplodeerattiin yhtä lailla, kaikki saivat viisiminuuttisensa parrasvaloissa, kaikki hyväksyttiin ujoimmasta ensikertalaisesta sliipatuimpaan konkariin.

Kuka olisi ikinä uskonut, että runous, veljeys ja tasa-arvo kuuluvat samaan konseptiin? Vastentahtoisesti joudun tässä julkisesti julistamaan ihastuneeni lavarunouteen. Mestari, Vastarannan kiiski 23.11.2013