Category Archives: Lukukokemus

#lukumaraton @ 17 tunnin kohdalla

Kirjabloggaajat viettävät tänään lukumaratonia. Mikä ihana tekosyy lukea mahdollisimman paljon yhden vuorokauden aikana.

Aloitin oman lukumaratonini eilen klo 16 pintaan ennenkuulumattomasti tietokirjalla. Janne Kivivuoren tietokirja käsittelee lyhyissä luvuissa tiedon historiaa ja asemaa yhteiskunnassa. Miksi erilaisia sepitteitä voidaan hyväksyä yhteiskunnallisesti hyödyllisenä tietona, mutta esimerkiksi tieteellistä tietoa huonona juttuna yhteiskunnan takia?

Kiinnostus kirjaan lähti siitä, kun Timo Soini totesi, ettei vaalikampanjassa esitettyjen väitteiden totuudellisuus ole puolueen tai sen jäsenten asia selvittää, vaan toimittajien. Vuosituhannen alussa painettu teos ei kuitenkaan ihan sellaiseen konkretiaan yllä, että siinä selvitettäisiin poliittisen sepittelyn historiaa tai merkityksiä. Ehkä sellaista oli vaikea kuvitella vielä 20 vuotta sitten. Klokkaan tästä 197 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.27 AM

Lukumaratonia jatkoin nuorten aikuisten chick litillä. Olin lukenut jo 131 sivua Julie Murphyn teoksesta Dumplin ennen maratonia. Teos kertoo teinimissikisajärjestäjän tyttärestä, joka ei sovi teinimissikisamuottiin. Vai sopiiko? Onko vika muotissa vai tytössä, ja mitä sille voi tehdä? Romaani kuvaa hyvin vartalonkuvan vaikutusta elämään ja unelmiin ja lähestyy aihetta mukavalla etelävaltiolaisella klangilla. Klokkaan 200 sivua.

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.12.54 AM

Kolmanneksi luin Jane Austenin pienoisromaanin Lady Susan e-kirjana. Lady Susan on ehtaa Austenia, mutta sen päähenkilö ehdottomasti yksi kirjallisuushistorian törkeimmistä naispahiksista. Teosta ei ole suomennettu, ehkäpä siksi, että se on pienoisromaani ja lisäksi kirjeromaani. Espoo Cinén päätöselokuvana nähdään tästä teoksesta tehty komedia, joka toivottavasti vauhdittaa myös teoksen suosiota – jopa suomennosta… Klokkaan tästä 80 sivua (arvio, tehty Doverin pokkaripainoksen perusteella).

Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 9.13.15 AM

LISÄYS 24 h kohdalla:

Lukumaratonin lopettelin Miina Supisen Mantelimaahan. Nyt kun jouluun on alle puoli vuotta, alkavat nämä joulusta kertovat teokset olla ajankohtaisia. Klokkaan tästä mustan huumorin uniikista ja glitteröidystä piparipossusta 317 sivua.
Kuvankaappaus 2016-7-10 kello 3.08.57 PM

Lyhyet: Jonathan Carroll, Kate Long & Jennifer Weiner

Joskus kirjat eivät millään inspiroi pidempiin pohdintoihin. Jonathan Carrollin White Apples, Kate Longin Värsta mammans handbok ja Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja tuli luettua sentään loppuun saakka, eli täysin huonoista kirjoista ei ollut kyse, vaikkei käteen sitten jäänytkään juuri mitään.

Kolme kirjaa, lyhytarvosteluin

© Kirjakko. Jonathan Carroll, White Apples. Kansi: blacksheep (Tor, 2003). Jennifer Weiner, Rikoksia ja hiekkakakkuja. Kansi: ? (WSOY 2005). Kate Long: Värsta mammans handbok. Kansi: Jonas Clefström (Pan, 2006).

Jonathan Carrollin White Apples (Tor, 2003) kertoo elostelevan Vincentin kuolemanjälkeisestä elämästä hänen luoviessaan kuolleena elävien ja kuolemattomien maailmassa. Hyperfiktionistinä itseään mainostava kirjailija ei ainakaan tässä teoksessa onnistunut luomaan perinteisestä romaanikirjallisuudesta poikkeavaa epälineaarista kerrontaa, vaan Vincentin tarina etenee varsin loogisesti hänen selvitellessään, että mitäpä sitä nyt tulisi kuolemansa jälkeen tehdä. Koska eihän kukaan huvikseen rajan takaa palaja. Tässä romaanissa juonikuvio ei ehkä olekaan edes tarkoitettu keskeisimmäksi elementiksi, sillä paljon mielenkiintoisempaa on seurailla kirjailijan mielikuvituksen laukkaa hänen kehitellessään ilmiöitä, olioita ja selityksiä tämän ja tuonpuoleisen välisessä rajankäynnissä.

Noin yleisesti ottaen olen sitä mieltä, ettei ihmisen pitäisi lukea mitään Neil Gaimanin suosittelemaa, mutta huomasin Gaimanin suosituksen vasta kirjan luettuani. Toisin kuin Sivukirjaston Liinan, minun ennakkoluuloni Gaimanin kirjallisen maun suhteen ei osoittautunut vääräksi tälläkään kertaa. Lussut möröt ja maailmansielulta haiskahtanut pseudofilosofointi eivät tällä kertaa purreet, vaikka yleisesti ottaen olen ihan tämän genren fani.

Kate Long puolestaan ampaisi kirjataivaalle Värsta mammans handbokilla, jossa hän käsittelee heikkotasoisen äitiyden monia kasvoja kolmen saman katon alla asuvan äidin tarinoiden kautta. Alzheimeria sairastava isoäiti adoptoi aikanaan äidin, joka kipuilee adoptiotaan ja teiniraskauttaan vielä päälle kolmikymppisenä. Ja jonka tytär puolestaan kohtaa oman äitiytensä tullessaan raskaaksi yleisen tylsyyden takia harrastetuista petipuuhista ekan poikaystävän kanssa.

Jos White Applesin henkilöt ovat enimmäkseen epämiellyttäviä, mutta maailma sentään kiehtova, Longin taantuva tehdaskaupunki on kurja ja toivoton ympäristö yhtään kellekään, edes sympaattisille hahmoille. Tosin sympaattisetkaan hahmot eivät tässä kirjassa erityisemmin liikuttaneet. Kaikilla on jollain tavalla traaginen tausta, johon oman äidin toimittama hylkääminen jotenkin vaikuttaa, ja lopputuloksena on platkua keittiöpsykologiaa. Positiivisin hahmo on nuorin teiniäiti, jolla riittää tulevaisuudentoivoa. Hän aikoo katkaista sukupolvien mittaisen teiniäitiyskurjistumisketjun omalta osaltaan.

Long aloitti Värsta mammans handbokilla (Pan 2006, Eva Johanssonin käännös engl. alkup. The Bad Mother’s Handbook)  äitien ja tyttärien keskinäisiin kipuiluihin keskittyneen kirjailijanuran.

Ja jos Longilla on sentään joku yhteiskunnallinen sanoma ja kannanotto brittiläiseen teiniäitiyskulttuuriin ja historian vaikutuksesta jokaisen nykyisyyteen, Jennifer Weinerin Rikoksia ja hiekkakakkuja (WSOY 2009, suom. Hilkka Pekkanen engl. alkup. Goodnight Nobody) kehuu takakannessa paljastelevansa, mitä amerikkalaisen yläluokkaisen esikaupungin onnellisuusmuurin takana tapahtuu.

Sisällön perusteella ei kuitenkaan juuri mitään, vaikka yksi leikkiksen täydellisistä äideistä heittää veivinsä murhaajan käden kautta. Onneksi se leikkiksen epätäydellisin mutsi saa tästä paitsi jotain lapsiin liittymätöntä tekemistä, myös oman uransa urkenemaan ja henkilökohtaista glooriaa, niin eipä tullut kirjailijan sitäkään äitiä murhattua turhaan. Pahinta kirjassa ovat kuluneet leikkisvitsit ja myötähäpeää aiheuttavan kulunut juoni, jossa kotiäiti pääsee pudottamaan poliittisia päitä palleiltaan. Muuten sis. hauskoja sivuhahmoja ja harmitonta. Paitsi ehkä esteettisesti haastava kansi kummittellee takaraivossani vielä pitkään.

Onneksi keskinkertaista heikompiakin lukukokemuksia kannattaa välillä kerätä. Jos ei muuten, niin perspektiivin keräämiseksi. Ulysseksen osakkeet nousivat välittömästi monta pykälää. Dickensiä en sentään toistamiseen harkitse…

***

Jonathan Carroll: White Apples

Kansi: blacksheep

Tor, 2003

259 s.

***

Kate Long: Värsta mammans handbok

Ruots. Eva Johansson

Kansi: Jonas Clefström

Pan, 2006

299 s.

***

Jennifer Weiner: Rikoksia ja hiekkakakkuja

Suom. Hilkka Pekkanen

Kansi: ?

WSOY,2009

403 s.

***

Kesäodysseia: Alku aina hankalaa…

“Kesä, riippumatto ja James Joycen Ulysses.” Jotensakin näin visioin keväällä, kun innostuin Leevi Lehdon uudesta suomennoksesta. Todellisuus on osoittautunut hiukan vähemmän idylliseksi, ja käytännön ristipaineista johtuen kirjaa on tullut luettua kotona parisen sivua kerrallaan mökkipäivien välissä.

James Joyce ja Sylvie Beach vuonna 1922

James Joyce ja Sylvie Beach Shakespeare and Companyssa vuonna 1922. Huomaa taustalla Sporting Times -lehden mainosjuliste, “The Scandal of ‘Ulysses'”. Lehden arvostelija ei tykännyt. Kuvan lähde: http://library.buffalo.edu/pl/exhibits/joycebloomsday/caseV/index.html

Olen kuitenkin edennyt Ulysesseksessa (Gaudeamus 2012, suom. Leevi Lehto) jo sivulle 111 saakka, toisin sanoen kuuluisan ulkohuussikohtauksen ohi. Kyseisestä kohtauksesta ja ylipäänsä Joycen ihastuksesta alapään asioihin nousi suuri kohu ensimmäisissä ammattilaiskritiikeissä vuonna 1922.

Tähän mennessä tapahtunutta: yksi tyyppi on päässyt aamupalan kautta kämpästään kavereiden kanssa ulos leikkimään. Toinen tyyppi tekaisi vaimolleen ja itselleen aamupalan ja läksi kaupungille postailemaan. Ne ja ne kaikki muut tyypit pohtivat juttuja aika paljon (paitsi se vaimo). Eli ikäänkuin twiittaavat tosi ahkerasti, paitsi että eivät tietenkään twiittaa, koska niillä ei ole kuin alapään vehkeitä käytettävissä, mutta ne ajatukset ilmestyvät paperille yhtä takuuvarmasti ja satunnaisesti kuin Twitteriin. Toinen tyyppi ja sen vaimo harrastaa salarakkauksia kirjeitse.

Tällä lukukerralla olen havainnut Ulysseksessä yllättävän monia positiivisia puolia. Tajunnanvirtamaisuus toimii, vaikken yleensä perusta tajunnanvirtaromaaneisesta. Erityisen ihastuttavaa on toistaiseksi ollut vuosisadan alun Dublinin kokeminen ikäänkuin aikalaisen silmien läpi.

Vaikka tekninen toteutus ei ehkä ole maailman käyttäjäystävällisin niin kirjan fyysisten ominaisuuksien kuin (alkuperäisen) sisällön uudissanojenkaan puolesta, Leevi Lehdon suomennos on erinomainen ja varmasti tärkein syy sille, että Joycen tajunnanvirta virtaa pykimättä myös suomeksi. Suomennos pyrkii jäljittelemään alkuperäisen yllättävyyttä ja kekseliäisyyttä, ilman että lopputulos on liian teennäinen. Hen-pronominista voi toki olla monta mieltä. Itselleni se särähtää silmään joka kerta, mutta pakko myöntää, että se on käytännöllinen ajoittain, kun samassa lauseessa viitataan yksikön kolmannessa useamman henkilön suhteen.

Lehdon alaviitteet ovat myös ällistyttävän runsaat ja perusteelliset, vaikka tietysti on ollut pakko tehdä valintoja, eikä helpoimpia alluusioita ole nootitettu. Alaviitteiden runsaus hidasti aluksi lukemista, kunnes päätin kiinnittää huomiota vain mielenkiintoisimmilta vaikuttaviin. Liitteisiin en ole edes koskenut, mutta niistä on varmasti apua Ulysseksen kanssa ensi kertaa painivalle tai tarinan lisäksi kirjallista salapoliisintyötä tekeville. Sitä voikin halutessaan tehdä monella tasolla, fiktion ja toden välisestä, avainromaanimaisesta rajankäynnistä läpikirjalliseen, erityisesti länsimaisen ja erityisesti brittiläisen kirjallisuuden kaanonin intertekstuaaliseen käsittelyyn.

Minä olen päättänyt nauttia tällä kertaa tarinasta ja antaa tajunnanvirran huuhdella kesäsateen tavoin. Kevyet knoppailut sallittuja. Kirjasta kiinnostuneet: käykää katsomassa myös Buffalon yliopiston erinomainen internet-näyttely Joyceen ja Ulyssekseen liittyen.

***

James Joyce: Ulysses

Suom. Leevi Lehto engl. alkup. Ulysses (1922)

Kansi: Jukka Aalto

Gaudeamus, 2012

***

Dickensiadi: Ja siksi jää?

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit jumahti viime viikolla sivulle 226. Jumahdus tapahtui jotensakin näin:

Minä

“Mua turhauttaa tän kirjan lukeminen, kun tää on jotenkin niin turha kokemus.”

Mies

“No onko sitä pakko lukea?”

Totesin itsekseni, että eipä kai, voin jatkaa heti kun jaksaa taas hotsittaa ja arkistoin kirjan yöpöydän pinoon Jules Vernen seuraan.

Jumahtamiseen on useita syitä. Ensinnäkään, Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei siis ole tuhottoman huono opus, mutta ei erityisen hyväkään. Se ei etene liian hitaasti, muttei oikein tunnu etenevänkään. Se on platku. Ei siis hivele oikein mitään hermojani, paitsi niitä, jotka hermostuvat yksitoikkoisuuteen ja itseääntoistavuuteen. Kirjassa kun kovasti matkustellaan paikasta toiseen. Paikalliset ihmiset kertovat paikallisia tarinoita, ja sitten taas tehdään jotain kevyttä ja hupaisaa seuramiesaktiviteettia. Joka ei sitten kuitenkaan ole erityisen hauskaa, koska hauskuus liudentuu ilkkumiseen ja/tai sosiaaliseen kommentaariin.

Kummeksun perinpohjaisesti, ettei tämän kupletin dokumentaaris-koomillinen perusjuoni saa minua innostumaan. Koska yleensä pidän kovasti juurikin paikallisväritteisestä tarinoinnista, olipa kyseessä sitten kaukainen tulevaisuus, millainen tahansa menneisyys tai jotain siltä väliltä. Itse asiassa tälläkin hetkellä nautiskelen täysin rinnoin John Berendtin dokumenttiromaania Midnight in the Garden of Good and Evil (Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa, WSOY 1997). Joka on ällistyttävän paheellisen hurmaava (ja loppunee liian äkkiä, parin seuraavan illan sisään).

Silti, silti on täysin mahdollista, että saan uutta tuulta Dickensiadilleni. Täytyyhän sitä jotain lukea.