Category Archives: Lyhytromaani

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Blogistanian Finlandia 2014 ehdokkaani ovat…

… kaksi Samia. Kyllä. Sameilla meni kirjallisesti erityisen lujaa viime vuonna. Lukekaa Sameja!

(Luin kyllä viime vuonna runsaasti kirjoja, mutta en ehtinyt julkistaa havaintojani, koska opiskelen journalismia eli joukkoviestintää. Jos tässä on nyt joku ironia piilossa, se hänelle sallittakoon.)

Trois poäng goes to

Sami Liuhto: Viromaani

Sami Liuhto: Viromaani (Turbator 2014)

Sami Liuhto: Viromaani

Viromaani on kolmas osa runoilijanakin tunnetun Samin Tusinaromaanit -teossarjaa.

Epäilen Tusinaromaanit-nimekkeen olevan jonkin sortin vitsi, ehkä jopa piikki suoraan viihdekirjallisuutemme tanakoituneeseen lihaan. En ole tästä täysin varma, sillä olen jättänyt autuaasti huomiotta sarjan kaksi ensimmäistä teosta. Siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä kolmas on nerokas, nerokas isku suoraan akateemisen kansanosan itsesarkastiseen värttinäluuhun. Haluaisinkin tähän lopuksi siteerata itseäni, kuten tapana näissä piireissä on:

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen.

Kiitos, Sami. Seuraavaa odotellessa voi lukea Samin blogia, joka sekin aiheuttaa tarpeetonta kiirettä mahdollisen huumorin päivystyksessä.

Deux poäng goes to

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakka: Marras

Marras on kitaristinakin tunnetun Samin esikoisromaani. Se käsittelee muusikon elämää ja on huwixi ja hyödyxi kaikille musiikkiin päin kallellaan oleville. Lisäksi se on erittäin, erittäin hauska romaani meille muille, jotka nautimme kanssaihmisten kärsimyksistä mieluiten mukavasti fiktiiviseen muotoon etäännytettyinä.

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta.

Kiitos, Sami!

Jos jakaisin tässä kisassa vielä yhden pisteen, mitä en siis nyt jaa, joutuisin pähkäilemään kohtuuttomasti useampien Mahdollisen kirjallisuuden seuran kirjallisuuspalkintoehdokkaiden kanssa. Joista en ole ehtinyt kirjoittamaan. Mutta kuvaavaa on, että olen lukenut nautiskellen loppuun viime vuonna noin kolme kertaa enemmän nimenomaan Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintoehdokkaita kuin Finlandia-ehdokkaita.

Eikä se johtunut ainoastaan teosten tyypillisesti lyhyemmästä sivumäärästä, vaan siitä, että nämä valtamedioissa useimmiten täysin huomiotta jääneet teokset olivat lähestulkoon kaikki jollain tavoin tajunnan räjäyttäviä. Lukekaa ja ihmetelkää, aivojen kuuluukin tanssia!

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

Jari Tervo: Jarrusukka 
Kansi: Tuula Mäkilä
Kirjakauppaliitto 2013
118 s.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen – kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin… Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

“Voiko olla suurempaa iloa”, kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, “kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?” Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia – kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät “yletöntä lukuintoa”.

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s. 
Engl. alkup. The Uncommon reader (2007)

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

Edith Wharton 150 vuotta

Edith Wharton, © Beinecke Rare Book & Manuscript Library, Yale University

Tänään on Edith Whartonin (1862-1937), surkuteltavien säätyläissankaritarten kohtalottaren 150-vuotispäivä. Yleisesti ottaen Whartonia tunnutaan pitävän humoristisena vuosisadan vaihteen amerikkalaisen yläluokan kuvaaja.

Harvoinpa kuitenkin Whartonin kirjoissa käy keskeisille naishahmoille hyvin, edes hetkellisesti saati sitten lopullisesti. Kyynisempi tarkkailija voisi olla vakuuttunut, että juuri Whartonin näennäisen misogynian takia hänelle myönnettiin Pulitzer-palkinto ensimmäisenä naiskirjailijana ikinä vuonna 1921. Whartonin kirjoihin tutustunut voisi todeta, että Wharton on ollut aikamoinen naisasianainen, sillä hänen romaaneissaan naishahmoille käy huonosti, koska yhteiskunta tai ainakin ylempien luokkien sosiaaliset kuviot on järjestetty niin, ettei niissä voi naisihminen voittaa oikein millään. Mahdollisesti Pulitzer-palkintoon vaikutti myös se, että The Age of Innocence (Viattomuuden aika, Otava 1955, suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja) on kesympi kuin Whartonin aiempi tuotanto.

Erityisesti The House of Mirth (1905, Säätynsä uhri 1922, suom. Armas Hämäläinen), Viattomuuden ajan lisäksi ainoa suomennettu Edith Whartonin romaani, on brutaalin kiehtova kuvaus 1800-luvun lopun newyorkilaisesta seuraelämästä. Kuten tyypillistä Whartonille, tämäkin romaani keskittyy aikalaissäätyläisnaisten elämän keskeisiin asioihin: rahaan ja rakkauteen. Ilman rahaa ei ole elämää, joten on tarpeellista avioitua riittävän hyvin. Kuitenkin sitä kaipaisi avioitua jonkun sellaisen ihmisen kanssa, jota voisi arvostaa tai jopa rakastaa. Ja päästäkseen avioon, pitää tytöllä olla puhtoinen maine, sillä maine on tärkein tae rahan jatkuvasta virtauksesta oikeaan suuntaan. The House of Mirthin sankaritar mokaa vahingossaan maineensa nuorena, ja siitäpä se reipas alamäki sitten alkaakin.

Rahan ja rakkauden väliset ristiriidat olivat Whartonille henkilökohtaisesti tuttuja. Hän ei onnekseen mokannut missään vaiheessa. Hän avioitui varakkaasti ja soveliaasti, kiersi Eurooppaa aviomiehensä ja kiinnostavien intellektuellien kanssa, ja sai vuonna 1908 avioeron aviomiehensä mielenvikaisuuden perusteella. Avioero on ollut aiheena myös Whartonin fiktiossa. Esimerkiksi vuonna 1907 ilmestyneessä lyhytromaanissa Madame de Treymes juoni huipentuu avieroon liittyviin lakeihin – kirjan nimellinen ranskalainen sankaritar madame de Treymes tuntee paikalliset lait ja pyrkii junailemaan amerikkalaisen kälynsä avioeron hänen miehensä parhaaksi.

Wharton pyrkii kerta toisensa jälkeen näyttämään, miten käy naisille, jotka eivät pelaa sääntöjen mukaan, ja sääntöjen mukaan pelaaminen tarkoittaa Whartonille lähes äärimmäistä laskelmointia. Hän tähdentää kerta kerran jälkeen, että nainenkin on naiselle susi, lukuunottamatta niitä harvoja naisia, jotka ovat itsekin joskus mokanneet. Nykyään puhutaan lasikatoista ja -lattioista, mutta 1900-luvun vaihteen säätyläisnaiset tuntuvat Whartonin romaanien perusteella sipsutelleen särkyneillä pulloilla ja sydämillään koko elämänsä.

Edith Wharton – antinostalgista epähömppää romanttiseksi hömpäksi naamioituneena koko rahan edestä. Ja mikäli kirjoille ei ole aikaa, kannattaa silmäillä Wharton-filmatisoinnit. Jostain syystä Whartonia on vaikea mokata. Martin Scorsesen mestarillinen Viattomuuden aika (1993), nokkelan kuvauksellinen The House of Mirth (2000) ja BBC:n höpsäkän viiltävä minisarja The Buccaneers (1995), jonka käsikirjoittaja on dramatisoinut kirjailijan viimeisen, kesken jääneen romaanin sentimentaaliseksi psykodraamaksi.

Lopuksi aikalaista romattista (ja täysin Whartonin naturalismin vastaista) populaarimoraliteettimusiikkia suoraan savikiekolta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=22UP9xLL-jM&feature=related]