Category Archives: Matkakertomus

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta

Lotta Nuotio: Yksi miljoonistaToimittaja Lotta Nuotion teos Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta selvittää, miksi ainakin joillain Eurooppaan nyt tulevilla pakolaisilla on älypuhelimet mukana. Yhden ihmisen kohtalon kautta Syyrian sisällissotaa ja Euroopan pakolaistilannetta valottava teos on yksi selviytymistarina miljoonien selviytymis- ja menehtymistarinoiden joukossa.

Teoksessa Nuotio valottaa keskiluokkaisen syyrialaismiehen ja hänen perheensä tarinan kautta, miksi ihmiset lähtevät Syyriasta Eurooppaan.

Modi on juuri sellainen nuoruuden ja keski-ikäisyyden välillä keikkuva mies, joiden on syytetty lähteneen Eurooppaan elintasopakolaisina tilanteessa, jossa olisi pitänyt jäädä taistelemaan oman maan puolesta. Modi ei jää. Hän on niitä väliinputoajia, jotka vastustavat isältään presidentinviran perineen Bashar al-Assadin totalitaarista hallintoa, mutta ei halua liittyä uskon puutteessa islamisteihin tai muihinkaan kapinallisjärjestöihin. Maassa, jossa ääriliikkeet taistelevat hirmuhallitsijaa vastaan, ei ole mitään liittoutumaa, jonka joukoissa tolkun ihminen haluaisi taistella.

Sellaisessa maassa ei myöskään katsella presidentin hallintoa kritisoivaa  ihmistä pitkään. Modi joutuu pidätetyksi ja pidätyksen aikana kidutetuksi. Jos haluaa elää, se on tehtävä jossain muualla kuin maassa, jossa on tullut leimatuksi valtion viholliseksi.

Nuotio kuljettaa Modin vaellusta Syyriasta Eurooppaan kirjan loppupuolella. Alkupuolen vie taustojen ja Syyrian tapahtumien selvittely. Juoni kulkee jouhevammin kirjan lopussa, mutta kirjan lukemisen jälkeen tulee tunne, että alku oli sittenkin tärkeämpi. Suomeen Syyriasta yltävien uutisten perusteella on vaikea ymmärtää, mistä Syyrian tilanteessa on kyse tai millaista arkielämä jaetussa maassa on. Modin tarina tarjoaa Syyriaan näkymän, jota uutiskartat eivät parhaimmillaankaan pysty välittämään.

Teoksen vahvuus on samalla sen heikkous. Teoksen hyvän ja pahan asetelma muodostuu staattiseksi ja kliseisen veijaritarinamaiseksi. Modi nousee tarinan perusteella lähes yli-inhimilliseksi sankarihahmoksi. Kuvassa näkyvät inhimilliset säröt jäävät kevyiksi, melkein vahvuuksiksi. Onko sankaruus tarina, jota Modi itselleen kertoo selviytyäkseen päivästä toiseen? Vai onko se tarina, jonka kirjailija haluaa aiheestaan luoda vakuuttaakseen lukijan omasta mielipiteestään?

Modin tarinasta muodostuu Nuotion käsissä dokudraamaa, ei dokumenttia. Teos ei ehkä saavuta täyttä ilmaisuvoimaisuuttaan juuri tästä syystä. Tästä huolimatta teos avaa Syyrian sodan tavalla, jota ei voi saavuttaa lyhyiden uutistekstien avulla.

Lotta Nuotio: Yksi miljoonista: Modin pako Syyriasta
Otava 2016

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Blogistanian Finlandia 2014 ehdokkaani ovat…

… kaksi Samia. Kyllä. Sameilla meni kirjallisesti erityisen lujaa viime vuonna. Lukekaa Sameja!

(Luin kyllä viime vuonna runsaasti kirjoja, mutta en ehtinyt julkistaa havaintojani, koska opiskelen journalismia eli joukkoviestintää. Jos tässä on nyt joku ironia piilossa, se hänelle sallittakoon.)

Trois poäng goes to

Sami Liuhto: Viromaani

Sami Liuhto: Viromaani (Turbator 2014)

Sami Liuhto: Viromaani

Viromaani on kolmas osa runoilijanakin tunnetun Samin Tusinaromaanit -teossarjaa.

Epäilen Tusinaromaanit-nimekkeen olevan jonkin sortin vitsi, ehkä jopa piikki suoraan viihdekirjallisuutemme tanakoituneeseen lihaan. En ole tästä täysin varma, sillä olen jättänyt autuaasti huomiotta sarjan kaksi ensimmäistä teosta. Siitä huolimatta olen täysin vakuuttunut siitä, että tämä kolmas on nerokas, nerokas isku suoraan akateemisen kansanosan itsesarkastiseen värttinäluuhun. Haluaisinkin tähän lopuksi siteerata itseäni, kuten tapana näissä piireissä on:

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen.

Kiitos, Sami. Seuraavaa odotellessa voi lukea Samin blogia, joka sekin aiheuttaa tarpeetonta kiirettä mahdollisen huumorin päivystyksessä.

Deux poäng goes to

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakka: Marras

Marras on kitaristinakin tunnetun Samin esikoisromaani. Se käsittelee muusikon elämää ja on huwixi ja hyödyxi kaikille musiikkiin päin kallellaan oleville. Lisäksi se on erittäin, erittäin hauska romaani meille muille, jotka nautimme kanssaihmisten kärsimyksistä mieluiten mukavasti fiktiiviseen muotoon etäännytettyinä.

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta.

Kiitos, Sami!

Jos jakaisin tässä kisassa vielä yhden pisteen, mitä en siis nyt jaa, joutuisin pähkäilemään kohtuuttomasti useampien Mahdollisen kirjallisuuden seuran kirjallisuuspalkintoehdokkaiden kanssa. Joista en ole ehtinyt kirjoittamaan. Mutta kuvaavaa on, että olen lukenut nautiskellen loppuun viime vuonna noin kolme kertaa enemmän nimenomaan Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintoehdokkaita kuin Finlandia-ehdokkaita.

Eikä se johtunut ainoastaan teosten tyypillisesti lyhyemmästä sivumäärästä, vaan siitä, että nämä valtamedioissa useimmiten täysin huomiotta jääneet teokset olivat lähestulkoon kaikki jollain tavoin tajunnan räjäyttäviä. Lukekaa ja ihmetelkää, aivojen kuuluukin tanssia!

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.

 

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakan tänään ilmestynyt svartmörkthumoristinen esikoisromaani Marras kertoo ihmiselämän järkyttävästä välitilasta, Euroopan keikkakiertueesta. Ja kertookin tärviöhauskasti, jouhevan jutunkertojan polveilevalla niskaperseotteella. Epäilen, että esikoiskirjailijan oma kokemus ja kuulohavainnot Sentencedin kitaristina ovat vaikuttaneet tämän musikaalisen veijariromaanin syntyyn – joskin pidän jokseenkin surullisena, että kenenkään ihmisen tai eläimen olisi pitänyt tällaisia kokemuksia läpikäymän. Häilyväinen on kuitenkin myötätuntoni. Se ei nimittäin laisinkaan estänyt minua itkuhuutonauramasta synkän sankarimme julmille edesottamuksille.

Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen [jyrkänteen] reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli krapulaisia, jotka olivat hauraissa ja hallitsemattomissa olotiloissaan vielä arvaamattomampia. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samoista toiveista laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet paljon levyjä. Minä olin yksi heistä. (s. 127)

Bändi on Marras, jengi on Korpisuo, Suopunki, Raunio, Hautamaa ja Maaninen. Tarinan kertoo Hautamaa, kitaristi. Bändi on kuukauden mittaisella Euroopankiertueella yhdessä ruotsalaisen lämppärin, saksalaisehkon kuskin, amsterdamilaisen kiertuemanagerin ja sekarotuisen roudariporukan kanssa. Hautamaan nainen on raskaasti raskaana, ja niin on bändin musiikkikin. Hautamaa löytää Euroopan metropoleista niin kestokännin, -krapulan kuin satunnaisia synkkiä muistomerkkejäkin. Mitä löytyykään kiertuebussista?

Ahdistus matkasi mukana bussissa, ajoi Persvako sen kuinka kauas tahansa. Tien päällä oli liikaa aikaa miettiä ja maalailla itselleen kauhukuvia. Olimme kuin lukittuna outoon puolielämään, henkiseen karanteeniin – odottamaan, että oikea elämä jatkuisi, sikäli kun olisi enää jatkuakseen. (s. 121)

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta. Keikkabussi näyttäytyy kiirastulena, kirjaimellisena helvetin esikartanona, josta on luvattu kotiinpaluu niille, jotka hengissään ja järjissään selviävät.

Marras näyttää keikkaelämän kääntöpuolen, nimittäin sen, jossa artisti maksaa. Vaikka romaanista paistaa läpi omakohtainenkin kokemus, Lopakan teos on sopivasti etäännytetty ja fiktionaalistettu erityisesti hahmostereotyyppien avulla, eikä ainakaan raskasta musiikkia tuntemattomalle lukijalle tule iljettävää salakyyläysoloa. Kiertuebussilla matkailu näin omasta kotisohvasta käsin on hävyttömän hauska, sopivasti traaginen Avaran ihmisluonnon tarkkailutilaisuus, jonka aikana voi aavistella, mistä heavy metal -musiikki kohoaa.

Paikallinen sivistysvaltio antaa tälle romaanille dix poäng. Hyvä aloitus lukuvuodelle 2014.

***

Sami Lopakka: Marras
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
346 s.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra (Vaskikirjat 2013)

Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra on nostalginen tuulahdus 1970-luvun sosialistista proto-Steampunkia, jossa todellakin on punk vielä voimissaan. Se lainaa 1800-luvun lopun seikkailuteoksista ja osallistuu 1970-luvun yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Toisin kuin useimmissa höyrypunkkirjoissa, tässä romaanissa päähenkilö matkustaa vaihtoehtohistorialliseen tulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsevat jätti-imperiumit Englanti, USA, Japani, Venäjä ja Kiina. Maailmanhallinnon primus motorina sekä takeena on ilmalaivoihin perustuva ilmaherruus.

Romaanin rakenne mukailee jossain määrin H. Rider Haggardin (esim. Kuningas Salomonin kaivokset) ja Joseph Conradin (Pimeyden sydän) seikkailuromaaneja, mutta ennen kaikkea H.G. Wellsin Kun nukkuja herää -teosta. Kunniallinen britti-imperiumin upseeri Oswald Bastable* joutuu vuonna 1902 Imperiumin etujen puolesta Nepalissa käydyllä diplomaattisella retkellä Teku Bengan myytillisessä kaupungissa kiipeliin, hän katoaa palatsin salakäytäviin – ja löytää itsensä erittäin hämmentävästi tulevaisuudesta, 1970-luvulta. Tarinansa Bastable kertoo Michael Moorcockin isoisälle Michael Moorcockille vuonna 1903, palattuaan takaisin menneisyyteen muuttuneena miehenä. Niinpä Moorcock pääsee kuvailemaan paitsi Imperiumin tilannetta vuonna 1902 kuin 70 vuotta myöhemminkin, sikäli kun historia eteni ilmalaivaherruuden viitoittamaa imperialistista riistotietä.

Taisin säikäyttää hoitajani kun hän palasi takaisin, sillä hänen ulkomuotonsa sekä nolotti että kiehtoi minua. Oli vaikea pitää häntä tavallisena, säädyllisenä – tosiaankin melko sovinnaisena – nuorena naisena, kun hän oli oman aikani mittapuulla pukeutunut kuin balettityttö! (s.67)

Moorcockin mailmanluonti on hämmästyttävän nerokasta, vaikkakin ahdistavaa. Ahdistavuus ei varsin eroa muusta -70-lukulaisesta yhteiskunnallisesti tiedostavasta kirjallisuudesta, mutta tulee varmasti yllätyksenä nykyaikaista hampaatonta ja, viktoriaanista elämää enimmäkseen ihannoivaa Steampunkia lukeville.

Alus oli vielä vanhempi kuin ensimmäiseni, Loch Ness, ja paljon alkeellisempi, hieman merirosvomaisenkin oloinen. Epäilin, että aluksella tuskin pröystäiltäisiin tietokoneilla, lämpötilan säätimillä tai millään muullakaan paitsi kaikkein hienostumattomimman mallisella radiopuhelimella, eikä aluksen nopeus voinut juuri ylitää 80 mailia tunnissa. (s. 130-131)

Ilmojen sotaherran tapahtumaympäristönä toimivat ilmalaivat kuvataan yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Sen sijaan henkilöhahmot jäävät Bastablea lukuunottamatta hieman paperisiksi. Sosiaaliset jännitteet ovat melkoisia ja juonet etenevätkin pääasiassa henkilöristiriitojen varassa, ikäänkuin Moorcock pelaisi shakkia mustien ja valkoisten hahmojen välillä, Bastablen ollessa muille nappuloille musta hevonen.

Ilmojen sotaherran heikkoutena on, että romaani pääsee kehyskertomuksensa takia kunnolla käyntiin vasta toisella puolikkaallaan. Lisäksi suomennos kärsii Steampunk-tyylistä tipahtelusta: esimerkiksi sana “plastic” pitäisi tässä kirjallisuuslajissa mielestäni kääntää mieluummin “plastiikiksi” tai vaikka “bakeliitiksi” kuin “muoviksi”, “kreosootti” “tervaksi” jne. Tyyliongelmien lisäksi käännöksessä on melko paljon anglistisia lauserakenteita ja jonkin verran puhtaita käännösvirheitä. Niinpä tätä ei voi kielellisistä syistä pitää esikuvallisena suomalaiselle höyrypunkille. Sisällöllisesti se on kuitenkin erittäin tärkeä perusteos kaikille, jotka haluavat tutustua tähän kirjallisuuslajiin tutustua, eikä vähiten siksi, että se summaa niin Steampunkin vaikutteet kuin historiankin.

***

* Kyllä on täysin mahdollista, että tämäkin kirja oli avustamassa The League of Extraordinary Gentlemenin ideointia.

***

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra
Käännös: Laura Nieminen engl. alkup. The War Lord of the Air
Kansi: Juhani Jokinen
Vaskikirjat 2013
234 s.

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.