Category Archives: Moderni

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness