Category Archives: Mysteeri

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013

Sateinen marraskuu toimi täydellisenä lukuympäristönä Pasi Ilmari Jääskeläisen lovecraftiaaniselle uuskummajännärille* Sielut kulkevat sateessa. Voisiko ihmisjärjellä edes ymmärtää, mikäli tuonpuoleinen koskettaisi tämänpuoleista, vai olemmeko mielikuvituksemme rajojen vankeja?

Romaanin keskiössä pyörteilevät kysymykset uskosta ja tuonpuoleisesta, jotka heijastuvat paitsi henkilöhahmojen sielunelämissä, myös realisoituvat maan päälle tuonpuoleisen, mahdollisesti jumalallisen tai helvetillisen tihkuessa tälle puolelle, ihmisten keskelle. Jääskeläinen ottaa luojajumalakysymyksen esille post-modernia korkeakirjallisuutta kaiuttaen myös metatasolla. Vaikka uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset ovat tässä kirjassa erittäin framilla, luin tämän kirjan toisesta tyrkyllä olleesta, fiktion olemukseen liittyvästä näkökulmasta.**

Sairaus tuhosi aivojen hermojärjestelmää ja verenkiertoa sieltä täältä miltei huomaamattomasti, mutta niin laaja-alaisesti ja peruuttamattomasti, että lopulta – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua – aivot väistämättä menisivät oikosulkuun ja sammuttaisivat itsensä ja samalla kaikki elintoiminnot. Siihen saakka Maurin Chawaf-Daudet-Houellebecq oireilisi vain vähän. (s. 36)***

Mauri on Martan 8-vuotias, kuolemansairas poika. Martta on puolestaan F-Remidium -nimisen maailmanlaajuisen yksityisen hoivayrityksen johtoportaassa Helsingin toimipisteessä. Hoivayrityksen hoitofilosofiaan kuuluu niin ruumiin kuin sielun eheyttäminen, jota varten asiakkaita ja työntekijöitä käytetään Persinger-koneessa sieluaan kehittämässä. Martta palkkaa firmaan juuri eronneen ystävänsä ja Maurin kummitädin Juditin, joka muuttaa maalta Helsinkiin. Judit saakin lähes välittömästi luottotehtävän, toimia maailmanlaajuisen ateistien järjestön nokkamiehen Leon hoitajana – ja samalla tämän F-Remidiumin vastustajan vakoojana. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää ja niinpä Judit tempautuu raamatullisen kaimansa tavoin mukaan salaliittojen ja uhkien pyörteisiin uskon ja epäuskon kaksoisagenttina.

Samalla kun ajan Juditia koettelemuksiin, huomaan iloitsevani hänen puolestaan. Koska kuitenkin olen se mikä olen ja teen mitä teen, etsin samalla parasta tapaa kääntää tämä onni onnettomuudeksi. Tragedian lait kun määräävät, että onnellisten käänteiden on osoittauduttava vain entistä suuremman onnettomuuden alkusoitoksi. (s. 218)

Sielut kulkevat sateessa tulvehtii viittauksia H. P. Lovecraftiin, jonka pojanpojaksi toinen päähenkilöistä mainitaan, mutta myös tunnettuihin teoksiin Raamatusta Sieppariin, Pamelasta varhaiseen kauhukirjallisuuteen ja antiikin myytteihin. Viittauksia tasapainottavat analyyttiset sivuhuomautukset, joiden kaikkitietävä kertoja kuvaa henkilöhahmojen sisäistä elämää ja tarinan etenemistä. Tämä viittaavan ja analysoivan yhdistelmä rikkoo tarinallista eheyttä herättämällä lukijan kerran toisensa jälkeen tarinamaailmasta – tositarkoituksella.

Jääskeläisen romaani rinnastaakin fiktion aiheuttaman epäuskon voittamisen ja uskonnon aiheuttaman epäuskon voittamisen toisiinsa: miksi fiktiota lukiessaan uskoo hetken sellaisten asioiden, ihmisten ja ympäristöjen olemassaoloon, joita ei oikeasti ole olemassa? Ja onko tämä usko sukua uskonnolliselle uskolle? Millaisia sieluja mikään fiktio meistä muovaa? Miten tulkitsemme maailmaa, kun maailmankuvaamme ovat muokanneet niin monet tarinat, joiden takuuvarmasti tiedämme olevan valhetta, keksittyä?

Monitasoinen Sielut kulkevat sateessa tutkiskelee ovelasti elämän ja kirjallisuuden isoja kysymyksiä viihdekirjallisuuden muodossa. Emmekö me vuoda sanoja ja painomustetta, tuntuu Jääskeläinen parafraseeraavan.

***

 * Uuskummajännäri on suomennokseni termistä noir spéculatif. Joka on mahdollisesti itsekeksimäni ehkäpä ulkomaankielinen termi.

** Siitä toisesta näkökulmasta voi lukea esim. Tuomaksen, Marikan, Leena Lumin, Kirsimarian ja Amman kirjablogeista, Jussi K. ja Minna puolestaan kuvaavat fiktiollisuuden tiedostamisen kokemusta.

*** Tälle intertekstuaaliselle pläjäytykselle Vuoden Parhaan Kirjallisen Vitsin palkinto. Erityismaininta sopimattomuuden tunteesta, joka nousee siitä, ettei kuolevan lapsen kuolinsyylle oikeastaan sovi huutonauraa.

 ***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kansi: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi 2013)

Sydäntorni kietoutuu eri tavoin vapauden kaipuuta ja vankeuden tuskaa ilmentävien ihmiskohtaloiden pyöritykseen. Kirjailija Jennifer Egan on naittanut onnistuneesti postmodernistien keinot ja goottilaisten kauhuromaanien hengen. Sydäntornissa tapahtuukin kummia. Satunnaisesti väläytetään kirjoitusteknistä pohdintaa, joka palauttaa lukijan tarinan illuusiosta tietoiseksi siitä, että on lukemassa jonkun luomaa tarinaa. Toisaalta kummia tapahtuu myös itse tarinassa: vahvat henkilöhahmot tempaavat mukaansa elämiinsä, joiden ilot, surut, rakkaudet ja onnettomuudet viettelevät eläytymään, elämään toisen elämää. Eganin teoksessa on ainesta tulevaisuuden klassikoksi, sillä se hehkuu tämän ajan suuria henkisiä tavoitteita, itsensä toteuttamista ja löytämistä, hetkessä elämistä, tietoisuutta – onnen portaita, joilla etenijöille elettävä elämä laittaa rajat. Vai laittaako?

[K]un Holly kertoi pään sisällä olevasta ovesta, minulle tapahtui jotain. Ovi ei ollut todellinen, ei ollut mitään ovea, se oli pelkkä kielikuva. Siis pelkkä sana. Ääni. Ovi. Mutta minä avasin sen ja kävelin ulos. (s. 32)

Sydäntornin tarina kiertyy itsensä ympärille yhä tiukemmaksi spiraaliksi vanhvan linnan sydäntornin varjossa. Danny ja Howard ovat lähestulkoon serkuksia, he leikkivät lapsuuden kesinä yhdessä Howien keksimää tarinallista mielikuvitusleikkiä, kunnes Danny teki Howielle julman tempun. Sittemmin Howie pelastaa Dannyn kutsumalla tämän New Yorkista Eurooppaan restauroimaan linnaansa yhdessä muiden seuraajiensa kanssa – mutta voiko Danny luottaa Howieen, tämän vaimoon, Howien kakkosmieheen Mickiin tai linnan sydäntorniin linnoittautuneeseen linnanrouvaan?

Ravistuvan sydäntornin tarinaan kirjailija kietoo toisen, vankilan luovan kirjoittamisen kurssilla tapahtuvan. Holly ohjaa kirjoittajia, joista Tom-Tom paljastuu luovaksi neroksi ja epäilee Rayn vain toistavan kuulemaansa. Mitä Holly piilottelee? Minne Rayn tarina on menossa?

Sydäntorni leikittelee lukijan asemalla: kertoja vaihtelee, välttelee, valehtelee ja viettelee. Tarinan portaat viettävät yhä syvemmälle tarinan sydämeen, kirjailijan avatessa satunnaisesti ikkunoita ja ovia toisiin tarinoihin, ulos tarinasta. Sydäntorni ei kuitenkaan ole tekotaiteellista huttua, vaan rytmikäs, raamikas henkilöhahmovetoinen ja tiivistunnelmainen kimara, joka asettaa lukijalle peilin niin kirjallisuuteen kuin elämään. Mikä on lopulta todellista, rajat vai vapaus?

Ei tarvitse kuin sukeltaa altaaseen – ja pam – mielikuvitus pääsee valloilleen. Sitä ei kahlehdi enää mikään, eivät elokuvat, ei televisio, ei netti, eivät lehdet, eikä ainakaan se surkea tietokonepeli, johon jengi on tällä hetkellä koukussa. Keksi tarina, kerro se ja olet vapaa. Tee mitä lystäät. (s. 72)

***

Sydäntorniin ovat ihastuneet myös ainakin Susa, Valkoinen Kirahvi, Arja, Minna, Minna, Erja ja Annika K.

Jennifer Egan: Sydäntorni
Suom. Heikki Karjalainen engl. alkup. The Keep
Kansi: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Kate Mosse: Labyrinth

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne – naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.

Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.