Category Archives: Naisten viihdekirjallisuus

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Dekkariviikolla nostalgiaa viattomammilta ajoilta

Joskus sitä on niin täynnä verta, lihaa ja suolenpätkiä, ettei ihmiskunnan noirin nylkeminen enää jaksa hetkauttaa. Silloin kannattaa valita dekkari ajalta jolloin psykologisia pohjamutia hämmennettiin lettinauhalla eikä ruumiiseen koskettu edes pitkällä tikulla.

11.6.2015 - 1

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle

Maria Langin (1914-1991) Vastaus Yksinäiselle Evalle –dekkari yhdistää Agatha Christien dekkarityylin Anni Polvan romanttisiin kertomuksiin. Nostalginen uutos maistuu erityisen hyvältä laiturinnokassa.

Kun 35-vuotias vanhapiika Eva saa teini-ikäiseltä sisarpuoleltaan idean, että sanomalehteen voi laittaa seuranhakuilmoituksen, Evan omaishoidokkina elämästään nauttivaa kotifarmaseuttimummia sapettaa. Kun Eva vielä ihastuu ilmoitukseen vastanneeseen sanaristikkoeksperttiin, ja alkaa harkita oman perheen perustamista, on ylimääräisen miehenpuolen aika poistua näyttämöltä. Martin Wijk selvittää, kuka toimi kohtalon kätenä ja miksi.

Skogan kuvitteellinen puutarhakaupunki ja sen vähintään keskiluokkalaiset piirit toimivat Langin siistin ja verettömän murhatragedian kulisseina. Lang kuvaa Ruotsia, jota Lapidus, Sund, Mankell ja Kepler teoksissaan dissektoivat.

Niinpä ehkä juuri nostalgiadekkarien lukeminen asettaa oikeaan mittakaavaan Stockholm noirin kuvainraastajat – ilman että täytyy lukiessaan kokea suurta maailmantuskaa. Langin vanhanaikainen dekkari on vanhahtavuudessaan virkistävä välipala: se ei yritäkään tarjota yhteiskunnallista näkemystä, epäkohtien tematiikkaa tai uhrinäkökulmaa. Teos herättää kaksi hyvää kysymystä.

Miksi kaikkien tarinoiden pitäisi olla elämää suurempia? Tietävätköhän menneisyyden palauttamista haikailevat uuskonservatiivit, mitä he oikeasti saisivat, jos yhteiskunnassa palattaisiin järjestykseen ennen maahanmuuttajia, subjektiivista päivähoitoa tai sosiaaliturvaa? Silloin nimittäin kovakantiset kirjatkin kirjoitettiin keskiluokalle.

Dekkariviikko_logo_560px

Maria Lang: Vastaus Yksinäiselle Evalle
suom. Inkeri Pitkänen
Gummerus 1979
s. 192

 

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti (Amanita 2011)

Historiallisen romantiikan kuningatar Kaari Utrio kaiuttaa tyylipuhtaassa epookkiromaanissaan Oppinut neiti rakastettuja englantilaisia 1800-luvun kartanoromaaneja pohjoisessa ympäristössä. Pietari tarjoaa loistoa ja yläluokan arkea, mutta romaani puhkeaa kukkaan romantisoidussa Lapissa, jossa luonto myötäilee ja vastustaa päähenkilöiden kohtaloita. Utrion kaava, jossa itsenäinen, omapäinenkin sankaritar antautuu näennäisen toivottomalle ja ehdottoman sopimattomalle rakkaudelle on perinteisyydessään lohdullinen. Siihen voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon, varmana siitä, että yllätyksiä ei tule, jännityksen värinöitä kuitenkin.

– Jos haluat elämältä muutakin kuin viimeisen sijan, sinun kannattaa suhtautua vakavasti rajatarkastajaan, ja oikeastaan jokaiseen naimattomaan mieheen, vaikka kävisi yhdeksääkymmentä, Gustava Sjögren neuvoi.
– En ole tavannut ainuttakaan viisasta ja rakastettavaa vapaata miestä sen jälkeen, kun sinä veit vihille setä Sjögrenin, Sofia hymyili.
– Kysymys ei ole rakkaudesta, vaan asemasta ja elatuksesta. (s. 22)

Smolnan koulun kasvatti Sofia Malm on harvinaisen itsenäinen suomalaisneiti Pietarissa. Sotasankarin tytär Sofia ansaitsee oman elatuksensa kunniallisin keinoin, mutta hän on aatelispiireissä liikkuessaan kuitenkin toisen luokan kansalainen. Kun kohtalo heittää hänet huolehtimaan perheestään talviseen Lappiin, Sofian reipas ja peräänantamaton, itsenäinen ote elämään alkaa näyttää entistä tärkeämmältä – ja tuo hänelle ansaittua huomiota komeilta aatelismiehiltä. Mutta kuinka käy, kun Sofia joutuu palaamaan etelään, palkattomaksi kotiopettajatar-kodinhoitajaksi köyhtyneeseen aatelissukulaisperheeseen ja Lapista etelään seurannut skandaali uhkaa Sofian mainetta?

Utrio miksaa päähenkilössään Jane Eyren Elizabeth Bennettiin. Toimii.

Romanttinen tarinakin kaiuttaa tuttuja polkuja, mutta polut kulkevat tuoreilla turuilla. Oppinut neiti asettaa jännitteeseen sofistikoituneen, loisteliaan Pietarin, jossa taistellaan asemasta ja tulevaisuudesta pinnallisilla avuilla, ja lappalaisen pappilan ja erämaan, jossa taistellaan elämästä kynsin hampain. Luonnonhistoria ja kansatutkimus, joita runsaasti 1800-luvulla harrastettiin paremmissa piireissä, jämäköittävät ajankuvaa ja runsauttavat yläluokkaista ilmapiiriä tavanomaista epookkiromaania monimuotoisemmaksi. Sekä Pietarin loisto että Lapin lumo asettuvat lopullisesti skaalaan porvarillisen suomalaisen elämänmenon kanssa romaanin viimeisessä osassa, kun Sofia kohtaa kohtalonsa talvisessa Helsingissä.

Oppineessa neidissä käsitellään ikiaikaista teemaa, jota kiertävät niin naisten viihdekirjallisuus, chick lit kuin nuorten aikuisten ja tyttökirjatkin. Kuinka olla nainen, oikein? Epookkiromaanissa tämä kysymys siirretään ajan sovinnaisuussääntöjen ja romantiikkakäsitysten alaiseksi – mutta päähenkilön sisäinen maailma näyttäytyy edelleen ikiaikaisten ihmiskäsitysten* läpi. Toiveet ja tunteet koskettavat, mutta viihderomaanin konvehdinkevyellä hipaisulla.

***

* Ja ikiaikaisella tarkoitan tietenkin nykyaikaista, koska nykyihminen ei voi todellisuudessa asettua täysin historiallisen katseen ja tunne-elämän sisään. Kultt. hist. huom.

***

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kansi: ?
Amanita 2011
431 s.

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto 2010, Elisa Kirja 2013)

* Kirjan sponsoroinut Elisa Kirja, Kirjoita Itse *

Jaana Taposen keski-ikäistyvien naisten chick litihkö viihdekirja Unelmavaras pureutuu työpaikkakiusaajatehopakkaus Marin tarinaan mitalin kolmelta eri puolelta. Romaani rullaa miellyttävästi, mutta hetkauttaa sympaattisella suhtautumisellaan kulisseja liian kauan kannatelleeseen päähenkilöön. Moraalisella keinulaudalla lukijaa keikutteleva Unelmavaras pureutuu ajankohtaisiin, yleisinhimillisiin aiheisiin lievästi osoitellen, mutta saarnaamatta.

Työholisti Mari Kivinen, 36-v., on työpaikkansa luottopelaaja ja tehopakkaus, joka omien rutiiniensa ohessa hoitaa muidenkin työt ylennyksenhimo silmissä kiiltäen. Loppuunpalamista ja avoeroa kohti itseään tarmokkaasti ajavalla Marilla ei riitä resursseja ihmissuhteisiin, omaan elämään tai edes yleiseen ystävällisyyteen: pääasia, että työt (myös muiden) tulevat hoidetuksi. Kun tärkeä, Marin itselleen petaama keissi annetaankin toimiston upouuden ja hehkeän glamourkissan hoidettavaksi, Marin työmotivaatio tekee välittömän itsemurhan. Samalla henkilökohtaisessa elämässä iskee niin perhe- kuin parisuhde- kuin ikäkriisikin. Löytyvätkö ratkaisun avaimet kenties hottiksen ruotsalaisvahvistuksen taskusta?

– Mari, voitko sä auttaa?                                                                                                      – En, mulla on kiire.                                                                                                              – Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.                                                                          – Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen.
( 35%)

Taposen henkilöhahmot ovat herkullisia ja nokkelalle dialogille perustuva kerronta vetää mukaansa työpaikkakiusaajan elämään. Katsomme työpaikkakiusaajaa samasta näkökulmasta, josta yleensä katsotaan koulukiusaajaa: että tällä on varmasti itsellä hyvin vaikeaa, kun pitää levittää pahaa oloa ympäristöön. Aikuisen suhteen tämä näkökulma on kuitenkin jotenkin vinksallaan, koska aikuinen on aikuinen ja aikuisen pitäisi pystyä elämään muiden kanssa ihmisiksi. Tästä moraalisesta vinksahtaneisuudesta kohoaa hyvä draama, jossa lukijana joutuu katselemaan tilannetta lievästi nakertavasta olosta käsin. Kirjailija suhtautuu luomaansa hahmoon luonnollisesti sympaattisesti ja näyttää lukijalle, miten kukaan ei ole täysin hyvä tai paha, miten kaikki on tulosta jostain.

Okei, vaikka Lauran Ossi olikin kiertävän virussirkuksen päätähti viimeiset viikot eikä Laura ollut kertomansa mukaan saanut kuin murto-osan tarvitsemastaan unesta, niin Mari ei silti uskonut, että inhorealismikaan pystyi olemaan aivan tuollaista. Ehkä Laura halusi tehdä kärsimyksistään performanssin, sillä jokainen itseään kunnioittava nainen olisi vetänyt telalla meikkiä naamaan näyttääkseen paremmalta. ( 22%)

Perspektiiviä Marin mesomiseen luodaan siirtämällä kertojanasema välillä Marin työtoveriin Lauraan tai hänen avomieheensä Petteriin. Tämä luo väliin tarpeellisia muistutuksia Marin objektiivisesti katsoen erittäin myrkyllisestä käytöksestä ja olemuksesta, mutta samalla heittää teoksen täydestä chick litistä naisten viihdekirjallisuuden syliin. Lukiessa mietin, olisiko sittenkin ollut muita mahdollisuuksia luoda näkemystä eau de Marin toksisuudesta ja napakoittaa näin sekä näkökulmaa että kerrontaa.

Unelmavaras on varsin kelpoisa viihdekirja, joka kohoaa tavanomaisen ihmissuhde- ja työelämädraaman yläpuolelle näyttäessään, mitä työpaikkakiusaaminen on, mistä se kumpuaa ja miten se usein hoidetaan jätetään hoitamatta kaikkien osapuolten toimesta. Puuttumattomuus on piittaamattomuutta työpaikallakin.

***

Jaana Taponen: Unelmavaras
Kansi: ? (e-painos)
Karisto 2010 / Elisa Kirja 2013

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot) (Kustannus-Mäkelä 2013)

Se oli suomalaista chick litiä, ja hän oli ajatellut, että olisi mukava verrata sitä amerikkalaiseen. Eikä kirjassa mitään vikaa ollutkaan. Tyyli ja kieli olivat asianmukaisen kepeitä ja luistavia, mutta päähekilön tolkuton ostelu ja tavaramerkkien ihailu ärsytti selvästi enemmän kuin amerikkalaisessa versiossa. (s. 126)

Salanimi Marja Orkoman erittäin perinteinen naisten viihderomaani Lesti & Lautanen aloittaa Satakielisiskot -nimisen sarjan, joka tuntuu monin tavoin vastaiskulta chick litiä vastaan. Se kertoo kuvitteellisessa Satakielilaakson kaupungissa asuvista yrittäjäystävättäristä, Hennasta ja Aurista, jotka ovat perustamassa ensimmäisiä yrityksiään saman puutalon eri päihin ja asuvat kämppiksinä keskellä olevassa kolmiossa. Vaikka juonikuvio liittyy elämän suuriin suunnanmuutoksiin, henkilöhahmoja rakennetaan isoisovanhemmista lähtien, eteneminen on verkkaista, ja kaikessa keskitytään pieneen ja arkipäiväiseen, syvällisiin elämäntarinoihin ja varovaisiin romansseihin. Lesti & Lautanen olisi voinut iskeä säpäkästi vintage-,kotoilu-, kohtuullistamis-, ja tyylikkään köyhäilemisen trendeihin, mutta vanhahtavan kielenkäytön ja nykypäivän nuorten naisten elämänmenon yhdistäminen osoittautuu haastavaksi.

Eetu etsi iPadistaan tanssimusiikkia. Bailaaminen sujui ihan hyvin joko yksin, kaksin, kolmin, nelistään, tai aika ajoin koko kuuden porukalla. (s. 163)

Lesti & Lautanen erittäin perinteinen suomalainen naisten viihdekirja. Päähenkilöt ovat sympaattisia, itsenäisiä, romansseille alttiita, uuden elämän alussa. Helsingistä ja Forssasta he lennähtävät Satakielilaaksoon (eli Naantaliin) raatamaan vanhasta puutalosta lounasravintolaa, suutarinverstasta ja jaettua asuntoa. Bisneksen suhteen kaikki sujuu jouhevasti, ihmissuhteet ovat monin kerroin solmussa.

Orkama on onnistunut tunkemaan noin 200 sivuun ällistyttävän määrän detaljeja. Tyttöjen taustat selvitetään kolmanteen polveen, silakanperkuuta selitetään sivun verran, Turun linnan sisäkierros käydään (vaikka kukaan hahmoista ei siellä vierailekaan). Nykyelämänmenon konsumerismin ja suurella liekilllä elämisen kritiikkiä on tarjolla harva se sivu ja päikkärit ovat must raskaan rempparaadannan vastapainona.

Vähiten synkassa alle 60-vuotiaiden elämän kanssa on kirjan kieli: kahvin oheen tarvitaan “kastettavaa”, henkilöt “kännyköivät” toisilleen. Lisäksi faktat olisivat kaivanneet tarkistusta: ensimmäisessä ultrassa ei todellakaan voi nähdä sikiön sukupuolta ja toisaalta ravitsemusliikkeelle ei irtoa lupaa ilman asiakas-wc:tä.

Kaiken kaikkiaan Lesti & Lautasesta paistoi läpi voimakas sarjan aloittamisen vaikeus. Kirjan pääjuonista vain yksi ei jäänyt kesken (kaikki romanttiset juonet jäivät) ja toisaalta turhaakin taustoitusta käytiin läpi ylettömästi ensimmäisen 150 sivun aikana. Päähenkilöiden hahmot ovat syviä, mutta muut jäivät paperisiksi ja tuntuivat toistensa kopioilta. Toisalta kirja ei toimi itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta runsas taustoitus ajoi juonten yli niin voimakkaasti, ettei syntynyt tarvetta saada tietää, mitä Satakielilaaksossa seuraavaksi tapahtuu.

Jos saa spekuloida, niin tämä kirja olisi ollut erittäin paljon parempi 1950- tai -60-luvulle sijoitettuna. Vanhahtava kieli olisi saanut oikeutuksensa, moralisointi olisi mennyt mielenkiintoisen ajankuvan piikkiin ja yleinen hitaus olisi sopinut paremmin elämänrytmiin. Kirjailijan detaljirunsaus ja pieteetillä toimitettu selittely olisi ollut jopa perusteltua vintage-charmantissa kokonaisuudessa – ja Orkoma olisi ehkäpä löytänyt itselleen uuden lukijakunnan.

* Salanimen takaa löytyy taiteilijanimi, dekkaristi Pirkko Arhippa.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)
Kansi: Nina Heinonen
Kustannus-Mäkelä 2013
206 s.