Category Archives: Novellikokoelma

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä novellikokoelma

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä (Atena 2014)

Sari Pöyliön esikoisteos Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on novellikokoelma, jonka keskiössä ovat äitien ja tyttärien suhteet, jollain tavalla nyrjähtäneet. Joskus on kyse luonteiden yhteensopimattomuudesta, joskus sairaudesta, mutta kohtalon iva tuntuu aina osuvan tyttäreen, silloinkin kuin se osuu kaikkiin muihinkin. Pöyliön käsissä ihmiskohtaloiden kutominen on kuitenkin lämminhenkisesti kaksiteräinen miekka: toisella terällä kukkii huumori, toisella myötätunto. Kukapa lapsi ei olisi joskus hävennyt vanhempiaan, jopa äitiään? Kenellepä ei olisi tullut yllätyksenä se, että aina äiti ei vain kouppaa – ja jälkien siivoaminen jää lapsen harteille?

Olen viihtynyt kanssasi aina, hän sanoi, – kun olet ollut kotona ja tavallisesti.
– Silloin, kun olen ollut onneton, äiti sanoi tyynesti.
(s. 25)

Pölynimurikauppiaan kahdeksan novellia kertovat tytärten ja äitien monikerroksisista suhteista. Henkilöhahmot toistavat samaa asetelmaa, mutta monin eri tavoin. Vastuuton, poissaoleva tai muuten vain täydellisen äidin mielikuvaa toteuttamaton äiti on tavalla tai toisella tyttärensä niskoilla. Perusasetelman toisteisuus liimaa novellit yhteen, samoin kirpaiseva huumori. Mitään muuta yhteistä novelleilla ei sitten olekaan.

Tämä on hyvä kahdesta syystä: ensinnäkin on mielenkiintoista lukea, millä kaikilla tavoin äitien ja tyttärien suhteet voivat olla enemmän tai vähemmän rempallaan. Ja toisekseen on kaikkien vauvapalstojen ja neuvolan virallisten äitiysideaalipuheiden ristipaineissa painiessaan helpottavaa havaita, että juuri minun tapani mokata äitiys on vain yksi monista. Sari Pöyliö sohaisee teoksellaan äitimyyttiä monella rintamalla yhtä aikaa. Siksi novellikokoelma on kiinnostava kaikkien Vuoden mutsien ja Äitikorttien kyllästämälle lukijallekin.

Olisikohan jopa niin, että äidit ovat useammin epätäydellisiä kuin täydellisiä olentoja, harvemmin niin hyviä tai huonoja kuin faktassa tai fiktiossa esitetään?

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä
Kansi: Elina Warsta
Atena 2014
166 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä (Sammakko 2013)

Suvi Vaarlan esikoisnovellikokoelma Täydellisiä ihmisiä kertoo pieniä kipeänhauskoja (hauskasti kipeitä) karaktääritarinoita. Novellit ovat aika lailla täydellisiä. Tuttuja, mutta yllättäviä tarinoita. Hiottua, mutta säpäkästä kerrontaa. Realisesta maagisen rajoille satunnaisesti ponnistavaa. Kokoelmasta jäi hallittu olo: novellit solahtelevat vaivattomasti yhtenäisessä maailmassa, ja oikeastaan sitä haluaisi tietää, että keitä muita siellä naamioidensa takana vielä asuu.

Monet toivovat, että häät olisivat pian ohi. Minä toivon, että häitä ei koskaan tulisi, että niitä voisi vain odottaa, että elämä olisi pelkkiä unelmia ja että unelmat eivät koskaan särkyisi. (Riisinheitto, s. 58)*

Täydellisiä ihmisiä paljastaa ihmiset rooliensa takaa. Samalla se paljastaa, miten tiukasti uskomme toistemme rooleihin – ja varjelemme omiamme. Kyllähän kaikki tietävät, että sisustusblogeissa näytetään vastasiivottu design, mutta jotenkin kuitenkin haluaisimme uskoa siihen, että tältä voi aina näyttää. Myös omassa olohuoneessamme. Jonka sitten kuitenkin näytämme vieraille mieluiten vastasiivottuna.

Jossain vaiheessa terapeuttinikin pyysi, että lakkaisin puhumasta Peteristä. Puhuisit mieluummin itsestäsi, terapeutti sanoi.                                                                    Mielestäni se oli tyhmä kommentti.                                                                               Ilman Peteriä en olisi edes käynyt terapiassa.                                                                   (Vain yksi hetki, s. 92)

Vaarlan novellit ovat harkittuja, olennaiseen pelkistyviä yhden minäkertojan tarinoita, jotka liittyvät roolien (mahdollisiin) repeämäkohtiin. Kokoelman 17 tarinaa kertovat yksilöistä ja ovat yksilöitä tarinansa puolesta.

Toimistomme on erikoistunut digitaaliseen markkinointiin ja sosiaaliseen mediaan. Mielestäni se kuulostaa aika hyvältä. Jos kerron tämän isoäidilleni, hän ei ymmärrä sanaakaan. Siitä tiedän, että olen ajan hermolla. (Jääkylmä shamppanja, s. 23)

Novellie kertojanäänet tahtovat kuitenkin tyylillisesti puuroutua toisiinsa. Niinpä kirjan alaslaskettuaan siihen tarttuu uudelleen ristiriitaisin tuntein: toisaalta on kiinnostunut tietämään, että kukapa sieltä seuraavasta novellista putkahtaa, mutta toisaalta kirjaan uudelleen tarttuminen ei tunnu pakolliselta akuuttitoimenpiteeltä. Kaikki Vaarlan esikoiskokoelman novellit noudattavat novellinkirjoituksen perussääntöjä. Tämä tuo novelleihin tyylikästä tasalaatuisuutta, mutta ehkäpä seuraavassa kokoelmassa voidaan jo hiukan irtautua muotista.

Täydellisiä ihmisiä on novellikokoelmaksi kuitenkin niin erinomainen, että tällainen paatunut romaaninystäväkin lukee mielihyvin. Epäilen, että Täydellisiä ihmisiä sopisi hyvin kaltaiseni aloittelevan novellinlukijan käsiin.

Erityisen mieleenpainuvia novelleja olivat Riisinheitto, joka kertoo taiteilijaluonteisen äidin ja ihan tavallisen tyttären suhteesta tyttären pelätessä, että äiti vie kaikkkien huomion hänen hääpäivänään, sekä loppupään novellit Lontoo, Piñata ja Fantasiat, jotka kaikki ovat arkisenkipeitä tarinoita haavekuvien ja todellisuuden yhteentörmäyksestä.

Kide-haaste

Kide-novellinlukuhaaste

Äiti halasi minua ja sanoi: “Sinä olet maailman kaunein ja ihanin tyttö”. Se ei tietenkään ollut totta ja minä tiesin sen jo silloin, mutta se tuntui silti hyvältä.                                                                  Sillä tavalla äiti suojeli minua.                                     En koskaan kertonut äidille, miksi oikeasti itkin.                                                                       Sillä tavalla minä suojelin äitiä.                                                                  (Maailman kaunein tyttö, s. 87)

***

* Osallistun tällä novellilla Kide-haasteeseen.

***

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2013
197 s.

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodardin henkeäsalpaava Perhonen ja jaguaari on taidokkaasti koostettu novellijatkumo, joka kertoo kuusi tarinaa maya-uskontoon perustuvan Uuden-Mexican ja  kiinalaiseen ja vietnamilaiseen kultuuriperintöön perustuvan Xyuan suurvaltion tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tulevaisuudesta. De Bodard yhdistää menestyksekkäästi historialliset, uskonnolliset ja kulttuuriset elementit scifistisiin elementteihin tuottaen eksotiikalla elävöitettyä tulevaisuuteen sijoittuvaa fantasiaa. Perhosta ja jaguaaria hallitsee ilmiömäinen maailmankehittely. Etenkin jälkimmäiset novellit hätkäyttävät inhimillisyydellään kertoessaan tietoisten kyborgiavaruusalusten synnystä ja suhteista ihmisiin novellikokoelman loppupäässä. Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.

Perhosen ja jaguaarin aloittaa Varjo Jaguaarien huoneessa, joka esittelee Suur-Mexican yhteiskunnallista tilannetta ja maya-uskonnon harjoitusta kapinakertomuksen avulla. Se kertoo toisiaan vastaan kääntyneiden ystävysten taistelusta Jaguaarien huoneen pelastamiseksi hallitsijan mielivallalta. Toiset pyrkivät säilyttämään, toiset pyrkivät tuhoamaan. Kuka todella voi tietää, mikä on parhaaksi?

Varjo Jaguaarien huoneessa on hämmentävä lukukokemus – se maalaa eläväisen kuvan kivikautisen tuntuisesta uskonnollisuudesta ja yhteiskunnallisesta rakenteesta samalla kun nakkelee vihjauksia erittäin edistyneestä teknologiasta. Yllättäen nanotekniikka ja obsidiaaniveitset sulautuvat kuitenkin yhteen lähes saumattomasti.

Tecipianin silmät katsovat jonnekin kauas. “Siinä on logiikkaa. Vastentahtoisen veren vuodatus on synti, mutta Tonatiuh tarvitsee verta jatkaakseen päällemme paistamista. Isoäiti Maa tarvitsee verta tuottaakseen maissia ja puuvillaa ja nanokoneita.” (s. 29)

Novellit Aamulla putoava perhonen ja Kadonnut morsian ovat aloitusnovellia suoraviivaisempia kerronnaltaan. Pääosin Xuyaan sijoittuvia dekkareita, jotka esittelevät Xuyan kiinalais-vietnamilaista kulttuuria ja Xuyan ja Mexican suhteita. Ne voisivat sijoittua ajallisesti ensimmäisen novellin tulevaisuuteen: toisessa novellissa selvitetään Xuyan mexicalaiskaupunginosassa Suur-Mexican kapinasta pakoon päässeiden perhepiirissä tapahtunutta murhaa. Kolmannessa novellissa puolestaan dekkari tarkkailee xuyalaista kulttuuria, etenkin tapakulttuuria, selvittäessään kiltin perhetytön katoamista.

Perhosen ja jaguaarin ensimmäinen osa toimii eräänlaisena mikrohistoriallisena katsauksena toisen osan skifistisemmille, inhimillisten avaruusalusten ympärille kutoutuville tarinoille. Näissäkin de Bodardilla on selkeän feministinen näkökulma: kertojahahmot ovat naisia, ja avaruusaluksia kuvataan niiden syntymän ja ihmisyhteisöön lomittuvan elämän kautta, pikemminkin kuin teknologisesta näkökulmasta.

“Siellä, mistä minä tulen, on kunnia kantaa Mieli Mexican hallinnolle.” “Mutta sinä olet täällä”, Dac Kien sanoi. Xuyassa, xuyalaisten keskuudessa, missä Mielten kantaminen oli uhraus – välttämättömyys, josta maksettiin, mutta jota ei arvostettu. Kuka nyt haluaisi kestää raskauden saamatta ihmisjälkeläistä? Vain epätoivoiset tai ahneet.

Novellissa Kasvattaja nähdään aluksen syntymä toisaalta aluksen kokoonpanijoiden ja toisaalta sen inhimillisen ohjaajan syntymän kautta. Aluksen veli puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti avaruusaluksen Mielen veljen ja äidin suhdetta tähän toiseen lapseen, jonka elämäntehtävänä on matkustaa ja joka elää pitkään heidän jälkeensä. Kaksi siskoa maanpaossa näyttää miten eri asemissa nämä kyborgiavaruusalukset ovat erilaisissa kulttuureissa – ja väläyttää mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Vaikka Aluksen veli oli lempinovellini tästä kokoelmasta, tirautin ennen kuulumattomasti muutamat kyyneleet viimeistä novellia lukiessa.

De Bodardin kieli on käännöksen perusteella melko korutonta ja suoraa, joten se antaa  lukijalle aikaa mielikuvitella kirjailijan eksoottista ja historiallisista ja SF-referensseistään huolimatta tuoreen tuntuista maailmakuvausta. Novellien kääntäjät ovat pystyneet luomaan käännöksissään yhtenäisen tyylin, eikä käännöslapsuksiakaan tullut vastaan kuin pari (s.13 “copal-suitsuke” = kopaalia eli puuhartsia ja/tai pihkaa ja s. 89 “lakattu laatikko” = lakkarasia).

Kokoelma on toimitettu sisällöllisesti erittäin hyvin. De Bodardin tuotannosta on onnistuttu valitsemaan yhtenäinen, siinä määrin toisiaan selittävä ja tukeva kokoelma, että Perhonen ja jaguaari vaikuttaa lähes novellijatkumolta tai koostelmaromaanilta Pilvikartaston tyyliin, vaikka kyseessä onkin ensi kädessä kronologinen jatkumo.

Tämä kokoelma on spefikirjallisuuteen erikoistuneen Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen käännös ja erittäin laadukas avaus onkin. Toivottavasti kustantamo jatkaa valitsemallaan tiellä hamaan tulevaisuuteen!

***

Osallistun Varjo Jaguaarien huoneessa -novellilla Kide-haasteeseen. Kirjailija Aliette de Bodard on yksi Finnconin (5.-7.7.2013) kunniavieraista, näet hänet ainakin täällä tällöin .

***

Kokoelmaa suitsuttavat myös Raija, Saara ja Korppisusi.

Aliette de Bodard: Perhonen ja Jaguaari
Kansi: Teemu Helenius
Suom. Markus Harju ja Christine Thorel engl. alkup.
Osuuskumma 2013
189 s.

Kirjaläppää: Suoritetaan ihmiskoe

Toimittaja-kirjailija Juri Nummelin latasi Hesarissa (7.5.2013), ettei kukaan maksa novellista, mikäli se on painettu kansien väliin. Kustantajia ei kiinnosta painattaa heikosti myyvää kulttuuritekoa, mutta ei se mitään, sillä lukijoita tai kirjastoja ei kiinnosta ostaa novellikokoelmia. Nummelin veikkaa novellien pelastajaksi yllättäen kahta tekijää, joihin kustannusala on toistaiseksi suhtautunut varauksella (näin nätisti ilmaistuna): nykymenoa ja sähkökirjaa. Novellin valtti kun on lyhyys, mikä sopii hyvin kiireiselle nykylukijalle ja sähköisiä novelleja voisi ostaa kappaleittainkin.

Harvoin on tullut niin höntti fiilis kuin Nummelinin kolumnia lukiessa. Kyllä minun lempparikirjailijoideni parhaat teokset ovat nimenomaan novelleja. Jorge Luis Borges, Julio Cortázar, F. Scott Fitzgerald, Tove Jansson & kumpp. loistivat sitä kirkkaammin, mitä lyhyempi tila oli käytössä. Noin kärjistettynä. Sinisalokin on erinomainen, vaikka Finlandia romaanista tulikin.

Mutta ostanko novelleja antologioissa? Häpeäkseni joudun myöntämään, että en kyllä osta. Yhden kirjailijan novellikokoelmasta sentään suurin piirtein tietää mitä saa. Antologian hankkimisessa pitäisi olla jo rutkasti seikkailumieltä. Apua, mihin mä olen kadottanut seikkailumieleni? Ja lisäksi tilaa, jos haluaa yhden tai muutaman hyvän novellin siivellä säilyttää rajallisissa kirjahyllyissään kokonaisia antologioita. Olenko ruvennut salaa myös poroporvariksi?

Novellien lukeminen on kuitenkin aina hirvittävän hauskaa ja nykyisessä elämäntilanteessani (Hello, ruuhkavuodet!) erityisen soveliasta. Miksi se ei tule mieleen kirjakaupassa? Voiko tästä kurjasta asiaintilasta syyttää kustantamoja, kirjastoja ja kirjakauppoja, joissa en muista nähneeni yhtäkään novelliantologiaa esillä ehkäpä ikinä? Tai kirjallisuuspalkintoja ja lehdistöä, jotka eivät novelleista juuri meteliä pidä? Ehkä se on epäreilua, mutta mieluiten syyttäisin jotain muuta kuin itseäni… Antikvariaatista kuitenkin ostin Hiekkakirjan viimeksi ja tänään hankin korkean pinon mm. Wladimir Kamineria kustantajan tarjouskorista.

Sähkönovellit eivät ehkäpä korjaisi henkilökohtaista antologiapuusilmääni, mutta uskaltautuisin luultavasti kokeilemaan itselleni tuntemattomia novellisteja. Toisaalta lukulaitteen parhaita puolia on juurikin se, että siinä voi kanniskella maanpuolikastiiliskiviä ilman sen suurempaa fyysistä kuormittumista. Lataisinko kuitenkin lukulaitteen lopulta täyteen tuttuja kirjailijoita ihan vain siitä innosta, että novelli kerrallaan hankkimalla voi todellakin nyppiä rusinat pullasta? Olkoonkin, että ne olisivat jo aiemmin syötyjä rusinoita…

Nolona loppukaneettina haluaisin todeta, että jospa sitä vaikka ihan ensimmäiseksi tutustuisi itselleen uusiin kotimaisiin tai ulkomaisiin novellisteihin. Kirjailija J. S. Meresmaa on blogissaan esittänyt novellinlukuhaasteen, jonka otan tässä näin ihan julkisesti vastaan.

Kide-haaste

Kide-novellinlukuhaaste

1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

1. Margaret Cavendish: The Contract

Margaret Cavendishin, Newcastlen herttuattaren (1623-1673) kirjallisessa tuotannossa on paljon ällistyttävää. Tässä novellissa hän kritisoi naisen kulttuurista ja laillista asemaa sekä vähäisiä mahdollisuuksia itsensä ja omaisuutensa hallintaan Englannissa ja yllyttää nuoria naisia opiskelemaan.

2. Tove Jansson: Juhlimisista / Hippa

Janssonin ensimmäisessä novellikokoelmassa kerrotaan lapsuudesta taiteilijaperheessä niin elävästi, että nostalgian voi haistaa ja maistaa. Etenkin tämä novelli saa minut aina nauramaan ääneen.

3. F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz

Ritzin kokoinen timantti kertoo rikkauksiensa päällä kirjaimellisesti asustavasta perheestä. Kun opiskelijatoveri tulee kylään ja saa tietää perheen varallisuuden perustasta, hänen kohtalonsa näyttää sinetöidyltä.

4. Wladimir Kaminer: Russicher Telefonsex

Wladimir Kaminer on Saksan suurin nykyhumoristi. Hänpä onkin venäläinen emigrantti. Kaminer tekee teräviä huomioita saksalaisesta elämästä sekä venäläisistä ja muista maahanmuuttajista. “Ja miten venäläinen puhelinseksi eroaa tavallisesta saksalaisesta?… Olen kuullut puhuttavan, että se vaikuttaa paljon syvemmin, koska kuulija ei yhtään ymmärrä, mitä sanotaan.”

5. Juhani Karila: Gorilla

Karila kommentoi novellissaan taiteen mieltä ja vaikutusta ihmisiin. Tämä on novelli, joka pitäisi luettaa yläkoulun ensimmäisellä kuvaamataidon tunnilla.

Hyviä antologia- ja novelli/stivinkkejä otetaan innolla vastaan, sillä aion loppuvuonna suorittaa vähintään 10 novellia tämän haasteen puitteissa.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Miina Supinen: Apatosauruksen Maa

 Miina Supinen: Apatosauruksen Maa (WSOY 2010). © Taika

Miina Supisen novellikokoelma Apatosauruksen maa nyrjäyttää ihan tavallisen suomalaisen arjen hiukan vinksalleen mitä inhimillisimmillä tavoilla. Kokoelman 21 novellia raportoivat henkilökohtaisesta näkökulmasta katsellen, miltä elämä maistuu. Supisen kevyt eläytyminen novellien päähenkilöihin ja tarkkaileva tunnelmointi riemastuttaa lukijaa läpi kokoelman.

Se katto, se ruma pilvikatto, joka oli peittänyt koko kaupungin, aiheutti minulle ahtaanpaikankammon. Ja sitten aina joku sietämätön lande alkoi kertoa, kuinka hänen kotopuolessaan oli paremmat talvet. Aivan kuin se olisi hänen ansionsa. Ja mikä muka on parempi talvi? Sellainen, joka ei tule ollenkaan? (s. 159)

Apatosauruksen maassa Supinen tarkkailee ja kommentoi arkisen elämän ilmiöitä. Hän vinksauttaa tavanomaisen mielenkiintoiseksi liiottelun avulla: elämän absurdius näyttäytyy näissä novelleissa kirsikkana kakussa, toteutuneina haaveina tai todellisina keinoina. Väsynyt äiti saa lapseensa painovoimankumoamisnapin, performanssitaiteilija ja suuhygienisti löytävät yhteisen sävelen ja kaamosmasennus paranee kertakaikkiaan kirkasvalolampulla. Novellikokoelma on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä liikutaan elämäntaiteen ja kolmannessa ihmissuhteiden moninaisilla tasoilla. Keskimmäinen, löyhästi äitiyden ja lapsiperhetematiikan ympärillä kiehnäävä osa, miellytti minua eniten.

Lapsi kurotteli pöydän yli ja silitti avokämmenellä paistia, vaikka tiesi, ettei se ollut hyvien tapojen mukaista. Ymmärsin häntä hyvin – jokin siinä paistissa oli niin kiinteää ja eloisaa, että teki mieli silittää. “Norsu! Norsu!” lapsi sanoi. (s.96-97)

Supisen novellit ovat elämänmakuisia, mutta eivät liian. Ne ovat vaivattomia ja mutkattomia lukea, mutta jättävät kuitenkin jälkeensä painaviakin ajatuksia. Apatosauruksen maa ei kahlitse lukijaa tavanomaiseen, muttei myöskään pakota suhteeseen uskomattoman kanssa. Tämä hyvin tasapainoinen, velmuileva novellikokoelma viekottelee löytämään satumaisen arjen harmaudestakin.

***

Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2010
173 s.