Category Archives: Nuorten aikuisten romaani

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Ally Condie: Tarkoitettu -trilogia

Ally Condien Tarkoitettu -trilogia on hyvin nuorille aikuisille tarkoitettu dystopiaromanssi tai romanttinen dystopia, jossa nuorten kolmiodraaman taustana toimii totalitaarisen Yhteiskunnan pinnan alla muhiva Kansannousu*.  Kirjailija nakkelee romanssin sekaan kliseisiä scifikirjallisia täkyjä ikään kuin pitääkseen kulissit kasassa. Trilogian kasvatuksellisena ansiona voidaan nähdä taiteen merkityksen selittäminen oletetulle lukijakunnalle.

Kolmiodraama on trilogian keskeinen – ja ainoa looginen ja suhteellisen koossa pysyvä elementti. 17-vuotiaiden Cassian, Zanderin ja Kyn rakkauselämä tempoilee sisäsiististi läpi yhteiskunnallisten rakenteiden täydellisen hajoamisen.

Ensimmäinen kirja, Tarkoitettu,kertoo vielä melko mielenkiintoisesti totalitaarisen Yhteiskunnan elämänmenosta nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa olevien nuorten näkökulmasta. Toinen kirja, Rajalla, jatkaa nuorten tarinaa tavallisen ja hyvin organisoidun urbaanin elämän ulkopuolelle. Kolmas kirja, Perillä, pyrkii puolestaan valottamaan, mitä vallankumouksen aikana tapahtuu niin näille nuorille kuin koko Kansannousussakin. Reikäisempää ja reikäpäisempää vallankumouskuvausta saa hakemalla hakea. Suosittelenkin vahvasti trilogian toimittamista kaksiosaiseksi omakohtaisessa lukukokemuksessaan.**

Tarkoitettu

Xander ja minä olemme normaaleja, terveitä kansalaisia, tämän ryhmän jäseniä. Emme ulkopuolisia. Mutta nyt tunnen olevani muista erilläni, aivan kuin minun ja tuijottavien silmien väliin olisi noussut ohut kirkas seinä. Me näemme toisemme, mutta emme pääse toistemme luo. (s. 36)

Condie asettaa Tarkoitetussa Yhteiskunnan tavanomaisen järjestyksen ja järjestelmän. Yhteiskunta on totalitaarinen suunnitelmatalous, jossa kaikkea hallitaan tieteellisin menetelmin: ihmisten yksilöllisten piirteiden perusteella koostetut ruuat saapuvat koteihin sopiviin aikoihin, pariutuminen hoidetaan yhteiskunnan toimesta kaikille sopiviksi arvioiduille 17-vuotiaille ja ihmiset kuolevat 80-vuotispäivänään. Järjestelmän ansiosta taudit on saatu kukistettua, ruokaa riittää oikea määrä kaikille, eikä kenenkään tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Niitä ei kerta kaikkiaan tarvitse tai ole syytä tehdä. Yhteiskunta on säilyttänyt menneisyydestä 100 laulua, 100 taideteosta ja 100 runoa, vapaa-ajan aktiviteetit sisältävät enimmäkseen yhteiskunnan määrittelemää toimintaa.

Tämän mielenkiintoisen lähtökohdan Condie rikkoo sopimattomalla romanssilla, kun yhtäkkiä tyttö joutuu kahden pojan loukkuun järjestelmässä tapahtuneen virheen takia. Kumman valita ja miten tällainen virhe on ylipäänsä mahdollinen? Asiaa selvitellessään päähenkilötär Cassia havahtuu Yhteiskunnan järjestystä uhmaavan vastavoiman Kansannousun olemassaoloon. Silti, kumman kaa? Ja mitä sitten, jos Yhteiskunta ehtii viemään valinnan mahdollisuuden?

“Vaikka hän ei itse olisi elänyt tarinaansa, on olemassa yllin kyllin meitä jotka olemme kokeneet saman. Niinpä se on joka tapauksessa totta.”

Rajalla

“En ymmärrä, miksen kanniskellut kuvia ja runoja mukanani kaiken aikaa ennen tänne tuloa. Päätteet täynnä paperia – miten ylellistä. Valtavasti huolellisesti valittua kauneutta, emmekä silti katsoneet tarpeeksi.

Rajalla on matkakertomus Yhteiskunnan rajoilta – ja samalla kasvukertomus totutun ja opitun jättämisestä taakseen kasvaessaan omaksi itsekseen. Kun Yhteiskunnan pimeät puolet paljastuvat yhä konkreettisemmin nuorten arjessa, ja on pakko pohtia kehen tai mihin voi luottaa, myös tunteisiin luottaminen vaikeutuu. Mikä on totta? Kumpi puoli valita?

Perillä

Kansannousu sanoi, että se näyttäisi tältä. Yritän olla vilkuilematta muita. Kuka muu tietää? Onko kukaan muu mukana kansannousussa? Ovatko he nähneet samat tiedot kapinan etenemisestä kuin minä? (s. 18)

Trilogian kolmannessa osassa rakkausdraama levittää lonkeroitaan alkuperäisen kuvion ulkopuolelle. Kapinan puhjetessa kirjailija menettää otteensa luomaansa maailmaan – sekä minkäänlaiseen maailmankuvauksen uskottavuuteen.

Tämä tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin ihmiset toimivat kuin länsimaisen nyky-yhteiskunnan ihmiset, vaikka ovat kasvaneet perin erikoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Toisekseen, Yhteiskunta ei toimi tavalla, jolla sen on aiemmissa teoksissa esitetty toimivan. Kolmanneksi, lähestulkoon yhtään juonenkäännettä ei voida selvittää vetämättä hatusta mitä ihmeellisimpiä höpökaneja. Ikäänkuin kirjailijan paukut olisivat loppuneet toiseen kirjaan, mutta kustannussopimuksen klausuulien puitteissa on kuitenkin vielä kolmas kirja pitänyt väen väkisin tiristää.

Taidekasvatusaspekti ja romanssi kuitenkin kukoistavat ja kolmiodraama saapuu tyveneen kotisatamaan. Sitä jää kuitenkin säälimään, että alun lupaavat tieteisfiktioasetelmat hukattiin keskinkertaiseen söppelihömppään. Lisäksi pohdituttaa tällaisten viimeiseltä kolmasosaltaan turhien trilogioiden lukemisen mielekkyys. Taitaapa mennä hetki ennen kuin tartun seuraavaan satsiin.

***

* Isot kirjaimet ovat olennaisia ilmeisesti Douglas Adamsin huomioimasta syystä: “Isot kirjaimet [ovat] aina paras tapa suhtautua sellaiseen, mistä ei ole aivan varma.”

** Epäilen, että vahvasti negatiivinen kokemukseni koko teosta kohtaan johtuu tasan tarkkaan kolmannen osan luokattomasta kehnoudesta. Ensimmäiset 2/3 ovat varmasti vähintään keskinkertaisia tai keskinkertaista parempia dystopiaromansseja.

Ally Condie: Tarkoitettu
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Matched
Tammi 2012 (2011)
339 s.

Ally Condie: Rajalla
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Crossed
Tammi 2012
339 s. 

Ally Condie: Perillä
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Reached
Tammi 2013
444 s.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää. (s. 11)

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle hurmaa lämminhenkisen hävyttömällä vastakkainasettelullaan, jossa päämäärättömyydessään rypevä opiskelijapoika ja julma mummeli kohtaavat toisensa huumeiden merkeissä. Tiuraniemen riemastuttavat, lakoniset dialogit iskeytyvät rikasta minäkerrontaa ja hersyviä välianekdootteja vastaan tuottaen ensiluokkaista hupia, jota ehkäpä hiukan sarkastiseksikin sopii ajoittain epäillä.

Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?

Eniten Kolmårdenissa Miska piti tapiirista. Se oli aitauksessa ja seisoskeli siellä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Muina miehinä vain seisoskeli eikä tehnyt itsestään numeroa, ei ollut verenhimoinen eikä ihmeellisen värikäs, ei komea eikä vaarallinen. Tapiiri oli mustanharmaa pötkylä, jolla oli vähän niin kuin kärsä. Miska nojasi aitaukseen ja katseli kiinnostuneena tapiiria. Kyllä. Tapiiri oli mainio. (s. 178)

Kaksnelonen Miska ajelehtii kaljanhuuruisessa opiskelijaelämänvaiheessa ainoana ankkurinaan kämppis Ville, paras kaveri jo tarhasta. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa: 1) Ville löytää tyttöystävän, 2) äiti lahjoo Miskan viemään kukkia ja pahoittelut kuusikymppiselle Birgitalle, jonka jalat on juuri amputoitu. Birgitta paljastuu pahansisuiseksi, mutta rikkaaksi vanhaksi alkkikseksi, joka lahjoo ja syyllistää Miskan uudelle visiitille rampaa katsomaan. Kun Miska lähtee baariin lievittämään ahdistustaan ja saa ajattelemattomuuttaan käsiinsä jättipussin ensilaatuista kannabista, Miskan ja Birgitan suhde saa täysin uusia ulottuvuuksia. Seuraa kaksiviikkoinen, jonka aikana Miska höykyttyy elämän myrskyisessä vesilasissa lukuisin erittäin villein tavoin.

Tämän kirjan luettuani pääsi tapahtumaan niin ikävästi, että minulla ei ole kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Tai no, yksi kirjoitusvirhe siellä oli. Nyt saa nauraa kirjabloggaajalle.

Odotettiin, että Miska vastaisi. Hän ei vastannut, koska oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu kenellekään mitään tässä armottomassa maailmassa, jossa elämä on yhtä taistelua ja oma tahto murskataan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän turvautui kehittämäänsä letkupuolustukseen ja valahti aivan veteläksi. Se yllätti äidin ja hän joutui laskemaan Miskan lattialle. (s. 68)

Kukkia Birgitalle -romaanin päähenkilöt ovat herkullisen inhimillisiä törkeine kauheuksineenkin. Introvertti Miska hehkuu juuri teini-iän ohittaneen nörtin sosiaalista avuttomuutta – mutta on kuitenkin hyväntahtoinen ja kokee maailmantuskaa niin aidosti kuin vain ihminen, jolla on aikaa muttei tekemistä voi kokea. Pahansisuisessa Birgitassa tulee lihaksi sellainen kovaksikeitetty katkeruus, jonka voivat saada aikaan vain lukuiset hylkäämisen kokemukset. Minä tiedän tällaisia ihmisiä. Olen saattanut olla sellainen itsekin…

Kukkia Birgitalle voisi luonnehtia urbaaniksi opiskelijapikareskiksi. Tiuraniemi on romaanissaan muodistanut kehyskertomuksellista novellianekdoottikerrontaa* tekemällä nykyaikaan sijoittuvasta kehyskertomuksesta menneisyyttä selittäviä tarinoita huomattavasti olennaisemman. Tämä suorasukainen tekniikka ei kuitenkaan haiskahtanut liikaa postmodernilta hapatukselta, vaan sopi kirjailijan muutenkin satunnaisesti lukijaa fiktion syleilystä tipauttelevaan kertojanääneen. Runsaalla kädellä viljellyt intertekstuaaliset heitot ja lukuvinkit olivat ihania.

* Esim. Canterburyn tarinoita

***

PS. Kirjailija on myös kirjabloggaaja. Kirjabloggaajakollegius ei ole kuitenkaan vaikuttanut tähän arvioon mitenkään. Bongasin kirjan Minervan katalogista, ja olin ihan että “Kirjalliset mummot! Ihan parhaita! Tilaan tämän!”. En ole myöskään käynyt kertaakaan Siinan blogissa ennen tämän arvion valmistumista. Mutta nytpä huomaan, että sekin on älyttömän hauska. Hah!

***

Osallistun tällä teoksella #lukutaitokampanjaan.

***

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s. 

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Jalava 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. “Ei lembas-vitsejä, pyydän”, Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. “Olen jo kuullut ne kaikki.” (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

“Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?”                                       Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: “En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?” (s. 41)

Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai
Kansi: Tex Hänninen
Into 2013
316 s.