Category Archives: Ostokirja

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia (Karisto 2002)

Suurin saksalainen nykyhumoristi, venäläinen emigrantti Wladimir Kaminer jutustelee Marssimusiikkia -kokoelmassa omaelämäkerrallisesti Neuvostoliiton viimeisistä päivistä. Kaminer on kolumnin armoitettu taitaja: hän puristaa pieneen tilaan hauskan jutun, joka laajenee yksityisen ihmisen uniikeista pulmista tarkoiksi, yleisinhimillisiksi havainnoiksi. Marssimusiikkia -teoksen seitsemän novellimaista muisteloa käyvät läpi Kaminerin lapsuutta ja nuoruutta päättyäkseen vuoden 1990 tapahtumiin, jotka myös kirjailijan henkilökohtaisessa elämässä tarkoittivat uutta alkua.

Luokkatoverini ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on. Lehdet kävivät aina vain vanhemmiksi, poliittinen informaatio aina vain jännittävämmäksi. Lopussa luovuin kokonaan lehdistä ja laadin uutisohjelman omasta päästäni. (s. 15)

Kaminer kirjoittaa niin kouluvuosistaan kuin armeijapalvelustaan ja hippimetsäilystään, karjajunailuistaan, dramaturginurastaan ja siviilielämästään kepeästi, ilon ja naurun kautta. Kanssaeläjät toimivat myös hyväntahtoisen komiikan lähteinä ja kohteina. Marssimusiikkia kaikuu pääasiassa kansanmusiikkisoolona, josta kaikuu kumea neuvostoliittolainen mieskuorolaulu taustalla. Kaminer keskittyy ideologisen haavekuvan ja arkisen todellisuuden yhteismitattomuuteen, eikä pelkästään poliittisessa mielessä.

Itse näyttelijät pelkäsivät naispuolisia ihailijoitaan kuin ruttoa. Usein he eivät uskaltautuneet yksi teatterista kotiin vaan istuivat kanttiinissa aamukolmeen. Heidän ihailijansa olivat toisinaan väkivaltaisia… Näyttelijä Y joutui monta kertaa piilottelemaan autonsa alla. Kun hän kerran juuttui ruuhkaan teatterin lähistölle, ihailijat repivät hänen vaatteensa matkamuistoiksi ja hän joutui juoksemaan ilkosillaan viimeiset sata metriä hätäsisäänkäynnille. (s. 32)

Kaminerin teokset ovat myöhemmin tiivistyneet ilmaisultaan, mutta jo Marssimusiikkia -kokoelmassa on nähtävissä jouheva tarinaniskentä. Vaikka tämä kirja kertookin menneisyyden Neuvostoliitosta, lukiessa iskee sama epätodellisen kohtaaminen kuin hyvää SF-kirjallisuutta lukiessa.

Pian huomasin, miten siviilielämä oli muuttunut kahden vuoden metsässä oleskelun aikana. Emme olleet kuulleet perestroikasta kerrassaan mitään. Uusi todellisuus pisti nyt silmään: tyhjiöpakattu yhteiskunta, jota olin omin käsin suojellut vierailta raketeilta, kova sosialistinen muna, joka vuosikymmenten ajan oli kiehunut kylmän sodan kuumassa vedessä, oli saanut pahan särön. Kaikki, mikä vielä jotenkuten virtasi, virtasi ulos – ulkomaille. Ihmiset eivät enää jonottaneet ruokakauppojen edessä vaan konsulaattien ja suurlähetystöjen edessä. (s. 155)

Wladimir Kaminer on tulossa Helsingin kirjamessuille saksalaisen kirjallisuuden edustajana. Ja se on ihan mahtavaa, koska Kaminer on yksi lempparikirjailijoistani!

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia
Kansi: tekijän kokoelmat
Suom. Hannu Väisänen saks. alkup. Militärmusik
Karisto, 2002
182 s.

Ostin normaalihintaisen kirjan!

Kirjahamsteri minussa rakastaa kirjoja, intoilee hyvistä kirjoista – ja rakastaa intoilla etenkin halvoista hyvistä kirjoista. Tämä johtuu humanistillekin ymmärrettävästä matematiikasta: huokeita kirjoja voi hamstrata enemmän.

Tulee silti normaalihintaisiakin kirjoja hankittua aikamoisia määriä, etenkin työhön liittyviä. Jotenkin se tavanomainen tavishintaisen kirjan hankinta ei vain tunnu hehkutuksen arvoiselta uutisaiheelta. Kirjabloggaajien kesken olemme kuitenkin pohtineet, että pitäisikö? Niinpä päätimme tempaista Osta kirja -päivän, jolla pyrimme kiinnittämään huomiota tällaiseen arkiseen kirjan kuluttamiseen, jolla tuetaan niin kustantamoiden, kirjailijoiden kuin kirjakauppojenkin toimintaa – ja varmistetaan suomalaisen sivistyksen viljely tulevaisuudessakin.

No mitä tuli ostettua?

Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja

Virve Mertanen: Tietokirjoittajan käsikirja (Vastapaino 2007)

Minut kirjakaupoille vietteli kirjasto. Kestolainassa ollutta Virve Mertasen Tietokirjoittajan käsikirjaa (Vastapaino 2007) on tullut viime viikkoina luettua niin pieteetillä ja nautinnolla, että ajattelin vapauttaa rassukan takaisin lainakiertoon ja hankkia oman kappaleen. Johon voi sitten iskeä ja ennen kaikkea jättää olemaan roppakaupalla muistilappuja, huomiotarroja ja muita olennaisia koristuksia. Kirja on niin vanha, että hankin sen suoraan lähteestä, kustantamon verkkokaupasta.

Nykyistä en kyllä palauta ennen kuin postiluukku ensi viikolla kolahtaa. Post-itit pitää siirtää kirjasta toiseen lennossa. Olen joskus joutunut palauttamaan kirjan ennen kuin oma kappale on löytänyt tiensä kotiin. Hirvittävä kaaos seuraa siitä. Kaaosta välttäisi toki hankkimalla kirjat itselle jo alunperin, hoksaa hän. (Mutta avio-onnen jatkuvuuden ja lapsiturvallisen kotiympäristön varmistamiseksi pyrkii kuitenkin rajoittamaan kirjatulvaa kaikin mahdollisin keinoin.)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli meikäläiselle täysin tuntematon suuruus, kunnes yhtäkkiä nimeä alkoi esiintyä kirjablogeissa. Jos niinkin erilaiset bloggaajat kuin Stazzy, Kirsi, Annika K, Zephyr, Katja, Satu, Salla, Linnea, Kuutar ja Susa hehkuttavat kirjan yletöntä parhautta, niin kirjahan ei voi olla läpeensä huono?

Myöhemmin hän huomasi, että yhden totuuden alta löytyi aina toinen, ja niin edelleen. (s. 26)

Vai voiko? Ja jos on, voidaanko tästä päätellä Atena kustantamon onnistuneen kaappaamaan talliinsa lähemmäs 10% suomalaisista kirjabloggaajista salaisten skumppavoimiensa avulla? Joita nähdäkseni vain Amma on pystynyt jossain määrin vastustamaan…

Ihan ensiksi haluaisin pahoitella sitä, että Atena ei ole tarjoillut minulle skumppaa. Vakava virhe.

Minä tunnen sinun kirjasi paremmin kuin sinä itse. (s. 69)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2010)

Ihan kuivin suin joudun heti ensi kosketuksesta kallistumaan kirjabloggaajien enemmistön puolelle tässä PIJ-asiassa. Lumikko ja yhdeksän muuta on monitasoinen suomikumma, joka leikittelee kirjailijuudella ja kirjallisuudella tarjoillen mielenkiintoisen hahmokavalkadin, ennennäkemättömiä omituisuuksia, akateemisesti sketseilevän dekkarijuonen ja runsain mitoin kirjallisia alluusioita. Lievästä korkeakulttuurisesta vivusta huolimatta Jääskeläisen kerronta on nasevaa ja reipasta, tarina huomioiden ja ideoiden runsaudensarvi. Romaanin keskiössä on kysymys: mistä kirjallisuus syntyy (ja mihin se menee), mutta tähän ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota tarinasta nauttiakseen.

Lumikolla ja yhdeksällä muulla on oikeastaan kaksi alkua. Ensimmäisessä kirjallisuudenopiskelija ja äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana palaa kotipitäjäänsä ja tulee valituksi kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen kirjailijan, lastenkirjailijatar Laura Lumikon kolmekymmentä vuotta sitten perustaman Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seuran kymmenenneksi ja viimeiseksi jäseneksi. Toisessa kirjailijatar Laura Lumikko tekee Remediokset lumisateeseen.

Kirjallisuudenopiskelijana Ella Milana alkaa tutkia Lumikon ja Jäniksenselkäisen kirjaillisuuden seuran toistaiseksi kirjoittamatonta historiaa, mutta Seuran jäsenenä hän tulee temmatuksi mukaan jäsenten välisiin peleihin, ristiriitoihin ja salaisuuksiin. Tutkijapositiossa Ellaa uhkaa natiiviksi kääntyminen, jäsenpositiossa avautuu puolestaan mysteeri toisensa jälkeen. Minne Lumikko katosi, mitä tapahtui Seuran ensimmäiselle kymmenennelle jäsenelle ja ylipäänsä, mitä ihmettä Jäniksenselällä tapahtuu?

Usein salapoliisiromaanien lukemisessa hauskinta on hämmästellä kirjailijan taitoa luoda täysin yllättäviä käänteitä. Maagisessa realismissa näitä käänteitä tulee usein useita – jopa joka luvussa – eivätkä ne suinkaan jää uskottavan rajoille, vaan loikkivat iloisesti mielikuvituksen tuolle puolen. Jääskeläinen ei suinkaan ole poikkeus tästä perinteestä. Yllätysten runsaudenpulasta huolimatta kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään.

Samalla kirjailija kommentoi kirjailijuutta ja kirjallisuutta. Lumikko ja yhdeksän muuta tanssaa jättiläisten olkapäillä niin konkreettisesti kuin viittausten kautta. Jääskeläinen ei kaikesta päätellen kuitenkaan usko tekokultturelliin vaikeaselkoisuuteen, jolla niin usein peitellään ihan tavallisia ajatuksia, vaan teksti on keveää. Viittauksiakin on niin kirjan sisältöön piilotettuna kuin avoimesti esillä. Kuitenkin

Ihmisten ei pitäisi puhua liikaa, Ella ymmärsi. Kirjoittamalla rakennettiin kokonaisia maailmoja, mutta liiallinen puhuminen johti hajoamiseen. (s. 136)

***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kansi: Susanna Raunio
Atena 2013
322 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Kirjablogikirja)

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja (Avain 2013)

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja Kansi: Kira Leskinen (Avain 2013)

Rivien välissä: Kirjablogikirjan lyhennelmä voisi kuulua ytimekkäästi, että “kirjabloggaajat kirjoittivat kirjan kirjabloggaamisesta”. Ovatko kirjablogistanian sisäpiiriläiset Lumiomena-Katja (Jalkanen) ja Kirjainten virrassa-Hanna (Pudas) pystyneet havainnoimaan kanssabloggaajiaan riittävällä tarkkuudella ja analyyttisella kriittisyydellä, jotta kyselyaineistoon perustuva kirja pystyy kaivamaan esille totuuden kirjabloggaajista? Vai onko alunperinkin ollut tarkoitus vain esitellä kirjablogimaailmaa kirjabloggaajien itseymmärryksen kautta?

Näin kirjablogi-ilmiön sisäisenä sankarittarena vastaan kyllä, eos ja kyllä. Ensimmäinen kyllä johtuu hankitun aineiston laajuudesta suhteessa kirjabloggaajien määrään: noin 200 tämänhetkisestä suomalaisesta kirjabloggaajasta Pudaksen ja Jalkasen kyselyyn vastasi yli 60, eli n. 30% (kysely lähetettiin n. 100 kirjabloggaajalle, eli varsinainen vastausprosentti on em. kattavampi).

Toinen kyllä puolestaan johtuu siitä, että Kirjablogikirja näyttää tarjoavan kollektiivista itseymmärrystä jäsentelemällä harrastusta varsin kattavasti 168 sivuunsa nähden, joskaan ei syväluodaten. Kirjassa käydään läpi kirjablogiharrastuksen lyhyt mutta intensiivinen historia Suomessa, sisällöntuotannolliset näkökulmat materiaalivirroista tajunnanvirtoihin, ja  sosiaaliset tasot niin virtuaali- kuin tosielämässäkin.

Analyyttisen kriittisyyden eos tulee puolestaan siitä, että kirjoittajien oma käsitys kirjabloggaamisesta on johdattanut heidän kysymyksenasetteluitaan sekä vastausten käsittelyä. Toisin sanoen, tutkijan bias, kuten missä tahansa teoksessa – tämän kirjan esipuheessa sentään myönnetään auliisti kirjoittajien ruvenneen natiiveiksi suurella innolla jo ajat sitten. Lukijan bias tämän kirjan suhteen onkin sitten siinä, etten edes välitä. Narsistishedonistinen oman harrastuksen ja toveripiirin ihqutus, peukutus ja muu emotionaalinen petkuhuiputus valtasi tätä lämminhenkistä yleisesitystä lukiessa.

Oivalluksiltakaan en välttynyt, mikä plussaksi teokselle kuin teokselle laskettakoon. Etenkin näin tämän kesän suuren kirjablogikohun jälkikuohunnoissa tuntuu tietysti mukavalta huomata, että omat ja muiden kirjabloggaajien mutut kirjablogeista ja kirjabloggaajista vaikuttavat paikkaansapitäviltä myös tilastojen valossa. Kirjablogien keskeinen juttulaji on kirja-arvio tai esittely, joka on kirjoitettu lukijan lukukokemuksen pohjalta ja motivaatio bloggaamiseen löytyy lukuharrastuksesta ja lukukokemuksen jakamisen tarpeesta. Bloggaajat kirjoittavat oman makunsa mukaisista kirjoista omilla ehdoillaan ja omista näkökulmistaan. Itsehän toki väitin näin jo viime kesän suuren kirjablogikohun yhteydessä ihan mutupohjalta, joten nyt on veronmaksajien rahoja jälleen hukattu nollatutkimukseen.

Ehkäpä suurin oivallus tuli kuitenkin kaikenkarvaisista kirjablogitempauksista ja muusta yhteisöllisestä hapatuksesta lukiessani. Yhteisöllinen lukeminen on hauskinta ikinä, enkä olisi siihen tullut ryhtyneeksi ilman kirjablogeja.

Aloitin oman kirjablogini elämäntilanteessa, jossa ei yhteisöllisyydelle – muiden blogien kommentoinnille tai omaan blogiin tulleisiin kommentteihin vastaamiselle, mm. – ollut aikaa. Tai aivokapasiteettia. Olin niillä nurkilla valvonut vauvani kanssa yötäpäivää liian pitkään. Kirjallisuus piti minut kuitenkin jossain määrin järjissäni elämän syrjässä kiinni. Paha vain, etten muistanut lukemastani juuri mitään, joten kirjalliset keskustelut anopin ja aviomiehen kanssa olivat tyrehtyneet yksitavuisiksi. Lainailin kirjastosta kirjoja, joita lukiessani huomasin lukeneeni ne vastoittain, ehkä. Tai jostain syystä ne nyt kuitenkin vaikuttivat ihan samalta kuin joku jonka olin juuri lukenut, mutta jonka nimeä en saanut päähäni ja senkin kansi oli vissiiin sinisävyinen. Jonain vähemmän sumuisena hetkenä ajattelin, että jos vaikka kirjoittelisin lukemastani jotain. Että vaikka nettiin. Nerokasta!

Sittemmin vauvastani on kasvanut tomera lukevan varhaisnuorison edustaja, joka haluaa piipata omat kirjansa kirjastossa, eikä ikinä palauttaa Martti-auto-kirjaa. Olen löytänyt kirjabloggaajista paljon lukevia tovereita, joilla monella on ihanan erilainen kirjamaku kuin itselläni ja loputon into lätistä kirjoista niin virtuaalisesti kuin kasvokkainkin.

Eivätkä kirjalliset keskusteluni nykyään suinkaan rajoitu kanssakirjabloggaajiin, vaan ne ovat laajentuneet käsittämään koko tuttavapiirin, leikkipuiston kanssaäidit mukaan lukien. Ennen keskustelimme Annujen, Noelien ja Patricioiden äitien kanssa pääasiassa jälkikasvun kakan koostumuksesta tai siitä, miten kukaan ei ehdi seurata uutisia tai televisiosarjoja ja mahtaakohan tänään sataa. Nykyään keskustelemme siitä, mitä kukakin luki juuri. Ja se, ystävät hyvät, on niin übersiistiä, ettei mitään rajaa (niinkuin me täällä -80-luvun lukuromaanissa sanotaan).

***

Minua ennen Kirjablogikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami, Leena Lumi, Morre, Annika K, Maria, Elegia, Kirsi, Laura, Salla, Margit ja Maria.

PS. Kyseessä ei ole ilmainen mainos. Ostin tämän kirjan.

***

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja
Kansi: Kira Leskinen
Avain 2013
168 s.

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai “lasten kuuluu näkyä, ei kuulua” -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan “jalo villi, valkoinen sivistäjä” -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin “vaarallisuus -> varallisuus”.

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.