Category Archives: Pastissi

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.

 

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014)

Riikka Pulkkisen  Iiris Lempivaaran* levoton ja painava sydän on parodinen chick-lit pastissi. Sympaattinen Iiris on Bridgetin tapaan oman elämänsä sivupolkujen seikkailijatar, joka on jäänyt täydellisemmin elämää suorittavan sisarensa ja omien elämänodotuksiensa varjoon. Hän kuitenkin antaa parhaansa mukaan neuvoja elämästä selviytymisessä niin ystävilleen kuin ammatikseen, vieläpä teini-ikäisille. Ironisesti naistenlehden jatkokertomuksesta kasvanut romaani on ihqua, kevyttä, erittäin hyvin kirjoitettua viihdekirjallisuutta, joka terapoi lukijansa hyvälle tuulelle.

– Mitä olisit ajatellut, jos olisit tiennyt silloin päiväkodin kuraeteisessä, kun me tutustuimme, että tähän me päädymme, vakoilemaan mun entistä poikaystävää? minä kysyin.
– Olisin sanonut, että Neiti Etsivä on paras leikki, Elina sanoi kursailematta. 
(s. 27)

Iiris Lempivaaran elämä heittää uudelle vaihteelle (näinhän tämä kuuluu ilmaista?), kun avomies kosinnan sijasta lähtee lätkimään/päästää Iiriksen uusien haasteiden pariin. Iiris ei kuitenkaan jää vatuloimaan murtunutta sydäntään (kuin satunnaisesti), vaan lähtee päättäväisesti ongelman ratkaisua kohti. Katso, mikä terapia toimii!

Olen etsinyt miestä, rauhaa, onnea, paratiisisaarta, sukkiani, avaimiani, puhelintani ja maailman ydinolemusta kaksikymmentäkahdeksan vuotta. (s. 81)

Pulkkisella on hento mutta vahva ote parodiaan. Se perustuu todellisen elämän tarkkailuun ja chick-lit -kliseiden lämminhenkiseen uudelleenlämmittelyyn. Uudelleenlämmittely ja intertekstuaaliset viittaukset vaikuttavat vaivaannuttavilta vain juonta koskiessaan. Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän käy läpi päähenkilön lisäksi myös useiden muiden, vauva-, teini- tai mummoikäisten naisten sydämiä, josta kaikista löytyy niin painavia kuin levottomia kulmia. Jokainen on oman elämänsä itseapukirjailja, tv-evankelista tai keittiöpsykologi.

Vaan sitäpä ei tässä teoksessa murehdita. Ilon** kautta kohdataan niin murheen alhot, nöyryyden laaksot kuin ihanat linnatkin. Jos pidät Bridget Jonesista (alkup.), pidät Iiris Lempivaarasta.

***

* Jostain syystä alitajuntani ei millään usko Iiriksen olevan mitään muuta kuin Vaattovaara. Jos tekstissä esiintyy lapsuksia, syytämme freudilaista syöksykierrettä.

** Myös suklaan, shampanjan, viskin, korkokenkien, hiihtomonojen ja voimalaulujen kautta. Ei oo niin justiinsa.

***

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
Kansi: Sanna Mander
Otava 2014
174 s.

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi (Minerva 2013)

Einstein-koodi on portugalilaisen José Rodrigues dos Santosin ummehtunut Da Vinci -koodi -pastissi, joka esittelee lukijalle nykypäivän salaliiton, joka on salannut Albert Einsteinin fysiikkaan perustuvan todistuksen Jumalan olemassaolosta. Einstein-koodi rypee kreationistisen ja kristillisen evidentialismin pohjamudissa vain löytääkseen uskomattomalla tavalla ne kaikkein tavanomaisimmat perustelut sille, miksi Jumala olisi luonut maailmankaikkeuden ja miten tämä olisi perusteltavissa tiedettä kainalokeppinä käyttäen. Einstein-koodi pyrki olemaan trilleri, mutta paljastui lähinnä taikinaiseksi matkailukertomukseksi, jota värittivät dialektiset dialogit ja romantiikan puutteesta kärsivä romanssi.

“Yhdet kutsuvat häntä Jumalaksi, toiset Jehovaksi, kolmannet taas Allahiksi, Brahmaniksi, Dharmakayaksi tai Taoksi.” Hän asetti kämmenen rinnalleen. “Me tiedemiehet sanomme häntä maailmankaikkeudeksi. Nimet ja ominaisuudet ovat erilaiset, mutta ydinolemus on sama.” (s. 497)

Syöpään kuolevan matemaatikkoisän ruskeatukkainen katolinen historioitsijapoika ja salakieliekspertti Tomàs saa pyramidien varjossa mystiseltä irakilaiskaunottarelta tehtäväksi tulla Irakiin selvittämään Albert Einsteinin juuri ennen kuolemaansa kirjoittama, kadonnut salakielinen viesti Die Gottesformel. Kauniin naisen ja jättipalkkion viekoittelema historioitsija huomaa pian vastavakoilevansa CIA:lle, olevansa nalkissa Irakissa, pakenevansa Irakista Portugaliin, josta seikkailee Nepaliin mystisen kaunottarensa kera jnejnejne, vain selvittäkseen, mitä mysteerillinen Jumalan kaava sisältää. Mitä juutalainen suhteellisuusteorian isä Einstein halusi salata maailmalta?

Koska kirjailijan kehitelmä Einsteinin vastaukseksi ei yllätä ketään, on yllättävää, että kirja kestää yli 550 sivua. Millä dos Santos täyttää ne 400 ylimääräistä sivua? Lukion lyhyellä fysiikankurssilla, kahdeksannen luokan maailmanuskontojen kurssilla sekä toistelemalla sanoja “ällistyttävää”, “sattumaako” ja “ymmärrän”. Eritoten päähenkilö Tomàsin tehtäväksi jää raivokas nyökyttely aina kuin uskonnollinen merkkihenkilö tai tieteentekijätuttava paljastaa uskonnon ja tieteen yhtäläisiä käsityksiä maailmankaikkeuden synnystä, tarkoituksesta, suuntimasta tai olemassaolosta.

Maailmankaikkeuden kieli on matematiikka, mutta meillä ei ole keinoa, jolla me voisimme todistaa sen aukottomasti. Kun menemme syvälle asioihin, törmäämme aina hämyiseen verhoon, joka peittää arvoituksen perimmäiset piirteet. Luoja on piilottanut sinne allekirjoituksensa. Asiat on tehty niin hienosyisellä tavalla, että me emme pysty paljastamaan maailmankaikkeuden syvintä salaisuutta koskaan kokonaan.                          – Hmm.  (s. 279)

Dos Santos käyttää fiktiivisen argumentaationsa perustuksina tunnetuimpia tieteelliseltä kuulostavia perusteluja, joilla on pyritty perustelemaan Jumalan olemassaolo Paleyn kellosta lähtien. Ällistyttäviä sattumia ja numeraalisia yhtäläisyyksiä löytyy niin kabbalan ja säieteorian kuin Upanishadien ja kaaosteorian välillä. Sattumaako? Lisätään mukaan reipasta matemaattisen todennäköisyyskäsitteen väärinkäyttöä ja antrooppinen periaate. Ällistyttävää. Ja sekoitetaan mukaan trendikkäitä metaforia keinoälystä ja ohjelmistosta, koska metaforat, ne ne todella todistavat tieteellisesti mitä vain. Ja katso! Voiko todellakin olla niin, että maailmankaikkeus on suuri Jumalan luoma ihmisentekokoneisto?

Ällistyttävää kyllä, Kari Enqvist on jo vuonna 2003 ilmestyneessä lyhyen lyhyessä artikkelissaan* sekä esitellyt ja käsitellyt romaanin keskeiset tieteitä koskevat väittämät. Sattumaako?

* Kari Enqvist: Taivaalliset todisteet. (Kanava 2/2003)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanja -haasteeseen

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Suom. Tarja Sipola portug. alkup. A Fórmula de Deus (2006)
Minerva 2013
551 s.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja

J. S. Meresmaa: Steampunk! Koneita ja korsetteja (Osuuskumma 2012)

Novellikokoelma Steampunk! Koneita ja korsetteja sisältää yhdeksän (9) novellia ja esipuheen, joka esittelee tämän ennen pitkää Suomessakin muotiin tulevan kirjallisuudenlajin lukijalle. Kokoelman vahvuus onkin tämän kirjallisuudenlajin monipuolisessa esittelyssä, sillä novellit ovat keskenään hyvin erilaisia. Samalla ne kuitenkin kiteyttävät monien erikoisgenrejen perusongelman: miten kirjoittaa uudessa kirjallisuudenlajissa tarina, joka ei voisi elää jossa toisessa kirjallisuudenlajissa.

Steampunkin* mielikuvakeskiössä on vaihtoehtoinen historia: mitä jos 1800-luvulla olisi saatu aikaan vastaava tekninen kehitys kuin todellisella 1900-luvulla, mutta hammasrattaiden ja höyryvoiman avulla. Päinvastoin kuin science fictionissa, steampunkissa uskomaton tekninen kehitys projisoidaan ajassa taaksepäin, yleensä viktoriaaniseen aikaan, ja tapahtumapaikkana on melko lailla tunnistettavissa oleva maa. Teknisten vimpainten käyttö ja kuvailu on tälle kirjallisuudenlajille keskeistä. Kirjallisia esikuvia ovat todelliset 1800-luvun visionäärit kuten Jules Verne, mutta muista erilliseksi tämä laji tunnistettiin 1980-luvulla.

Useat Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelman novellit kierrättävät tuttuja aiheita jopa pastissoiden. Esimerkiksi Magdalena Hain novellissa Vaskimorsian taotaan metallista morsio Kalevalaa ja Frankensteinia kaiutellen, Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuuden pääjuonesta paistaa Isaak Asimovin Säätiön peruspremissi. Monet novelleista ovat ylettömän pitkiä – vaikka on mukavaa seurata lukiessaan puhdasta kirjoittamisen iloa, rönsyjen katkominen olisi terävöittänyt lähes kaikkia tekstejä.

Heikki Nevalan Hevostuhatjalkainen on 16-sivuisena tässä mielessä piristävä poikkeus. Luddiittinen koneen pelko, jopa koneviha tulee esiin käsinkosketeltavasti kuin Juhani Ahon Rautatiessä. Shimo Suntilan 19. vuosisadan seikkailuromaaneilta miellyttävästi tuoksahtava Kruunun vihollinen kertoo puolestaan ilmalaivamerirosvon tarinan, jossa pääosaan ainakin omassa luennassani nousi erittäin mielenkiintoinen maailmankehittely. Kokonaisuudessa novelli vaikuttikin keskeneräiseltä romaanilta (jonka mielelläni lukisin sen ilmestyttyä). Näiden lisäksi Anni Nupposen Joka ratasta pyörittää käytti steampunk-elementtejä erittäin keskeisesti niin tarinan juonessa kuin maailmankuvassakin.

Useiden kokoelman novellien lukemisen jälkeen tuli mieleen, että tarina olisi toiminut ehkä jopa paremmin ilman pakollisia konekuvauksia. Toki ne eivät siinä tapauksessa olisi kuuluneet tähän kokoelmaan. Lisäksi steampunkin koneromanttinen akilleenkantapää vaivasi: on erittäin vaikea kuvailla uskottavasti erityisesti liikennevälineitä niin, että lukijan tiedot perusfysiikasta eivät haittaa tarinaan eläytymistä. Lievästä kompuroinnista huolimatta Steampunk! Koneita ja korsetteja -kokoelma toimii hyvin steampunkin suomenkielisenä yleisesittelynä niin teemoiltaan kuin tunnelmaltaan.

***

J. S. Meresmaa (toim.): Steampunk! Koneita ja korsetteja
Kansi: J. S. Meresmaa
Osuuskumma-kustannus 2012

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika (Atena 2012)

Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika kertoo kuinka kauan sitten, kaukaisen galaksin vaihtoehtoisessa historiankirjoituksessa Luke Skywalker varttui isänsä hellässä huomassa. Sarjakuvakirjassa on enimmäkseen yhden kuvan strippejä, jotka käyvät läpi lapsen kasvatuksen kipu- ja/tai kohokohtia Star Warsin sanoin (tai sinnepäin). Niinpä tämä kompakti sarjakuvakirja on erinomaista hupia kaikille, jotka tykkäävät Tähtien sodasta ja ovat tutustuneet lapsenkasvatukseen vähintään pintapuolisesti.

Darth Vader ja poika -sarjakuvassa Sithin lordi Darth Vader kohtaa kapinallisiakin suuremman haasteen, nelivuotiaan poikansa Luken. Voiman avulla jotkin jokapäiväiset lapsenkaitsentahaasteet käyvät meikäläistä normitavismeininkiä helpommin. Mutta vain jotkin – nelivuotias on monella tapaa  holtiton luonnonvoima, jonka vaikutuspiirissä imperiumin lähespääpahiskin pehmoilee lähes huomaamattaan.

Brown on valinnut strippeihinsä tyypillisiä lapsiperhekohtauksia elokuvien ulkopuolelta, mutta myös uudelleentulkinnut hupaisasti tuttuja leffakohtauksia. Ikimuistoisia Star Wars -repliikkejä on käytetty kekseliäästi. Suomennos ottaa hyvin huomioon elokuvasuomennoksen, vaikka tämä hiukan jäykistääkin tekstiä.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Kansi: Jeffrey Brown
Suom. Ville Lähteenmäki
Atena 2012
Engl. alkup. Darth Vader and Son
Lucasfilm Ltd. 2012

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

http://wsoy.fi/yk/products/show/27881

Elizabeth Kostovan Historiantutkija seikkailee monikerroksisessa menneisyydessä tyttären seuratessa vanhempiensa ja heidän ystäviensä tutkimuspolkuja läpi itäisen Euroopan historian heidän metsästäessään Draculaa. Romaanissa viitataankin usein Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka ilmeinen modernisoitu pastissi se on.

Kostovan Historiantutkijan (WSOY 2005, engl. alkup. The Historian) pääjuoni mukaileekin danbrowniaanista trilleriä, jossa historian nykypäivään ulottuvien salaliittojen verkot tihentyvät sankarin (tällä kertaa 16-vuotiaan sankarittaren) edetessä määärätietoisesti pimeyden ytimeen.  Romaani rakentuu kuitenkin alkuperäisen Draculan tavoin pääasiassa kirje- ja päiväkirjaotteille sekä muille monologeille. Monologimuodon vaaliminen puurouttaa romaanin kauhutrilleristä puolilatteaksi salapoliisiromaaniksi, jonka viimeisetkin hohdonrippeet himmenevät laimeisiin rakkauskohtauksiin, puiseviin salaliittojuoniin ja pahvisiin henkilöhahmoihin.

Pastissina Historiantutkija on jokseenkin onnistunut – esikuvasta on säilytetty eksoottinen matkaromaanimaisuus. Kostovan romaanin ansiot ovatkin ympäristön kuvauksessa – kirjaa voisi hyvin myydä matkailumainoksena Turkille, Bulgarialle ja Romanialle. Kostova onnistuu myös hyvin kuvailemaan itäblokkilaisia tunnelmia ennen liennytystä.

Tämän Kostovan maisemanelähdyttämistaidon huomioon ottaen onkin outoa, että henkilöhahmot ovat lähes hengettömiä, ironisesti itse pääpahista ja hänen toimiaan lukuunottamatta. Dracula on onnistuttu sisällyttämään tarinaan onnistuneesti, vaikka pienellä huvittuneisuudella suhtauduin siihen, että kaikkien vampyyrien isä on erikoistunut metsästämään kalveiden neitosten sijaan nimenomaan keski-ikäisiä arkiston- ja kirjastonhoitajia sekä ansioituneita mieshistorioitsijoita. Luultavasti Kostova ei kuitenkaan ajattele pahaa naishistorioitsijoiden kyvyistä tai pyri uudistamaan Draculan seksuaalista suuntautumista, vaan kyseessä on puhtaasti utilitaristinen valinta. Kostova tuntee itsensä kirjoittajana ja mikään harlekiinikirjoittaja hän ei todellakaan näytä olevan.

Historiantutkijan pääteema, historiantutkimus ja historiantutkijan uppoutuminen aiheeseensa niin, että se alkaa elämään hänen ympärillään omaa elämäänsä, on mielenkiintoinen. Vain harvat pystyvät kuitenkin löytämään tutkimuksen tekemisestä niin paljon mielenkiintoista, että teema kantaisi kokonaisen romaanin ajan. Historiantutkijassa tutkimusteemaan on löydetty mukavia jännitteitä elävien kuolleiden menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tulkitsemisissa. Valitettavasti teemallinenkin lupaus romuttuu ajan kanssa:  romaani oli reippaasti ylipitkä, vaikka suomennettu laitos lyhennelmä onkin. Yli 800 sivua historiallista romaania  juoksee nopsaan esimerkiksi Neal Stephensonin kirjoittamana, mutta Kostovaa olisi mielellään lukenut vähintään 300 sivua vähemmän. Lisäksi tämä erityisesti historiallisissa romaaneissa 2000-luvulla muotiin tullut tapa tukahduttaa romaani loppuunsa epilogin avulla oli tässä romaanissa erityisen turha.

Vaikka itseäni tämä romaani ei sytyttänyt oikein millään tavalla, uskallan suositella sitä vampyyreista, vampyyrilegendoista tai vampyyrien historiasta  kiinnostuneille. Kostova on tehnyt taustatutkimuksensa erittäin huolella, ja Historiantutkijasta huokuu pätevä historiallinen ja kansatieteellinen fakta. Joskus on todella mukavampaa lukea historiallisista henkilöistä ja tapahtumista romaanillisen hunnun läpi.

Ben Elton: Tappavan kuuluisa

Ben Elton: Tappavan kuuluisa, kannen kuva Bantam Press (kannen suunnittelijaa ei ilmoitettu teoksessa)

 

BB-talossa on uusi tuotantokausi pyörähtänyt käyntiin: Isoveli on osannut valita taloon lauman eri lailla mielenkiintoisia ihmisiä, jotka on suljettu häröilemään keskenään kymmenien tv-kameroiden seuratessa BB-tyyppien joka liikettä. Ja sitten tapahtuu murha. Ben Eltonin Tappavan kuuluisa (WSOY 2003) on iästään huolimatta ajankohtainen taas tähän BB-aikaan BB-vuodesta. Ja vetävä dekkari, joka hurmaa päivittämällä Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa uudelle vuosituhannelle.

Ben Elton aloitti kirjoittajanuransa tv-komediasarjojen parissa. Reality-tv on juuri se ohjelmaformaatti, joka syö katsojia ja tuotantoresursseja komedialta, mikä on ehkä innoittanut Eltonin sitä tarkastelemaan. Elton tunteekin vihollisensa. Tappavan kuuluisa perustuu vahvasti henkilöhahmoille ja henkilögalleria onkin rehevä, juureva ja pirskahtelevan tanniininen.

Juoni etenee todellisuustelevision malliin nopein leikkauksin: se valottaa BB-tyyppien BB-arjen lisäksi myös tuotannon hektistä toimintaa heidän pyrkiessään leikkaamaan tappavan tylsästä 24/7-elämästä ne parhaat helmet katsojien tirkisteltäväksi. Yksi romaanin vahvuuksista onkin nimenomaan tuotantopuolen kuvaus: Eltonin kokemus tv-työssä huokuu lukijalle hänen päästessään kirjan avulla tirkistelemään elämää kameranlinssien väärällä puolella.

Dekkarijuoni pyörähtää käyntiin sillä hetkellä, kun tuotantokauden huipennus saadaan eetteriin: yksi BB-wannabe-tähti löytyy kuolleena. Tutkivaa komisario on vanha jäärä, jota ei voisi vähempää kiinnostaa koko BB-ilmiö, mikä luo omaa jännitettään tutkintaprosessiin. Hahmojensa kautta Elton pääseekin keskustelemaan todellisuustelevisioilmiön eri puolista. Tappavan kuuluisa esittääkin kysymyksen, mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään menestyäkseen julkisuudessa. Eltonin satiiri kuitenkin kantaa niin hyvin, ettei tämä vakavampi keskustelu häiritse lukijan viihtymiskokemusta.

Tappavan kuuluisa on kepeän koukuttavaa kesälukemista, ja säilynyt hyvin tuoreena kymmenen vuoden iästään huolimatta. Tappavan kuuluisa on myös vastaus yläastelaisen kysymykseen siitä, että mihin kirjoja tarvitaan, kun on kerran telkkari? Hyvä kirjailija pystyy nimittäin laittamaan jopa tositv:n kansien väliin – ja tekemään siitä hauskempaa, shokeeraavampaa viihdettä kuin alkuperäinen televisio-ohjelma.

Oma Tappavan kuuluisani oli kesälöytö kirjaston vaihtohyllystä.