Category Archives: perheromaani

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Käännöskukka, freudilainen

John Irving: Garpin maailma

(Kristiina Rikman , s. 89)

“Minä luulin, että sinusta tulisi painija”, Cushie sanoi Garpille.

“Minä olen panija”, sanoi Garp. “Minusta tulee kirjailija.”

Hauskinta koko vitsissä* on joko Garpin ensimmäinen lause, tai sitä välittömästi seuraava toinen lause. Etenkin kun otetaan vielä huomioon Cushien seuraava kommentti. John Irvingin Garpin maailmasta löytyy se.

* Todennäköisesti kyseessä on ihan rehellinen panovirhepaholainen.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki (Siltala 2013)

Menestyskirjailija Kari Hotakaisen Luonnon laki hämmentää lukemalta, sillä itse asiaan, hajonneen ihmisruumiin (omansa) kohtaamiseen sekoitetaan todella monen tason tekijöitä. Pohtimalta kertomus pelkistyy kristallinkirkkaaksi: kirjailija haluaa näyttää koko hoivaketjun potilaasta budjettiriiheen. Ihmisen kautta.

Kuuntelija ottaa osaa, ottaa vastaan, antaa kaiken tulla päälleen. Kuuntelija on allas, ämpäri, kannu ja katuoja. Kuuntelijaan mahtuu, ja sen avautujat tietävät. Ja kaatavat. Kuuntelija ei itse tiedä täyttyvänsä, ja kun mitta on sitten täysi, on usein jo liian myöhäistä. (s. 25)

Luonnon laissa Rautala aloittaa hyvinvointihoivamatkansa ensihoitajan avustuksella. Sairaalassa hän etenee sairaanhoitaja Lauran päteviin käsiin, ja pieneksi budjettipisteeksi Valtiovarainministeriön leikkaajan laskelmiin. Rautalan tarina ei ole vain Rautalan tarina: myös Laura ja leikkaaja näyttävät palasen sisintään Rautalan toipuessa. Tarinaan osallistuvat myös Rautalan vanhat vanhemmat, raskaana oleva tytär, homotyömies ja yllättäen ja pyytämättä paikalle pyyhältävä musta kummipoika.

Hän mietti, miten esittäisi asian niin, että punaiset, vihreät ja siniset sen varmasti ymmärtäisivät. Jos asian esittää niin kuin asia on, kaikenväriset hermostuvat ja alkavat syyttää asiasta toisiaan, vaikka kaikkien yhteinen vika se on. Kyseessä on maan asia, ei yksityisasia. (s. 84)

Hotakainen tapaa ylipäänsä pohdiskella teoksissaan yksityisen ihmisen ja yleisemmän menon kohtaanto-ongelmaa. Että on ongelmallista kohdata, noin ylipäänsä vuorovaikuttaa. Luonnon laissa kohtaanto-ongelman osuu erityisesti ihmisten ja seteleiden väliseen ylittämättömään juopaan. Toiisaalta yksityinen ihminen, etenkin sairas ihminen, kaipaisi tarvitsemaansa hoivaa. Mikäli kuitenkaan yhteiskunnan setelipuuta ei ole verojen voimin kasvatettu kyllin antavaksi, latin latia juuri hänen hyvinvointiaan tai sairaanhoitajaansa varten ei tipu. Ainakaan tulevaisuudessa.

Luonnon laki ei ole helppo lukukokemus: se kulkee säröillä ja vereslihalla. Kuulemani mukaan kyseessä on Hotakaisen ensimmäinen ja viimeinen omakohtainen teos – ja se tuntuu. Luonnon laki pyrkii tuomaan todenmukaisuutta fiktion nahoissa ja tämä naturalistiseen kääntyvä pyrkimys näyttää ihmisen usein epätavanomaisessa tilanteessa: yrittäjän epärehellisenä, omahoitajan vapaalla jalalla, sairaanhoitajan pinna palaneena. Se, onko tämä humoristista vai surullista, jää lukijan harkintaan.

Kirjailija on kyennyt säilyttämään tyylikkään etäännytyksen aiheeseensa läpi koko teoksen sen omakohtaisuudesta huolimatta. Toisaalta pyrkiessään selvittämään koko verosetelihoivapuun olemuksen Luonnon laki hajoaa aika laajalle, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Ehkäpä tämä on se Luonnon laki?

***

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
289 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on suunnattoman vaikuttava esikoisteos, joka jättää pitkät ja syvät jäljet.

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. (s. 87)

Naiseuden kuorolaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu raottaa verhoa vanhoillislestadiolaiseen elämään. Samalla se  tulee pohtineeksi sieluunkäyvästi naisen ruumiillisuutta. Suomalaisesta valtavirtatavisarjesta poikkeavan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kuvaus kiteyttää taitavasti monia naiseuden ja äitiyden kipupisteitä. Romaanin vahvasti tyylitelty kieli lainaa niin Raamatusta, seuroista kuin runoudestakin. Ylevöittäessään ja etäännyttäessään lukukokemuksen arjesta se vie mukanaan omalakiseen romaanin maailmaan. Samalla se tulee päästäneeksi lukijan tirkistelyn synnistä.

Taivaslaulu vaikuttaakin kuorolaululta, jossa yhtyvät monet tarinat, niin lasten, naisten kuin miestenkin. Yksityisen yleistäminen on romaanissa onnistunut loistavasti. Taivaslaulu puhuttelee kaikenlaisia naisia, jotka ovat ehtineet kokemaan omia rajojaan: fyysisiä ja henkisiä, yksityisiä ja yhteisöllisiä, absoluuttisia ja hetkittäin havaittavia. Keskiössä on ruumiillisen ja henkisen minän yhteistoiminta moniaine epäsuhtineen ja ristiriitoineen, joka  huipentuu hyvän ja pahan, kilvoittelun ja syyllisyyden, jaksamisen ja uupumuksen, tyytyväisyyden ja häpeän kaksintaisteluksi. Siinä, missä Maija Meikäläiselle nämä ovat yksityisiä asioita, Vilja Vanhoillislestadiolaisen kamppailut ovat yhteisön asia.

Entä jos ruumis pettää hengen sopimuksen?

Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaiset, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopa, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä. (s. 38)

Tarina kietoutuu Viljan ja Aleksin parisuhteen ja perheen lämpöön. Vilja raskautuu, synnyttää, hoivaa ja rakastaa, kerta toisensa jälkeen. Aleksi rakastaa ja hoivaa Viljaa ja lapsia. Ollaan niin kuin pitää. Paitsi Vilja ei ole. Vilja alkaa tuntea käytön jäljet kehossaan. Vaikka kuinka on uskoa ja seurat virvoittavat väsyneen äidin kerta toisensa jälkeen, hengen kilvoittelu ja vartalon väsymys käyvät hivuttavaa kaksintaistelua, johon joutuvat osallistumaan myös lapset ja mies. Kaikki Jumalan lahjat on otettava vastaan, kertaavat usko(nto) ja yhteisö monin tavoin. Voiko kaikkeen kuitenkaan taipua, taittumatta?

Nyt nää nuket menis nuorteniltaan. Ne menis ihan innoissaan, ku siellä olis aiheena seurustelu. Kaikki haluais joskus seurustella. Kaikki haluais joskus naimisiin. Ainaki jos pojat ei ois niin lapsellisia. Ainaki jos tytöt olis tarpeeksi kauniita. Ainaki jos ei sais liikaa lapsia. (s. 88)

Naisen osa – epäinhimillisen inhimillinen osa

Taivaslaulu hyödyntää näkökulmatekniikkaa monipuolisesti. Tarina kulkee minäkertojien voimin, mutta vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä lukija saa tietoa niin anonyymin bloggaajan ja blogikommenttien kuin nukkeleikkienkin kautta. Viimeksimainitut ovat erittäin hyödyllisiä vanhoilislestadiolaisuutta tuntemattomille, sillä niissä käsitellään usein mediajulkisuutta saaneita kohuilmiöitä, kuten hoitokokouksia ja pedofiliaa, yhteisön sisäistä logiikkaa ja ajatuksia valottaen. Pääasiasta, naisen osasta, ei kuitenkaan ikinä irtauduta monen sivun ajaksi.

Taivaslaulussa erityisen mielenkiintoista on naisen ruumiillisuuden ja toisaalta intellektuaalisuuden (tai henkisyyden, miten näitä nyt haluaakin nimitellä) välisten jatkuvien haasteiden rehellinen käsittely. Äitiydessä ruumiillisuus nousee erittäin määrääväksi tekijäksi naisen elämässä. Kohdussa kasvava sikiö ottaa tilaa, tekee aiemmin hallitusta hallitsemattoman. Toisaalta toisen palveluksessa toimiva ruumillisuus ei lopu synnytykseen: imetys, kasvatus ja hoiva vaativat tilaa, aikaa ja kädet, sydämestä puhumattakaan. Miten tämä sovitetaan yhteen oman minuuden toteuttamisen, omana minänä olemisen kanssa silloin, kun ei haluaisi, että itse katoaa täysin äitiyden taa? Vaikka lapset ovat toivottuja, äitiys ei silti välttämättä riitä elämän sisällöksi.

Tällaiseen intellektuaalisen ja ruumiillisen ristiriitaan voi samastua, mikäli ei olisi kuin yksi lapsi. Taivaslaulussa henkisen ja ruumiillisen haasteet viedään äärimmilleen. Mitä, jos henki olisi kyllä altis, mutta ruumis laittaa hanttiin? Jos ruumis laittaa hanttiin, meneekö mieli kuitenkin perässä, omien ja yhteisön oletusten ja toiveiden vastaisesti? Joudutaan todella vaikeiden kysymysten eteen: onko tärkeämpää huolehtia Jumalan jatkuvasta luomistyöstä, vai huolehtia jo luoduista lapsista*? Milloin liika on liikaa? Voiko liika olla liikaa? Miksi se ei ole sitä kaikille? Onko se liikaa, jos se ei ole sitä kaikille? Missä on vika?

Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? (s. 45)

Vahva nainen, heikko nainen, oikea nainen, huono nainen?

Taivaslaulu on eräällä tapaa jopa feministinen (tai post-feministinen) romaani. Se luotaa vahvan naisen myyttiä, myöskin heikon naisen myyttiä, tavalla, jota perheen ja uran lupaava feministinen retoriikka ei aina edes tunnista. On yllättävää (mutta tarkemmin ajatellen erittäin loogista), että ruumiillisuuden diskurssia herättelevä teos tulee nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä. Erityisen järkyttävää on, että valtavirtayhteisössä voi tunnistaa samoja naisen ruumiillisuuden hallinnan elkeitä ja äitiyskilvoittelun soidinmenoja, toki lääketieteen, lastenkasvatusohjeiden ja päivälehtien pääkirjoitusten neutraaliksi naamioituviin asiantuntijalausuntoihin paketoituina. Pauliina Rauhalan teos ehkä kutsuu lukemaan vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta, mutta vie lopulta syviin, sanattomiin kokemuksiin.

***

*Romaanissa selitetään, miksi tämä vanhoililslestadiolaisen yhteisön ulkopuoliselle varsin selkeä kysymys voi olla uskovaiselle hyvin vaikea.

***

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
281 s.

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?

Maria Semple: Missä olet, Bernadette? (Gummerus 2013)

Maria Semplen kepoisa viihderomaani Missä olet, Bernadette? on tragikoominen jäävuori: pinnalla häikäisee perhekomedia, pinnan alla inhimillinen tragedia. Kirjailija kasaa vuorensa kirjeromaanimaisesti sähköposteista, FBI:n raporteista ja muista pienistä kommunikaatiosketseistä, joista hiljalleen rakentuva kokonaiskuva pyrkii yllättämään jokaisessa juonenmutkassa. Komedia on Semplen leipälaji: traagisemmat kerrostumat innoittavat kirjailijan epämääräiseen moralisointiin ja naiiveihin kasvukertomuksiin. Sarkastinen amerikkalaisen elämänmenon kommentointi jatkuu läpi kirjan.

Seattlessa kukaan ei pidä minusta. Ensimmäisenä päivänä menin Macy’siin ostamaan patjaa. Kysyin voisiko joku auttaa.”Sinä et taida olla täältä, vai mitä?” myyjä kysyi. “Tunnen sen tuosta energiasta.” Mistä energiasta? Siitäkö että pyysin patjaosaston myyjältä apua patjaostoksissa? (s. 132)

Seattlelainen lihavan koiran ja teini-ikäisen tytön kotiäiti, muinoin Los Angelesin saavutuksistaan palkittu arkkitehti Bernadette katoaa kuin tuhka tuuleen. Mitä Bernadettelle tapahtui?

Em. teini-ikäinen tytär Bee pyrkii rakentamaan kokonaiskuvan äidistään omien kasvukokemustensa ja erilaisten jälkeenjääneiden dokumenttien perusteella, jotta hän pystyisi jäljittämään, mihin äiti oikein hävisi. Bee ankkuroi dokumentit oikeisiin tapahtumiin: äidin aiheuttamaan mutavyöryyn, riitaan naapurinrouvan kanssa, isän TED-puheeseen, siihen kun koira juuttui rippituoliin… Been lähihistoriantutkimus ei kuitenkaan yksin riitä: sattumalla on sormensa pelissä, kun Bernadettea lähdetään jäljittämään – Etelänavalta, kuinkas muuten.

Jäätyminen on kuvainnollisesti ja konkreettisestikin kirjan keskeisimpiä teemoja. Bernadette koki uransa alussa suuria onnistumisia – ja menetyksiä. Samoin perheenäitinä. Ne ovat jäävuoren juuri, josta pinnalle näkyy hauska ja rakastava äiti, mutta jotka ovat pakastaneet luovan neron. Bernadetten jäätyminen on turruttanut myös Been isän. Myös muista paikallisista löytyy omat pinnanaliset puolensa, omat jäätyneet luutumansa, joita pyritään sulattamaan (vai vaalimaan?) niin itseavulla kuin uskonnollakin. Tällainen keittiöpsykologiselta kalskahtava selittely kulkee sitä vahvempana juopana, mitä pidemmälle romaania lukee. Been kertojahahmo jää paperiseksi perusteiniksi, joka perusteinilogiikan mukaan haluaa elää omaa elämäänsä ja pelastaa maailman siinä sivussa.

Romaanin alkupuoli on hauskaa ja kepeää tapakomediaa, jossa sosiaalisesti sopeutumaton hahmo paljastaa yhteisöllisiä ongelmia. Semple nakkelee herkullisesti omakotitalolähiöelämälle, urbaanille elämälle, yksityiskouluille, seikkailulomille, tuunailulle ja amerikkalaiselle unelmalle. Kirjailija joutuu kuitenkin vaikeuksiin ajautuessaan syyn- ja seurauksen ikeeseen juonta kehitellessään. Kaikelle pitää olla syy, ja luonnollisesti kaikki syyt pitää jakaa lukijalle, joten romaanissa selitellään runsaasti, tarvittaessa epäuskottavastikin. Semple sortuu jopa selittelemään vielä yhden luvun verran saatettuaan tarinan loppuunsa, mikä on minusta aina ärsyttävää, etenkin kun loppuselittelyjä ei oltu edes merkitty epilogiksi. (Ks. mielipiteeni epilogeista.)

Missä olet, Bernadette? -teoksen kannessa on suositus Jonathan Franzenilta, joka vakuuttaa, että “Ahmin koko kirjan huolettomasti nautiskellen.” Harvoin mainostetaan romaania näin osuvasti, sillä juuri huoletonta hetken huvitusta tämä romaani tarjoaa.

***

Maria Semple: Missä olet, Bernadette?
Suom. Outi Järvinen engl. alkup. Where'd you go, Bernadette
Kansi: Sinem Erkas
Gummerus 2013
319 s.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013
269 s.