Category Archives: perheromaani

Aila Meriluoto: Meidän linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna

Aila Meriluoto: Meidän Linna (WSOY, 1969)

Aila Meriluodon Meidän linna kertoo viiden Ruotsiin muuttaneen suomalaissisaruksen sopeutumiskamppailusta uuteen maahan ja ympäristöön. Vuonna 1968 ilmestynyt nuortenkirja henkii ajan nuorisokulttuuria ja -elämää uskottavasti. Kielen tasolla näkyy positiivisesti Meriluodon runoilijuus – käytetty nuorisoslangi on uskottavaa, lyyriset luontokuvaukset koskettavia. Meidän linna onkin hienovireinen, fantastista kutitteleva nostalginen pulahdus nuoruuden kasvukipuihin ja -iloihin.

Jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld kyyristyi syvemmälle pensaikkoon. Oli uhkaavan hiljaista, vesi vain tipahteli harvakseen pajunvarvuista ja kulisi sulavan lumikuoren alla. … Laukaus kajahti. – Jipii! huusi jalosukuinen neiti Sophie Abelskiöld ja ryntäsi töyrästä alas sellaista vauhtia että suoritti loppumatkan takamuksillaan. Nuhruisiin farmareihin ilmestyi iso tumma pyöreä läiskä. (s.1)

Meidän linna on tarina siitä, miten orvoiksi jääneet viisi sisarusta – 18-vuotias Ninna, 16-vuotiaat kaksoset Miki ja Popsan, 13-vuotias Jani ja 10-vuotias Soso – muuttavat Ruotsiin etäisen isoäitinsä luo Mikin perittyä suvun linnan. 1400-luvulta peräisin oleva linna varjostaa nuorten muutenkin sekaisin olevaa elämää, kunnes juuri linna avaa uusia näkymiä heidän elämäänsä – ja he linnan elämään.

Meriluoto kuljettaa laajaa henkilökaartiaan, niin maahanmuuttajasuomalaisia kuin paikallisiakin, taitavasti läpi nuoruuskarikoiden koulukiusaamisesta jengeilyyn ja tulevaisuuden urasuunnitelmiin. Sisaruksista Jani jää kaukaisemmaksi hahmoksi, vaikka kaikki saavat loistaa parrasvaloissa vähintään parissa luvussa. Ninnan kasvutarina muodostaa Meidän linnan kokoavan juonen.

Meidän linnan suuria teemoja ovat oman identiteetin ja elämänsuunnan etsintä, yhteenkuuluvuuden hakeminen, sekä niin maahanmuuttajuudesta kuin vanhempien kuolemasta aiheutuva suru. Kaikki näistä ovat tuttuja myös uudemmasta lasten- ja nuortenkirjallisuudesta, ja on yllättävää huomata, miten samalla tavoin nuoret kärsivät erilaisuudesta ja irrallisuudesta -60 -luvullakin. Vähintään yhtä yllättävää on kirjan kieli, josta lyövät läpi yhtaikaa nostalginen suomenkieli ja ajalle, mahdollisesti paikallekin tyypillinen ruotsin- ja englanninsekainen slangi.

On vaikea olla tekemättä Meidän linnasta kirjailijan elämäkertaan liittyviä tulkintoja, asuihan hän lapsineen kirjan kirjoittamisaikaan Ruotsissa. Kirjailijan runoilijankokemus näkyy Meidän linnassa paitsi kauniina kuvakielenä, myös vahvana symbolismina, jonka keskiössä on itse  linna niin muutoksen kuin jatkuvuudenkin maamerkkinä.

***

Aila Meriluoto: Meidän linna
Kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen
Werner Söderström Osakeyhtiö 1969
266 s.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kreetta Onkelin Kotirouva kertoo nykyaikaisesta perheenrakennuksesta

© Kirjakko. Kreetta Onkeli: Kotirouva, kansi: Riikka Majanen (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2007)

Mitä kuuluu kotirouvalle? Kreetta Onkelin romaani Kotirouva kertoo Sirrestä, joka ajautuu kohtalon oikusta kotirouvaksi nyky-Helsingissä. Yläkeskiluokkainen kotirouvuushan on se suomileffojen sotien jälkeen markkinoima ja vintage-trendien jälleen muodistama uravaihtoehto heille, jotka eivät syystä tai toisesta kaipaa kodin ulkopuolista työuraa. Onkelin käsittelyssä vintage- ja nostalgia sovitetaan todellisen elämän inhorealismiin. Lopputulemana on kieleltään kaunis mutta tunnelmaltaan alakuloinen kärsimysnäytelmä, joka kaiuttaa Henrik Ibsenin Nukkekotia.

Sirren kotirouvuudessa silmiinpistävintä on, ettei Sirre alun perin halua kotirouvaksi – jotain hän kaipaa, kotirouvuuden hän saa. Kotirouvuus kolahtaa Sirren pään menoksi, kun hän lyöttäytyy yksiin kotirouvaa kaipaavan miehekkään businessmies Assarin ja tämän pienen tyttären kanssa. Rom com -leffat yleensä loppuvat tähän pisteeseen, jossa päähenkilöiden oletetaan elävänsä elämänsä onnellisina loppuun saakka. Kotirouvassa tarina vasta alkaa.

Onkelilla on ilmeisesti tapana kuvata jollain tavalla elämän ja yhteiskunnan tai yhteisön ulkopuolelle jääviä hahmoja. Sirre on siinä mielessä varsin tyypillinen Onkeli-hahmo: vailla koulutusta, itselle tärkeää elämäntarkoitusta tai päämäärää, omaa uraa ja omaa rahaa Sirre näkee ainoana mahdollisuutenaan perheeseen sitoutumisen. Jos muut perheenjäsenet eivät suhtaudu samoin, Sirre jää loukkuun yksinäisyyteen ja yksipuolisiin ihmissuhteisiin. Sirre pyrkii hakemaan elämälleen merkitystä muiden perheenjäsenten saavutuksista: jos he omivat ne, tai niitä ei ole, Sirre jää tyhjäksi. Milloin Sirre on sisäistänyt kodin tilanteen itseytensä keskipisteeksi ja tilanne kotona tai liitossa muuttuu  pikku hiljaa huonommaksi tai oudommaksi, Sirre sopeutuu.

Kotirouva (Sammakko 2007) on tunnelmaltaan jokseenkin ahdistava. Henkilöhahmoja pitäisi mieluiten karikatyyreina ja epäuskottavina, jos oma elämänkokemus ei sanoisi, että juuri senhän takia ihmiset jäävät ahdistaviin kotioloihin, koska eivät näe, että muita vaihtoehtoja olisi. Eihän kukaan lähtökohtaisesti lähde huonoihin liittoihinkaan – niihin jäädään, koska kotielämä on yleensä tulehtunut niin pikku hiljaa, että piinaan tottuu. Siitä on tullut uusi normaali siinä vaiheessa, kun jotain todella pysäyttävää tapahtuu.

Ahdistavan tunnelman vastapainoksi Onkelin kieli on kaunista, välillä jopa lyyriseen taipuvaa. Lyyrisimmillään lauseet tuntuvat jatkuvan tolkuttomasti, mutta tämä lievä kikkailu on tapa kuvata Sirren mielialaa. Kotirouvan päivittäiset rutiinit jäävät Kotirouvan lukijalle mukavasti hämäriksi Onkelin tehokkaassa kerronnassa. Kotirouvassa eletään useita vuosia parissa sadassa sivussa, joissa ihmissuhde- ja psykologinen kuvaus on  olennaisinta. Romaanin ahdistavuus onkin seurausta tästä ihon alle pyrkimisestä.

Sata vuotta sitten suurin osa meistäkin olisi ollut kotirouvia. Ja heidän kohtaloitaan olisi pidetty onnekkaina riippumatta siitä, mitä kotioven sisäpuolella oikeasti tapahtuu.

***

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007

Kansi: Riikka Majanen

224 sivua

***

HUOM. Sammakon nettikaupassa on nyt meneillään ale, Kotirouvankin saa kotiutettua varsin edullisesti. (Ei maksettu mainos, kotiutin tämän lisäksi myös Beigen. Ja überhauskaa Wladimir Kamireria.)

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies:Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö, kansi: ei ilmoitettu

 

Eve Hietamiehen Yösyöttö hupailee vauvaperheen arjella osoittaen, että isästäkin on äidiksi. Jos ei nyt täydelliseksi äidiksi, niin vähintään keskinkertaiseksi. Vuoden mutsit ja muut elämänmakuisesta lapsiarjesta huvittuvat  saavat Yösyötös varmasti hyvät naurut. Toki kirjassa on se tummempi pohjavire koko ajan läsnä: poissaolevan äidin tragedia, joka vaaditaan, jotta läsnäoleva isä pääsisi syntymään.

Ylipäänsä Yösyöttö (Otava 2010) sohaisee nykyisiin ydinperheideaaleihin: vauvaperheessä se vauva on elämän keskus, äänekkäästi ja jatkuvasti huomiota vaativa keskus. Ja jonkun on pakko antaa sitä huomiota. Tällainen henkilö tavataan mieltää äidiksi, joka on sitä parempi, mitä enemmän hän antaa aikaansa ja muita resurssejaan lapsen käyttöön. Jos äiti ei kuitenkaan ole pelissä mukana, niin kuin Pasasen Pia ei Yösyötössä ole, mitä sitten?

No ekana pitää olla järkevä selitys sille, miksi äiti tai edes isoäiti ei ole kuviossa mukana: äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja psykoosiin. Toinen isoäiti on menehtynyt aikaa sitten ja toinen isoäiti asuu Espanjassa. Niinpä Antti ja Paavo saavat tutustua toisiinsa kaikessa rauhassa, ja Antti siinä sivussa selvittelee, miten vauva noin ylipäänsä pidetään hengissä pidempäänkin (ja miten töissä kehtaa sanoa, että nähään kun skidi on riittävän vanha selviytyäkseen päivät tarhassa). Siis perinteinen mutsiutumisavaus. Alkuvaikeuksista selviytymisen jälkeen on puolestaan vuorossa vauvaperhearjen pyörittäminen tylsyyden sietämisen opettelusta niskakakkojen torpedointiin ja leikkisäitikommunikaation kehittelyyn saakka.

Yösyöttö on älyttömän hauska kirja, jossa arkielämän sketsikkyys ja haastellisuus näyttäytyvät yhtä aikaa kiperissä kohtauksissa. Antti syöttää lapselleen (rakastamalleen lapselle, huom.) äidinmaidonkorviketta, kaupallista valmissosetta ja nakkeja, vetää iltaisin rentoutusoluen saatuaan sen tointumaan ja hoitaa hermojaan poistumalla pääkallonpaikalta. Siis täysin loogisia ja logistisesti rationaalisia selviytymiskeinoja, joilla Hietamies hauskuuttaa lukijoitaan.

Olisiko Pasasen perhe-elämä yhtä hauskaa seurattavaa,  jos päähenkilö ei olisikaan keski-ikäinen mies, vaan keski-ikäinen nainen? Tekisikö lukijan mieli moralisoida, että imetys on tärkeää lapsen kehitykselle, lapsen ainoa vahtihenkilö ei missään nimessä saa nauttia tippaakaan alkoholia, eikä nakkeja saa antaa skidille kuin yhden viikossa korkeiden nitriittipitoisuuksien vuoksi (ja mistähän ihmeestä mä tämänkin tiedon olen sisäistänyt, toim. huom.)? Isämerkkinen äiti saa vaikka kyllästyä yöheräilyihin, harmistua riskaamisiin ja tuskastua oman ajan puutteeseen, äitimerkkisen äidin keskinkertailu ja satunnaiset rimanalitukset saattaisivat tuottaa hupaisan sijasta pelottavia ja ahdistavia kohtauksia. Lopputulemana on, että ei se isämerkkinenkään selviä yrityksestä huolimatta ilman samassa jamassa olevien laumaa, se vaan kutsuu sitä verkostoitumiseksi kaveeraamisen sijaan.

Yösyöttö on tragikoomisen keveää ja sujuvaa luettavaa yhteiskunnallisfilosofisella pohjavireellä. Ei täydellisestä äitiydestä 24/7 täpöillä nauttiville luomutosikoille (sis. äitien itsensä lisäksi myös lapset, isät ja lemmikit sekä puhtauttaan hohtavat puklurätit).

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

© Kirjakko

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on raastavan lyyrinen historiallinen lyhytromaani kahden barokkiajan suuren säveltäjän suhteesta sekä heidän jalkoihinsa jäävistä naisista. Quignard on pelkistettyjen mutta voimakkaiden siveltimenvetojen mestari. Hän pystyy kiteyttämään valtavasti tunnetta lyhyisiin lauseisiin ja henkilöhahmojensa elämäkertojen oleellisimmat karikot 127 sivuun. Kaikki elämän aamut imaisee mukaansa menneisyyteen ja vastakkaisten taidenäkemysten taisteluun.

Kirjan päähenkilö on Sainte Colombe (?-n.1690), ranskalainen viola da gamban soittajavirtuoosi, katkera, melankolinen erakkoluonne, joka asuu tyttärineen syrjässä Pariisin musiikkipiireistä, etenkin hovista. Hän hyväksyy säälistä soitto-oppilaakseen nuoren Marin Marais’n (1656-1728), josta sukeutui myöhemmin paitsi hovisoittaja, myös paljon julkaissut säveltäjä. Marais’n ja Sainte Colomben ristiriitaiset näkemykset muusikista ja elämästä yleensä konkretisoituvat heidän suhteissaan Sainte Colomben tyttäriin: Sainte Colombe on kotityranni, joka kuitenkin huolehtii tyttäristään, Marais rakastaa heitä ja samalla käyttää heitä hyväkseen.

Sainte Colombe näyttäytyy romaanissa antisankarina, jonka tuulimyllyinä toimii Marais’n kannattama porvarillinen taidenäkemys. Sainte Colombe kituuttaa eläen taiteelleen, jonka avulla hän pystyy ylittämään kuilun elämän ja kuoleman välillä. Marais elää taiteellaan, ja julkaisemillaan sävellyksillä, joista osan on varastanut Sainte Colombelta. Toisaalta Sainte Colomben sävellyksiä pääsevät kuulemaan muutkin kuin harvat ja valitut hänen lähipiirinsä jäsenet nimenomaan Marais’n ansiosta.

Kaikki elämän aamut (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992, suom. Annikki Suni; alkup. Tous les matins du monde, 1991) voikin lukea monimutkaisena moraalisena tutkielmana taiteen olemuksesta, joka puhuttelee voimakkaan tunteisiinkäyvyyteensä ansiosta. Voiko taiteen arvoa mitata rahassa? Sainte Colomben ja Marais’n elämäntarinoiden avulla Quignard kysyy, miksi taidetta ylipäänsä tehdään: ruumiin vai sielun ravinnoksi, mukavaksi kulutushyödykkeeksi vai hengen nostattamiseksi.

Quignard vastaa näihin kysymyksiin omalta osaltaan Kaikki elämän aamut -romaaninsa menestyksellä: on mahdollista kirjoittaa parissa tunnissa luettava kirja, joka koskettaa lukijan sisintä monin tavoin, ja yllyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin korkealentoisiin ajatuksiin. Kirja myi korkeakulttuurisesta flirttailustaan huolimatta erittäin hyvin ja lisäksi kirjasta tehdystä elokuvasta tuli valtavan suosittu. Harva romaani, lyhytkään, sopii sekä satunnaiseksi työmatkalukemiseksi että filosofisten pohdintojen perustaksi. Kaikki elämän aamut käy tämänkin rajan yli.

Henry James: Eurooppalaiset

© Kirjakko

Henry Jamesin (1846-1913) Eurooppalaiset on masentavan viehättävä tai viehättävän masentava pieni komedia laskelmoivien pyrkyreiden parhaista aikeista. Eurooppalaiset voikin lukea sekä allegoriana eurooppalaisten ja amerikkalaisten keskinäisestä kanssakäymisestä ylipäänsä että psykologiseen realismiin pyrkivänä kuvauksena yksilöiden selviytymiskeinoista edellisvuosisadalla.

Eurooppalaiset (alkup. The Europeans, 1878) on Naisen muotokuvan (The Portrait of a Lady) kirjoittajan ensimmäisiä teoksia, ja kertoo jo tarinansa pääasiassa naispäähenkilön edesottamuksiin keskittyen. Tarina alkaa sateisesta ja synkästä Bostonista, eurooppalaisesta näkökulmasta maailman laidalla sijaitsevasta tuppukylästä, mutta amerikkalaisesta näkökulmasta kansakunnan sivistyksen ja hengenelämän kehdosta. Sinne juuri saapunut eurooppalainen seurapiirisisaruspari aikoo valloittaa Amerikan omalla tyylillään.

Eugenia on kolmikymppinen seurapiiriprinsessa, joka uhkaa jäädä tyhjän päälle avioerossa: “Eugenialla oli hienot tarkoitusperät, eivätkä ne milloinkaan olleet havaittavissa määrin hienostumattomat” (s. 138). Felix puolestaan hieman nuorempi iloluontoinen boheemi taiteilijaseikkailija. Heidän tarkoituksenaan on aloittaa uusi elämä Amerikassa amerikansukulaisiaan hyväksi käyttäen. Sukulaiset ottavatkin sisarukset vastaan. Tarinan edetessä käy ilmi, miten monilla tavoilla eurooppalaisten ja amerikkalaisten tavat ja ajatusmaailmat eroavat toisistaan – eikä pelkästään sellaisin tavoin, joilla niiden aiempien mielikuvien perusteella pitäisi.

Eurooppalaisten humoristisuus perustuu väärinkäsityksille, jotka ovat peräisin kulttuurisista tottumuksista. Jos talon nuoriherra on viinaan menevä, hänen täytyy olla myös naissuhteissaan huikentelevainen. Mutta amerikkalaiset pelaavat eri säännöillä kuin eurooppalaiset, eikä amerikkalaisten totisen pinnan alla asustakaan samanlaisia paheita kuin eurooppalaisilla. Valitettavasti suomennos ei ole onnistunut tavoittamaan kaikkia harmaan sävyjä ja niinpä komediallisuuden lisäksi myös kirjan psykologinen realismi kärsii.

Eurooppalaisten vuodelta 1968 peräisin oleva suomennos (Arvi A. Karisto, suom. Kalevi Lappalainen) on alkuperäiseen verrattuna synkistelevä. Opportunistiset, päämäärätietoiset eurooppalaiset ja ilottomat, velvollisuudentuntoiset amerikkalaiset muodostuvat omiksi karikatyyreikseen. Käännöksen ikä näkyy myös siinä, että kirjan kieli on jokseenkin vaikeaselkoista eivätkä alkuperäisen piilomerkitykset ole aina säilyneet käännöksessä. Silti käännös on tavallaan ikääntynyt hyvin. Aikakauskuvaus vaikuttaa erityisen onnistuneelta, kun suomenkin kieli on viidessäkymmenessä vuodessa muuntunut jopa kielioppisäännöiltään, ilmauksista puhumattakaan.

Jamesin laajempiin romaaneihin verrattuna Eurooppalaiset vaikuttaa pintapuolisemmalta raapaisulta. Tällainen klassiseen tapaan kaikkitietävän kertojan näkökulmasta kirjoitettu lyhytromaani ei toki voikaan luodata ihmismieliä kovin syvällisesti jo pelkästään tilanpuutteen vuoksi. Toisaalta lyhyys on myös Eurooppalaisten valtti klassikkomarkkinoilla moniin muihin belle epoque -klassikoihin verrattuna ja se sopiikin erinomaisesti talven tunnelmapalaksi teekupposen ja suklaakonvehtien kera nautittuna.