Category Archives: Psykologinen romaani

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: HappotestiKalle Lähteen esikoisteos Happotesti kertoo alkoholistin ajasta töistä ja muijalta saadun erottamisen välillä. Kirjailijan omiin alkoholismikokemuksiin perustuva, mustan huumorin kyllästämä romaani näyttää romantisoimatonta kuvaa alkoholistin arjesta. Siihen arkeen ei teoksessa (eikä varmaan elämässäkään) mahdu muita kokonaisia hahmoja kuin alkoholisti ja alkoholi.

Minä olen kusessa. Juonhan minä vähän liikaa joskus. Tai sitten vaimo on vain nirsompaa sorttia, sen piirteen se kyllä onnistui nuorempana kätkemään. Alkaa ärsyttää koko ämmä. Toivottavasti se haksahtaa johonkuhun oikeaan juoppoon, ymmärtäisi sitten, minkälainen kultakimpale minä olin ollut.[s. 152]

Lähteen teoksessa alkoholistin elämä näyttäytyy sarjana yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden yksityiskohtia kirjailija tiputtelee riittävällä tarkkuudella ja tiiviiseen tahtiin. Teoksen päähenkilö ei ole tyhmä tai ilkeä, pikemminkin itsekeskeinen. Alkoholi on tapa lääkitä pahaa oloa, jonka analysointi tuntuu mahdottomalta. Alkoholistin analyyttinen silmä kohdistuu vallitseviin ja vallinneisiin olosuhteisiin, jotka ovat heittäneet hänen elämänsä raiteiltaan. Satunnainen itsereflektio jää lillimään etuotsalohkoon, eikä vaikuta toimintaan.

Happotesti kuvaa päähenkilön omakuvan kautta alkoholismia ilmiönä. Vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, lukijaa ei pakoteta tirkistelemään kirjailijan elämää. Teoksen hahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Tunne-elämä on latteaa, maailma yksinkertaistuu ongelmien ja tavoitteiden väliseen pyristelyyn. Tavoitteita ei ole monta, jos ei ole ratkaisujakaan. Tämä kuvannee alkoholistin kokemusta elämästä ja kanssaihmisistä paremmin kuin rappiokertomusten tyypillinen romantiikka.

Lähteen runsaasti viljelemä musta huumori tuottaa teokseen etäännyttävän kerroksen, jonka kauttaa tarina muistuttaa veijaritarinaa. Happotesti ei kuitenkaan ole veijaritarina. Se on pesunkestävä tragedia, jonka aikana lukija joutuu jännittämään ainoastaan sitä, minkä kiemuroiden kautta vääjäämättömään loppuun käydään.

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2015
269 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Eleanor Catton: Harjoitukset

Eleanor Catton: HarjoituksetEleanor Cattonin Harjoitukset on ihmisyyden pintakerroksia syväluotaava näkökulmaromaani 2013 teoksestaan The Luminaries Booker-palkitulta kirjailijalta. Harjoitukset sijoittuu taidekoulumaailmaan. Se kertoo nuoruuden ja aikuisuuden välissä tempoilevista taiteilijanuorista, jotka samalla vääntyilevät rooliensa, roolitustensa ja minuuksiensa plastisessa peilisalissa. Cattonin taidokas kerronta sekoittaa ajat ja hahmot tutkiessaan minimaalisten yksityiskohtien vuossa, mikä tarina on ehkä totta. Onko stereotypia todempi kuin uniikki lumihiutale?

Minä kuvittelen kaikenlaista kun katson ihmisiä”, niin Julia sanoo. (s. 20)

Cattonin teoksen vahvimpia avainsanoja on ‘kuvittelu’. Kuvittelu humahtaa niin skandaalinkäryisen juoniston kuin Cattonin henkilöhahmojen ja teemojen läpi. Harjoitusten henkilöhahmot muotoutuvat tilanteen ja narratiivisenkin tarpeen mukaan. Kuvittelun itsetietoisuus on jopa itsetuhoisuuteen saakka: Catton haluaa tiputtaa säännöllisesti myös lukijan kuvittelustaan musteen ja paperin tasolle.

Tarinan keskiössä on klassinen tarina oppilaansa viettelevävästä opettajasta. Tai yhtä klassinen tarina opettajansa viettelevästä oppilaasta. Oppilas ja opettaja ovat pääsiassa äänettömiä ja näkymättömiä, mutta kaikilla on mielipide, varmaa tietoa tai vähintään kuulopuheita tapauksesta. Koulussa asiaa käsitellään oppilaanohjaajan johdolla. Teatterikoulun ensimmäisen luokan opiskelijat valmistelevat siitä näytelmää. Kun hahmot ja hahmot kohtaavat toisiaan jatkuvasti kuvitelman ja toden tasoilla ja puhuvat niin repliikkejään kuin puhettaan, muistojaan ja ajatuksiaan, tarina fragmentoituu antidekkariksi kuin sirpalekranaatti.

Julia katsoo pahasti eikä sano mitään. Hetken päästä hän heilauttaa päätä ja sanoo: “Sinä varmaan tiedät jo kaiken, jonkun toisen kautta.” (s. 296)

Cattonin taidokkuus näkyy erityisesti siinä, miten fragmentaarinen kerrotaan: tarina pysyy luettavana joskin polveilevana. Eräät kääntäjän terminologiset valinnat pistävät silmään ikävällä tavalla: ‘opinto-ohjaaja’ (alkup. ehkä “councellor”) olisi ollut parempi kuraattorina, ‘vesilista’ olisi luullakseni pitänyt kääntää mineriittilevyksi (alkup. ehkä “weatherboard”) ja ‘juustokankaan’ (alkup. luult “cheese cloth”) käännöksen olisi tullut olla harsokangas. Näistä pienistä fiboista huolimatta kääntäjää täytyy onnitella: Cattonin fragmentaarisessa kerronnassa uiminen onnistuu suomalaiselta lukijalta nimenomaan soljuvan käännöksen ansiosta.

Kuvitelman käsittely romaanissa on ollut vähintään Shakespearen ajoista saakka herkullinen idea, ja Catton käsittelee sitä tuoreesti, pikemminkin tempoilevan innostuksen kuin elähtäneen ennuin kautta. Catton pyrkii pikemminkin näyttämään kuin filosofoimaan, mikä on teokselle ehdottomasti eduksi: plastisuus valuu teoksen reunojen yli ja saavuttaa (jonkun) todellisuuden.

Eleanor Catton: Harjoitukset
Suom. Tero Valkonen engl. alkup. The Rehearsal
Siltala 2010
330 s.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen (Teos 2013)

Karen on maannut kuusikymmentäviisi vuotta valveilla kellon lyödessä kolmea ja miettinyt (s. 73)

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen häilähtelee yli kahdeksankymmenvuotiaan Karenin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Ajan kulumisesta huolimatta Karen on tarrautunut kiinni hetkeen, jolloin hänen veljensä Sebastian tappoi itsensä tultuaan pidätetyksi murhasta. Karen uskoo tuntevansa Sebastianin, tietävänsä ettei tämä kykenisi murhaan. Mutta tunteeko Karen Sebastianin?

Leena Parkkinen punoo romaanissaan juonikudoksen niin nykypäivään kuin menneisyyteenkin. Kaikenkattavana teemana molemmissa on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä asioista joita muut eivät näe – tai asioista jotka ovat silminnähtävissä, jopa käsinkosketeltavissa. Ulkopuolisuuden kokemuksen kohtaaminen ei ole helppoa: ei kokijalleen, eikä hänen läheisilleen.

Että vaikka eläinlääkärinrouvalle hymyillään ja häntä tervehditään, vaikka häneltä pyydetään reseptejä lahnahyytelöön ja istutetaan parempaan nojatuoliin, niin silti äiti on muualta. Ei saaresta, hänen ihonsa on kerta kaikkiaan liian valkoinen, hänen korostuksensa väärä sekä suomenkielisten että saaristoruotsia vääntävien keskuudessa. Kestää pari sukupolvea ennen kuin voi päästä saarelaiseksi.(s. 53)

Karen ja Sebastian leimautuvat erilaisiksi vanhempiensa vanavedessä: sotienvälinen idyllinen saaristo ei avaa hyväksyntäänsä ulkopuolisille. Nykyajassa persialaistaustainen teinityttö Azar on samassa asemassa: maahanmuuttajan tytär lasketaan maahanmuuttajaksi, vaikkei olisi ikänään asunut muualla kuin Suomessa. Kohtalo heittää Azarin ja Karenin yksiin bensa-asemalla, Karenin karatessa vielä kerran saaristoon selvittämään, miksi ja kenen kädestä raskaana ollut Kersti kuoli juhannuksena -47?

Parkkinen maalaa tarinansa niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin taitavasti, runsain ja koskettavin sipaisuin, jotka antavat olettaa paljon enemmän kuin sanovat. Näin lukijaa kuljetellaan mukavasti hiukan tarinan edellä.

Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 74)

Kirjan alkupuolella keskitytään menneisyyteen, loppupuolella nykyisyys saa valta-aseman. Keikautus sopii teeman pohdintaan, ja tuntuu järkevältä valinnalta, mutta jättää historialliseen tarinaan uppoutuneen pohtimaan, miksi teemaa alleviivataan alleviivaamisen jälkeenkin kokemuksen samankaltaisuutta ajasta riippumatta? Olisiko kokemus syvempi, mikäli vertailukohta olisi haettava omasta elämänkokemuksesta, ei kirjan sivuilta?

Runsas kudelma näyttää teeman monipuolisesti, mutta jättää hahmot ohuehkoiksi. Juonissa luotetaan huomattavan paljon sattumaan. Värikkäästä kerronnasta nautiskelevaa lukijaa tämä tuskin haittaa lainkaan, pieteettisempi palapelinrakentelija ei luultavasti ole erityisen innoissaan. Parkkisen herkkä ja ymmärtäväinen ote inhimillisyyden ilmiöihin antaa kuitenkin lämpimän lukukokemuksen, joka näyttää miten jaettu ulkopuolisuus sitoo ihmiset yhteen erottamattomasti.

Mutta aika ja ihmiset muuttuvat vain vähän, Karen ajatteli. Aika vain valuu ja ympäröi ihmisen, sitä keskittyy uusiin verhoihin, hakemaan lasta tarhasta ja tarkkailemaan riisuuntuessa onko rinnoissa kyhmyjä, ja äkkiä kaula näyttää peilissä ryppyiseltä, hiukset lapsen ohimoilla vetäytyvät ja huomaa järjestelevänsä entisen miehensä hautajaisia. (s. 117)

***

Galtbystä länteen on arvioitu myös Saran, Lauran, Karoliinan, Jennin, Katjan, Sonjan, Arjan, Lukuneuvojan, Sannan, Katrin ja Hannan blogeissa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava 2010)

Markus Nummen Karkkipäivä kertoo nimensä mukaisesti yhden vuorokauden tapahtumakarusellista, pikkupojan epätoivoista yritystä pelastaa prinsessa ilkeän noidan tornista. Romaanissaan Nummi onnistuu esittämään lastensuojelun tarpeen eri osapuolet omista inhimillisistä lähtökohdistaan: vanhemmat, viranomaiset, satunnaiset ohikulkijat ja osallistujat, sekä lapset. Hätä on kaikilla, hädän tuntua kaikki haluavat väistellä. Erinomaista kerrontaa tulipaloista, jotka kaikki haluaisivat sammuttaa, mutta kukaan ei oikein pysty. Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010 ollut teos on edelleen ajankohtainen ja tuore.

Tok Kilmoori eli Tomi on pieni poika, jolla on suuri ongelma. Miraa ei ole näkynyt liian pitkään aikaan. Mira ei ole edes väläytellyt sovittuja valomerkkejä ikkunastaan pihan toiselta puolelta. Tomi tietää, että jotain on vialla. Samana päivänä Tomin mummi saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan, Tomi jää yksin lähiöpihan vihamielisten voimien armoille. Tomi soittaa äidin vihollissussuille, jotka eivät pysty ilmoitusta käsittelemään, koska Tomi ei osaa oikeita sanoja. Tomi haluaisi viedä ruokaa Miralle, mutta kaupassa puuttuu 50 senttiä. Kun jonottamiseen kyllästynyt kirjailija lainaa pojalle puuttuvat rahat, Tomi päättää löytäneensä liittolaisen, jonka kanssa käydä taistoon käsittämättömillä säännöillä pelaavia aikuisia vastaan.

Nummi onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan erinomaisesti tiedon ja tunteen, ihan tavallisten ja epätavallisempienkin yksittäisten tapahtumien sekä suurempien moraalisten ja temaattisten juonteiden välillä. Tomin lisäksi kuullaan monia kertojanääniä: kirjailijan, joka kertoo tarinaa suht neutraalista sankaripositiosta; Paulan, joka näyttäytyy inhimillisen murhenäytelmän traagisena pahiksena; Katrin, jonka tehtävänä on tuoda viranomaisnäkökulmaa, ja samalla muistuttaa, että viranomainenkin on ihminen. Nummi onnistuu nivomaan yhteen yksittäiset tarinat ja hetket tragediaksi, jota kukaan ei tarkoittanut tapahtuvaksi.

Karkkipäivässä onnistuu niin yleistäminen kuin yksityistäminenkin. Jotkut juonikuviot ovat hieman epäuskottavia, mikä korostaa uskottavien tarinanpätkien karmeutta. Avoin loppu jättää suolankarvaisen maun ja pohtimaan. Läpi tunkee inhimillinen hätä, jota ei haluta tunnistaa, kieltäydytään kokemasta, pyritään vain selviytymään seuraavaan hetkeen. Avun saannin ongelma ei ole vain siinä, ettei tiedä, miten tai mistä sitä saisi. Voiko tarjottuakaan apua vastaanottaa? Uskaltaako tarjottua apua vastaanottaa? Entä, jos ei tunne apua tarvitsevansa? Mikä on avuttomuuden hinta ja kuka sen maksaa?

***

Markus Nummi: Karkkipäivä
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2010
383 s.