Category Archives: Psykologinen romaani

Kirjakaksikko: Risteäviä kolmiodraamoja

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tämän vuoden esikoisteoksia, jossa kahden eri ikäisen kolmiodraamojaan kipuilevan naisen kohtalot risteävät sattumalta 2000-luvun Turussa. Jyrki Lehtolan Hällä väliä puolestaan on -80-luvun retrospektiivi, jossa kolmiodraama kutistuu löysäksi sisäpiirin vitsiksi niin Pispalassa kuin Sally Albatrossillakin. Romaaneille yhteistä on eräänlainen oman itsen kohtaamattomuus, jonka käsittelytavoista kuultaa ajan henki. Siinä missä Pöyhösen teos on taiteellisiakin aspiraatiota kurkotteleva näkökulmaromaani, Lehtola nakkaa fiktiivisen itseironisen hylättyjen, mutta hupaisien kolumni-ideoiden kokoelman.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (WSOY 2013)

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tiivis kahden naisen vuoro- ja ohipuhelu omissa kolmiodraamoissaan, jotka risteävät, vaikka naiset eivät koskaan tapaa. Kiira on vaihtovuoden tapahtumista ja kotiintuloshokista lamaantunut, Krista puolestaan ripustautuu varattuun työtoveriin.

Sillä hetkellä minun on pakko sanoa, etten halua tulla mihinkään väliin. rikkoa perhettä, pilata mitään. Hän sanoo, etten pilaa, sanoo tietävänsä mitä haluaa. (s. 50)

Pöyhösen kerronta on miellyttävää, tiheää ja tiheätunnelmaista. Minäkertojina henkilöhahmot ovat uskottavia, syviä, kerroksellisia. Kirjailija tuo hyvin esille eri-ikäisten hahmojen sisäisen elämän erilaisuuden: pakopaikat ja -tavat ovat erilaisia. Kiiran tarina kerrotaan lähinnä takaumien kautta, Kristan menneisyys jää pimentoon – odotukset ovat tärkeämpiä. Kummallekaan ei nykyisyys tunnu tarjoavan juuri mitään.

Yrittäisit käydä useammin, isä sanoo. Onhan tämäkin tavallaan sun kotisi. Tavallaan sun koti. Tavallaan. (s. 97)

Hän rakastaa minua on vaikea analysoitava siksi, että tunnistan tässä romaanissa paljon ansioita, mutta en missään vaiheessa oikein tuntunut saavan lukukokemuksesta otetta. Kiiran ja Kristan kohtaloiden risteävyys tuntui kaikessa uskottavuudessaankin rakennetulta, vaikealta sulattaa, eivätkä juonet tunnu luistavan kitkatta.Toisaalta Pöyhönen on erittäin lahjakas hahmoon eläytyvä kirjoittaja, jonka kerronta on visuaalisesti ja kielellisesti tunnelmallista.

Jyrki Lehtola: Hällä väliä

Jyrki Lehtola: Hällä väliä (WSOY 1994)

Jyrki Lehtolan Hällä väliä on puolestaan -80-luvun mentaliteetilla hupaileva retrospektiivi, jossa irvaillaan ajan ilmiöille sketsi toisensa jälkeen. Leivo rakastuu (sikäli kun -80-luvulla nyt rakastuttiin, ehdottaa Lehtola) Eijaan, joka on aiemmin ollut Harden kanssa. Nämä hahmot palloilevat kasinohuumassa ja sen jälkimainingeissa, tavaten sattumalta toisiaan aina silloin tällöin, vahingossa.

80-luku eritoten oli sitä aikaa, kun oltiin aina menossa joihinkin ihmepaikkoihin, joissa kukaan ei halunnut olla, ja tutustuttiin niissä ihmehyypiöihin, joista tuli riesa koko loppuelämäksi. (s. 33)

Hällä väliä muistuttaa väljästi juonellista kolumnia, jossa ruoditaan karikatyyrien avulla kaikkea sitä, mikä tuossa ajassa nousi akateemisissa tai porvarillisissa ympyröissä pinnalle. Finanssipolitiikka, biletys, ihmissuhteiden pinnallisuus, ylipäänsä pinnallisuus. Ajan uutuuskeksinnöt laivaseminaareineen, post-moderneine filosofeineen, porvarillisine huumekokeiluineen ja hokemineen luovat ajankuvaa.

Leivo kirjoitti muistikirjaansa, että “vaikka paniikki-sanan alkuperä tulee kreikkalaisesta pan-jumalasta [sic], etymologioilla voi myös Barthesia seuraten leikitellä ja väittää, että termi ‘paniikki’ on peräisin kreikkalaisesta ‘kaikkea’ tarkoittavasta adjektiivista”. Aamulla muistikirjasta löytyisi PANIKI-KREIKBARTH. (s. 106)

Lehtolan romaani hauskuttaa -80- ja -90-luvun kanssakärsijöitä. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, ja niiden funktio tuntuu olevan lähinnä antaa erilaisia tulokulmia uutispalamaisiin kohtauksiin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että näin Lehtola muistaa ihmisten olleen ja toisaalta nämä tulokulmat on strategisesti hyvin valittu. Kirjailijan röyhkeä asenne muistelmakirjallisuutta kohtaan ja riittävä yleistäminen (jotta romaani ei ihan avainromaaniksi äidy kuin hetkittäin) tuottavat kasan satiirisketsejä, joka käynee lähihistoriankirjoituksesta heille, jotka haluavat vielä kerran vierailla kasinohuumassa ja sen jälkeisessä romahduksessa.

***

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
Kansi: Sami Saramäki
WSOY 2013
190 s.

***

Jyrki Lehtola: Hällä väliä
Kansi: Antti Rahkiola
WSOY 1994
187 s.

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa

Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä – ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset – ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät

Tua Harno: Ne jotka jäävät (Otava 2013)

Tua Harnon esikoisromaani Ne jotka jäävät kerii auki yhden perheen sukuhistoriaa kertojan pohtiessa suurta päätöstä elämänsä käännekohdassa. Se virtaa hallitusti historian ja nykypäivän välillä paljastaessaan isien elämänkohtaloita tyttären itseanalyysissa, jossa pyritään ymmärtämään, miten tässä näin kävi ja mihin tästä seuraavaksi suunnattaisiin. Pysytellessään yhden perheen tarinassa Harno onnistuu luomaan nautinnollisen hermeneuttisen kehän*, jonka sondeina toimivat Leonard Cohenin sanoitukset. Kyseenalaiseksi jää, onko tulkinta oikea.

Miksi aina tärkeimpiä ovat ne, jotka lähtevät? Miksi kirjoitan tätä isästäni, joka lähti, enkä äidistäni, joka jäi? (s. 235)

Ne jotka jäävät tarttuu psykologisoivan itseymmärryksen poissaolojen, laiminlyöntien ja vaille jäämisten tematiikkaan: syyt sille, miksi minä olen minä, eivät löydy asioista, jotka ovat hyvin ja oikein, vaan asioista, jotka eivät ole. Onneksi kirjailija on luonut mielenkiintoisen sukupolvien ketjun, eikä kirja mene kertojan pahan olon vatvomiseksi. Itse asiassa päinvastoin: kertoja Frida pyrkii valitsemaan tietoisesti, jatkaako sukupolvien ketjua vai pysytelläkö vapaana tulevaisuuden painolastista. Menneisyyden kertaaminen isoisän ja isän jalanjäljissä kulkien ei houkuttele, sillä Frida on itse kärsijä heidän kuvioissaan.

Huikentelevaista. Romantisoivaa. Lähteä nyt Ranskaan miettimään tällaista. Ennen lapset vain tulivat, miettimättä. Kuinka hyvin se sitten toimii? (s. 13)

Cohenin sanoitukset ovat vain pieni osanen Harnon osoitellessa olennaiseen intertekstuaalisuudella, historiallisilla ilmiöillä ja miesten ja naisten rooliodotuksilla. Fridan itseymmärrys kuulostaa hiukan chick lit-mäiseltä, isoisoäiti Sigridin kohtalonhetket hakevat pontta sinisukkaisesta näytännöstä, isoisä Pojun tarina hakee juonta miehisestä seikkailukertomuksesta ja isä Raimon kuva on yhteiskunnallisesti tiedostavan romaanin. Nämä keinot erottavat tarinat toisistaan, ja tyyli pysyy alusta loppuun, sillä historiallista ääntä ei kuulla.

Harno on parhaillaan yksittäisten kohtausten ja juonten kuljettajana. Kokonaisuus kärsii hiukan ymppäämisestä etenkin kirjan lopussa, jossa sivuhahmoon liittyvän luvun irrallisuus häiritsee muuten niin soljuvaa kokonaisuutta, eikä palvele mitään muuta kuin lukijan onnellistamista loppuratkaisua silmällä pitäen. Pieni vika komiassa, kuitenkin. Olen taipuvainen uskomaan bloggaajakollegoiden tavoin, että tämä romaani tulee olemaan tyrkyllä yhden jos toisenkin kirjapalkinnon saajaksi, ja aivan ansiosta. Ne jotka jäävät on vaikuttanut myös Minnan, Marian, Saran, Katjan sekä Hannan ja lähestulkoon kaikki suomalaiset sanomalehtikriitikot.

* ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermeneuttinen_menetelm%C3%A4

***

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Kansi: Timo Numminen
Otava 2013
269 s.

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (WSOY 2012)

Norjalainen Gaute Heivoll voitti vuoden 2012 Blogistanian Globalia-palkinnon autofiktiivisellä dokumenttiromaanillaan Etten palaisi tuhkaksiRomaanissaan Heivoll kohtaa oman ja tuttaviensa menneisyyden itseymmärrykseen pyrkivän, elämän sattumanvaraisuuden edessä polvilleen lankeavan ihmetyksen kautta. Itseymmärryksestä kasvaa monisäikeinen, tiheätunnelmainen  inhimillisyyden tutkielma, joka hurmaa sileällä, kaikki aistit huomioivalla rehdillä kerronnallaan.

Kuvassa oli muitakin lapsia, kaikilla palava kynttilä käsissä. Kului neljä viisi sekuntia.  Sitten äkkiä. Sehän olen minä. Sinä hetkenä se alkoi,sinä hetkenä kun näin pojan joka lauloi mitään aavistamatta. Katsoin itseäni, tuijotin omia kasvojani monta sekuntia tietämättä kenet näin. … Kuva minusta itsestäni pitelemässä pientä, levollista liekkiä, joka nousi kuin melkein suoraan kädestäni, johti siihen että eräänä iltana kesäkuun alussa tiesin mitä tekisin. (s. 23-24)

Etten palaisi tuhkaksi kertoo rinnakkain kahden paikallisesta tuppukylästä kotoisin olevan pojan kasvutarinat. Poikia yhdistää niin kunnollisuus kuin ulkopuolisuus, sillä kumpikin heistä pyrkii elämään mahdollisimman kiltisti, mutta kumpikaan heistä ei oikein tahdo päästä sisälle kyläympyröihin. Ulkopuolisuuden kirous kasvattaa sisäistä painetta, jonka purkautuminen vaatii uhrinsa.

Etten palaisi tuhkaksi -romaanin jännitysnäytelmänomainen historiallinen tausta perustuu Gaute Heivollin syntymävuonna hänen kotipitäjäänsä piinanneeseen murhapolttojen sarjaan ja sen selvittelyyn. Kirja on kuitenkin pikemminkin kasvukertomus kuin jännäri, sillä syyllinen paljastuu varsin alussa. Kasvukertomusten avulla kirjailija rinnastaa murhapolttajan tarinan omaansa kysyen, miten tässä näin kävi. Hän näkee yhtäläisyyksiä rakastavissa perheissä, lapsuuden harrastuksissa ja kiinnostuksen kohteissa ja toisaalta myös kriiseissä sekä vaikeuksissa.

Siinä missä kirjailija tuntee oman tarinansa läpikotaisin, toisen pojan tarinaan jää Heivollin empaattisimmista ja tarkimmista tutkimusyrityksistä huolimatta aukkoja. Omasta tarinastaankin Heivoll joutuu välttämättä poimimaan rusinat, eikä hän Proustiksi pyrikään. Hypoteettisyys on kuitenkin Etten palaisi tuhkaksi -romaanissa kiehtovaa. Vaikka on pelottavaa, ettemme tiedä, läpikotainen selvitys olisi kuitenkin vaikuttanut epäuskottavalta. Yhä uudestaan ja uudestaan nousee kuitenkin ajatus, että tasapainoisen ihmisyyden toteutumisen ehtona on aito yhteys niin omaan itseen kuin toisiinkin ihmisiin. Kun toinen näistä on heikoilla, toinen voi paikata.

Ystäväni. Minun on saatava kirjoittaa tämä, etten palaisi tuhkaksi. (s. 306)

***

Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin: Reeta, Arja, Laura, Anki, Leena, Hanna, Katja, Sonja, Liisa, Paula, Erja, Maria, Susa, Aletheia, Karoliina, Rva Kepponen, Jenni, Tuulia, Minna, Minna J., Anna Elina, ja Mari A.

***

Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
Suom. Päivi Kivelä
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2012
307 s.
Norjank. alkup. Før jeg brenner ned

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi

Pauliina Susi: Pyramidi Kansi: Pentti Camilla (Tammi 2009)

Pauliina Suden Pyramidi avaa oven verkostomarkkinoinnin maailmaan huoneteatterimaisen farssijännärin avulla. Huijauksen maku tirisee niin tarinasta kuin kerronnasta, mutta vauhdikas romaani pitää otteessaan alusta loppuun. Pyramidin peruskysymys on edelleen ajankohtainen, mahdollisesti jopa ajankohtaisempi kuin kirjoitusaikana. Jos samaa viestiä toistaa jatkuvasti riittävän vaikein sanankääntein esittäen viestinsä itsestäänselvyytenä, ostavatko ihmiset sen?

Pyramidi alkaa sinisilmäisestä Sinistä, jonka arkipäivän tyhjyys ja ankeus kiteytyy päivisin klaustrofobisessa kassatyössä ja iltaisin yksinäisessä yksiössä. Kun vanha tuttava Janita ottaa yhteyttä kahvittelun merkeissä, Sini ilahtuu edes jostain vaihtelusta. Tyylikäs, kalliiseen pukuun pukeutunut Janita ylipuhuu Sinin kokeilemaan verkostomarkkinointia. Ja yhtäkkiä Sini on huijattu viimeisillä rahoillaan kiinni laajaan verkostomarkkinointiverkostoon, josta pääsee irti vain huijaamalla huijaajia. Tai näin Sinille vakuuttaa apuun leiskauttanut prinssi Uljas. Kuinka Sinin käy?

Pyramidiin luo karmaisevan todentunnun kirjailijan paneutuminen verkostomarkkinoinnin saloihin. Lipevä amerikkalaistyylinen markkinointikieli iljettää riemastuttavasti läpi romaanin. Verkostomarkkinoinnin taustalla näkyy oksettava, mutta myyvä yksinkertaistus ihmissuhteista vain yhtenä bisnesmuotona:

“Ajattele elämääsi bisneksenä, ajattele itseäsi bisneksenä. Ystävänä myyt ystävyyttäsi ja lisäät ystäväsi elämänlaatua. Perheenjäsenenä… myyt itseäsi ja merkitystäsi, vastapainoksi saat rakkautta ja tunnet itsesi tärkeäksi. Älä arastele tätä ajatusta. Kun ymmärrät ja uskot tämän totuuden, se tekee sinusta yksilöllisen ja voimakkaan ja elämästäsi täyteläisen ja rikkaan.” (s. 56)

Verkostomarkkinoinnin huijausluonteesta useimmat lukijat ovat varmaankin samaa mieltä jo romaania aloittaessaan. Ihmetyttää, että miten ne ihmiset nyt tuolla tavalla antavat itseään huijata. Kirjailija pyrkii kuitenkin romaanin edetessä näyttämään lukijalle omakohtaisen kokemuksen kautta, miten helppoa on ihmisen omien odotusten manipulointi niin, että valtavista logiikka-aukoista huolimatta lukija tempautuu mukaan kirjailijan vauhdikkaaseen tarinaan.

***

Pauliina Susi: Pyramidi
Kansi: Pentti Camilla
Tammi, 2009
255 s.

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla. Kansi: Heidi Ahola. Torni 2012.

Mari Siliämaan esikoisteos Napanuoralla tempoilee chick litin ja äitiyskirjallisuuden välimaastossa seuratessaan läheisten ystävysten yhtäaikaista yllätysraskautta ja yllätyslapsettomuutta. Kirja on kirjoitettu amerikkalaisen psykoanalyyttisen chick lit -romaanin kaavalla, jossa menneisyyden solmut selvittämällä voimaudutaan uuden elämänvaiheen alkuun. Suomalaisista äitiysromaaneista tuttua puolestaan on raskausajan käsittely koko tunneskaalalta, vessahuumoriakaan unohtamatta. Siliämaa näyttäytyykin kirpakan huumorin taitajana, vaikka romaani sinänsä olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta.

Napanuoralla -teoksen keskeinen jännite liittyy ikuisesti ajankohtaiseen teemaan, lasten hankintaan tai saamiseen. Kun minäkertoja Kirsi raskautuu yllättäen ja pyytämättä yhdenillanjutusta, hän pyrkii olemaan aktiivisesti huomioimatta koko siunattua tilannetta niin kauan kuin pystyy. Samaan aikaan paras ystävä, yhtiökumppani, pomo ja ainoa tuki Paula on saanut vauvakuumeen. Päämäärätietoinen Paula ei vain raskaudu odottamassaan aikataulussa ja turhautuu. Kun Kirsi lopulta päätyy jakamaan uutisensa Paulan kanssa, tilanne räjähtää käsiin.

Napanuoralla on viihdyttävää seurattavaa sekä ennen Kirsin raskauden paljastumista että sen jälkeen. Siliämaa tiristää teemastaan taitavasti kaiken irti. Romaanin teema ja mainostoimistomiljöö tarjoavat runsaasti niin koomisia kuin koskettaviakin kohtauksia, joista kirjailija kimmottaa päähenkilön henkilöhistoriaa pohdiskelevalla otteella. Takaumien kautta tutustutaan Kirsin ja Paulan lapsuuteen, jonka merkittävät tapahtumat paitsi selittävät Kirsin nykytoimintaa ja -ihmissuhteita, myös syventävät kirjan päähahmoja. Siliämaan anekdoottien napakkuus jäntevöittää syväanalyyttisen märehtimisen osaksi juonenkuljetusta. Niinpä juoni pysyy kasassa runsaista takautumista huolimatta.

Pienkustantamoille tyypillinen kiire näkyy tekstin laadussa. Tekstissä on jonkin verran äidinkieleltään suomalaiselle outoja kongruenssivirheitä, mutta myös esikoiskirjailijoille melko tyypillisiä järjettömiä kielikuvia. (En väitä, että jo establisoituneissakaan on aina logiikka kohdallaan…) Edellisten korjaaminen ja jälkimmäisten uudelleenpohdinta olisi siloittanut lukukokemuksen hiukan yskivästä pehmeän rytmikkääksi, sillä Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti mainossloganotsikoiden ohjaamana ja luontokuvien pilkuttamana.

***

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Kansi: Heidi Ahola

Torni kustantamo 2012

362 s.

***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu esikoisromaani

© Kirjakko. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert’s Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa – pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa – joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos… Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kreetta Onkelin Kotirouva kertoo nykyaikaisesta perheenrakennuksesta

© Kirjakko. Kreetta Onkeli: Kotirouva, kansi: Riikka Majanen (Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2007)

Mitä kuuluu kotirouvalle? Kreetta Onkelin romaani Kotirouva kertoo Sirrestä, joka ajautuu kohtalon oikusta kotirouvaksi nyky-Helsingissä. Yläkeskiluokkainen kotirouvuushan on se suomileffojen sotien jälkeen markkinoima ja vintage-trendien jälleen muodistama uravaihtoehto heille, jotka eivät syystä tai toisesta kaipaa kodin ulkopuolista työuraa. Onkelin käsittelyssä vintage- ja nostalgia sovitetaan todellisen elämän inhorealismiin. Lopputulemana on kieleltään kaunis mutta tunnelmaltaan alakuloinen kärsimysnäytelmä, joka kaiuttaa Henrik Ibsenin Nukkekotia.

Sirren kotirouvuudessa silmiinpistävintä on, ettei Sirre alun perin halua kotirouvaksi – jotain hän kaipaa, kotirouvuuden hän saa. Kotirouvuus kolahtaa Sirren pään menoksi, kun hän lyöttäytyy yksiin kotirouvaa kaipaavan miehekkään businessmies Assarin ja tämän pienen tyttären kanssa. Rom com -leffat yleensä loppuvat tähän pisteeseen, jossa päähenkilöiden oletetaan elävänsä elämänsä onnellisina loppuun saakka. Kotirouvassa tarina vasta alkaa.

Onkelilla on ilmeisesti tapana kuvata jollain tavalla elämän ja yhteiskunnan tai yhteisön ulkopuolelle jääviä hahmoja. Sirre on siinä mielessä varsin tyypillinen Onkeli-hahmo: vailla koulutusta, itselle tärkeää elämäntarkoitusta tai päämäärää, omaa uraa ja omaa rahaa Sirre näkee ainoana mahdollisuutenaan perheeseen sitoutumisen. Jos muut perheenjäsenet eivät suhtaudu samoin, Sirre jää loukkuun yksinäisyyteen ja yksipuolisiin ihmissuhteisiin. Sirre pyrkii hakemaan elämälleen merkitystä muiden perheenjäsenten saavutuksista: jos he omivat ne, tai niitä ei ole, Sirre jää tyhjäksi. Milloin Sirre on sisäistänyt kodin tilanteen itseytensä keskipisteeksi ja tilanne kotona tai liitossa muuttuu  pikku hiljaa huonommaksi tai oudommaksi, Sirre sopeutuu.

Kotirouva (Sammakko 2007) on tunnelmaltaan jokseenkin ahdistava. Henkilöhahmoja pitäisi mieluiten karikatyyreina ja epäuskottavina, jos oma elämänkokemus ei sanoisi, että juuri senhän takia ihmiset jäävät ahdistaviin kotioloihin, koska eivät näe, että muita vaihtoehtoja olisi. Eihän kukaan lähtökohtaisesti lähde huonoihin liittoihinkaan – niihin jäädään, koska kotielämä on yleensä tulehtunut niin pikku hiljaa, että piinaan tottuu. Siitä on tullut uusi normaali siinä vaiheessa, kun jotain todella pysäyttävää tapahtuu.

Ahdistavan tunnelman vastapainoksi Onkelin kieli on kaunista, välillä jopa lyyriseen taipuvaa. Lyyrisimmillään lauseet tuntuvat jatkuvan tolkuttomasti, mutta tämä lievä kikkailu on tapa kuvata Sirren mielialaa. Kotirouvan päivittäiset rutiinit jäävät Kotirouvan lukijalle mukavasti hämäriksi Onkelin tehokkaassa kerronnassa. Kotirouvassa eletään useita vuosia parissa sadassa sivussa, joissa ihmissuhde- ja psykologinen kuvaus on  olennaisinta. Romaanin ahdistavuus onkin seurausta tästä ihon alle pyrkimisestä.

Sata vuotta sitten suurin osa meistäkin olisi ollut kotirouvia. Ja heidän kohtaloitaan olisi pidetty onnekkaina riippumatta siitä, mitä kotioven sisäpuolella oikeasti tapahtuu.

***

Kreetta Onkeli: Kotirouva

Kustannusosakeyhtiö Sammakko 2007

Kansi: Riikka Majanen

224 sivua

***

HUOM. Sammakon nettikaupassa on nyt meneillään ale, Kotirouvankin saa kotiutettua varsin edullisesti. (Ei maksettu mainos, kotiutin tämän lisäksi myös Beigen. Ja überhauskaa Wladimir Kamireria.)

Candace Bushnell: Trading Up

Candace Bushnellin Trading Up on chick lit -romaaniksi kyyninen ja keittiöpsykologinen. Sen päähenkilö Janey on kauneudellaan elämässä etenevä sosieteettikiipijä, jonka hellittämätön ulkopuolisuuden ja perustavanlaatuisen huonommuuden tunteet  johtavat jatkuvasti epäonnistuneisiin elämänvalintoihin. Itsetuntemuksen heikkous tuottaa väärien päämäärien perässä kompurointia ja selviytymiskeinot ovat moraalisesti ja rationaalisesti arveluttavia. Janeyn määlöilyn taustalla Bushnell maalaa nykiläisestä seurapiirikermasta varsin karmaisevan kuvan hyvin stereotyyppisten hahmojen kautta.

Niinpä Trading Up (Hyperion 2003, suom. Reittä pitkin [Tammi, 2005]) jatkaa Bushnellin fiktiivismoralistista juoruilua yläluokan elämästä sinne haikaileville. Candace Bushnell on tunnettu alunperin The New York Observerissa 1990-luvulla julkaistusta Sex and the City -kolumnista, joka oli oikeastaan fiktiivinen juorupalsta nykiläisten raharikkaiden ja julkimoiden elämästä. Sittemmin kolumnista kasvoi kirja, HBO:n televisiosarja ja elokuvia. Sex and the Cityn menestyksen myötä Bushnell on jatkanut chick lit -romaanien suoltamista.

Trading Up on huomattavasti Sinkkistä (oikea termi?) kyynisempi: ikäänkuin Bushnellin tarkoituksena olisi profiloida peruslukijansa luonteenpiirteet ja unelmat ja sitten selittää seikkaperäisesti, miksi nämä luonteenpiirteet ja unelmat ovat huonoja ja ikäviä. Niiden saavuttamisen mahdottomuus peruslukijalle on varmaankin käynyt jo ilmi sillä, että päähenkilö Janey on malli, Victoria’s Secret -enkeli ja Burberryn, Vuittonin ja Versacen sekakäyttäjä, toisin kuin Bushnellin oletettu peruslukija (joka voi toki hankkia Versace for H&M:iä).

Janeyn perusonnettomuutena onkin, että vaikka nätistä, ei turhantarkasta tytöstä voi tulla menestynytkin malli ja sosieteettikiipijä (Janey pääsee rikkaisiin naimisiin), voi hän näitä saavutuksia varten joutua luopumaan omasta moraalistaan, ajatuksistaan, itsetunnostaan ja mitä näitä nyt on. Sen sijaan Janeyn vähemmän nätti sisko, joka olisi tyytynyt elämässään lähtökohtaisesti vähempiinkin saavutuksiin, saakin enemmän, sillä hän pääsee rakkausavioliittoon rikkaan, komean ja kuuluisan miehen kanssa. Loppu on kuitenkin Janeyllekin onnellinen (?), sillä perustavanlaatuisesta hukassa olemisestaan huolimatta Janey lopulta löytää ympäristön, jossa hän voi loistaa kiipijäelämässään hankkimillaan sekä kyynispinnallisessa elämässään unohtamillaan luonnollisilla kyvyillään.

Ja kaikkeen tähän Bushnell käyttää iloiset viisi ja puolisataa sivua (563, tarkalleen ottaen, onnellinen loppu n. 20 sivua).  Trading up onkin Bushnellin tyyliin läskistynyt anekdoottikokoelma. Joskin tällä kertaa vahva ja harkittu päähenkilö sitoo anekdootit jokseenkin järkeväksi kokonaisuudeksi myös juonellisesti. Takaumia käytetään Janeyn itsepsykologisoinnissa paljon, ja ne sisältävätkin paljon oksettavia shokeeraavia juoruja mallimaailmasta, joka paljastuu nuorten nättien tyttöjen glamorisoiduiksi crack-huoramarkkinoiksi. Seurapiirit ovat sitä samaa yli kolmikymppisille. Kuka olisi uskonut?

Trading Up sijoittuu chick lit -kirjallisuuden kartalla jonnekin prinsessasatujen ja pseudofeminististen kasvutarinoiden väliin pystymättä oikein päättämään, mitä haluaisi olla.