Category Archives: Romaani

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Dickensiadi: Ensimmäiset sata sivua

Olen jo puurtanut läpi Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden papereiden ensimmäiset sata sivua. Tämä on nopeammin, pidemmälle ja päättäväisemmin suoritettu kuin koskaan aiemmin. Tällä vauhdilla en kyllä ehdi koko kirjaa lukemaan ennen pitkäperjantaita, mutta pitkäperjantaihan on kuitenkin aika pitkä…

Olen itse asiassa positiivisesti yllättynyt siitä, että Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit ei suinkaan ole ihan tuhottoman huono kirja. Omalla lukukokemusskaalallani se menee kauniisti ilmaistuna ajanvietekirjallisuuden piikkiin – että viettää sitä aikaansa näinkin, jos aikaa löytyy oikein vietettäväksi asti. Epäilemättä viktoriaanisilla oli vielä tylsempää kuin historia antaa ymmärtää – tyypit, joilla oli aikaa vaalia yleistä siveyden ilmapiiriä peittelemällä pianonjalkoja ja varmistamalla, että mieskirjailijoiden kirjat eivät makoile hyllyllä naiskirjailijoiden vastaavien vieressä (sekä samanaikaisesti elättää uuden ajan tilastollisesti suurinta määrää nais- ja lapsiprostituoituja Lontoossa), saattoivat hyvinkin lukea tätäkin kirjaa 32 sivua kuussa. Onhan yksi hahmoista naisiinmenevä syöppöjuoppo, toinen ratsastuskyvytön urheilumies, kolmas avuton runoilija ja neljäs tärkeilevä tyhjäntoimittaja, joten samastumiskohteita varmasti riitti, joten tuttuja stereotypioita varmasti riitti.

Jaloon päämäärään ja lesoamisoikeuksiin pääsemiseksi vähän innoitusta BBC:n auliilla avustuksella, olkaa niin ystävällisiä:

Dickensin elämäkerta hupaisana lyhytanimaationa.

Charles Dickens 200 vuotta

Eli julmaa pilaa toisten ajattelemattomilla uuden vuoden lupauksilla.

Charles Dickensin 200-vuotissynttäreitä vietetään tänään.  Hip-hip-huraa! Tällainen kerran elämässä tapahtuva juhlapäivä on varmaankin riittävä syy yrittää taas kerran (no kolmannen kerran) lukea yksi (joku) Dickensin klassikkoteoksista. Mutta minkä valita?

Dickensin, “Bozin”, nuoruudenromaani The Pickwick Papers vaikuttaa kiinnostavimmalta.

© The Trustees of Indiana University (Lilly Library)

Ihan puhtaasti intertekstuaalisten ansioidensa takia – Louisa May Alcottin Pikku naisissahan tytöt olivat niin innostuneita Pickwick-kerhosta, että improvisoivat kerhon tapaamisia ullakollaan:

[F]or as secret societies were the fashion, it was thought proper to have one, and as all of the girls admired Dickens, they called themselves the Pickwick Club. With a few interruptions, they had kept this up for a year, and met every Saturday evening… At seven o’clock, the four members ascended to the clubroom, tied their badges round their heads [!], and took their seats with great solemnity. Meg, as the eldest, was Samuel Pickwick, Jo, being of a literary turn, Augustus Snodgrass, Beth, because she was round and rosy, Tracy Tupman, and Amy, who was always trying to do what she couldn’t, was Nathaniel Winkle. 

Ja Pikku naisia on niin hauska kirja, että jos siinä pidetään jotain kirjaa erityisen hauskana, niin sen on kyllä pakko olla. Tällä logiikalla muistaakseni aloitin kyllä P.P:n lukemisen viimeksikin. Sitäpaitsi, P.P. oli aikanaan ennennäkemättömän suosittu: ensimmäisestä osasta tätä sarjaromaania otettiin 1000 kopiota, mutta viimeisistä 40 000.

Muutkin ovat onnistuneet, joten eiköhän tämä ole tehtävissä. Taisin kyllä hylätä oman kopioni kirjasta kirjaston vaihtohyllylle puolisen vuotta sitten ajatuksella, että tätä ei ainakaan tule koskaan luettua, mutta Dickensin jubilee yllätti täysin nurkan takaa. Muualla tosin väitetään, ettei Dickens ole ollut koskaan suositumpi kuin nyt, joten änkyröintini taitaa olla todella epämuodikasta. Ei auta kuin vyöttää krinoliininsa ja hyökätä.

Innoitukseksi mykkäfilmi Pickwick-kerhon seikkailusta vuodelta 1913.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=v7Fl8ZJS8f8]

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.

Jane Austen: Northanger Abbey

© Kirjakko

Tyttöilykirjallisuuden äidin Jane Austenin romaanit valloittavat jo kolmatta vuosisataa, ja niistä ehdottomasti paras on Northanger Abbey. Miksikö? Northanger Abbeyssä Austenille tyypillinen lämpimän humoristinen perhe-elämän kuvaus sekä romanttisen pääjuonen kannattelema tarkkasilmäinen sosiaalinen kommentaari tarjoillaan goottilaisen kauhuromaanin lempeän purevana parodiana.

Northanger Abbeyn (alkup. 1818, suomennettu Neito vanhassa linnassa, WSOY 1953 ja Northanger Abbey, Welkin Books, 1999) parodiointi osuu aikakauden muodikkaiden kauhuromaanien lisäksi myön niiden lukemiseen ja romaanien lukemiseen yleensä. Niinpä teoksen tarina ryydittyy ihastuttavasti kommenteilla aikakauden kuumimmista lukemistrendeistä sekä romaanien kirjoittamisesta. Ja kukapa lukija ei hykertelisi lukemisesta lukiessaan?

Jane Austenin aikaan kauhuromaani oli uusi ja muodikas kirjallisuudenlaji, jonka parissa erityisesti naimaikäinen nuoriso vietti aikaa. Niinpä sitä paheksuivat erityisesti nuorison moraalista ja ajankäytöstä huolestuneet kukkahattutädit ja seurakuntasedät – ja lukijat itse. Northanger Abbeyssäkin jokainen The Castle of Udolphon tai muiden Mrs. Radcliffen kirjojen nautiskelija muistaa ensin paheksua koko kirjallisuudenlajia ennen kuin kehtaa hehkuttaa lukukokemustaan, tai suositella muita kauhuromaaneja.

Northanger Abbeyn romanttinen juoni saakin rutkasti lisämakua siitä, kun kukkahattutätien pahimmat pelot käyvät todeksi sankarittaren Catherinen elämässä: hän alkaa nähdä ja kokea maailman lukemiensa kirjojen värittämän linssin läpi. Ikävä kenraali näyttäytyy murhanhimoisena, modernisoidusta Northanger Abbeyn maalaiskartanosta Catherine pyrkii tarmokkaasti löytämään jälkiä menneisyyden kiroista ja kauhuista. Tuulen ujellus, synkät varjot ja salaisuuksien verkot riistäytyvät kirjoista Catherinen maailmaan – ja vaarantavat koko romanssin.

Jane Austenin romaaneista on myös tuotettu useita menestyksekkäitä filmatisointeja. Englantilaisen ITV:n tuottama Northanger Abbey vuodelta 2007 on elokuvana tavanomaista Jane Austen -filmatisointia parempi. Se on hengessä erityisen uskollinen alkuperäiselle, mutta myös monia alkuperäisiä kohtauksia ja repliikkejä on säilytetty. Ja miksipä ei, sillä tässä romaanissa Austenin rehellisyydellään hätkähdyttävät nokkeluudet toimivat erityisen hyvin. Jos Ylpeyden ja ennakkoluulon (alkup. 1813) alkulause on yksi kirjallisuusklassikkojen tunnetuimpia (It is a truth universally known…), Northanger Abbeyn loppulause sopii selvästikin myös elokuvan loppukaneetiksi:

I leave it to be settled by whomsoever it may concern, whether the tendency of this work be altogether to recommend parental tyranny or reward filial disobedience. (Northanger Abbey, p. 236)

Loppulauseen sarkastinen kurotus romaanista maailmaan tyhjentää kirjan kauhuteeman uudelleen yhdellä säilänpistolla. Tämä fiktion ja faktan, mielikuvituksen ja tosielämän sekoittumisen pelko vaikuttaa arkipäivässämme edelleen, vaikkei saarnoja ja historiaa sekä pakkoraossa runoutta ja näytelmiä enää pidetäkään ainoina lukemisen arvoisina kirjallisuudenlajeina. Romaaneihin ja jopa kauhukirjallisuuteen tuntuvat kukkahattutädit turtuneen niin perusteellisesti, että niiden julkiselle paheksunnalle tuntuu nykypäivänä riittävän aikaa erittäin harvoin. Onko ihmiskunnan loputon kyky keksiä itselleen uusia tapoja paeta arkea merkki kulttuurievoluutiosta vai helmasynnistä, sitä voi jokainen lukija pohtia tykönään synkkinä ja myrskyisinä öinä.

Mike Pohjola: Ihmisen poika

Lähde: http://mikepohjola.wordpress.com/2011/08/08/ihmisen-poika-se-on-taytetty/

Mike Pohjolan uutuusromaani Ihmisen poika on puolivallaton, elämänmakuinen seikkailukertomus pienen pojan kasvusta mieheksi elävän elämän ja ideaalisen ihmiskuvan ristipaineissa. Tältä näyttää ja tuntuu kiltin tytön syndrooma pojan sisuskaluissa elettynä. Ihmisen poika ikäänkuin päivittää John Irvingin Ystävämme Owen Meanyn Tsernobylin jälkeiseen Suomeen, jossa nostalgia säteilee Turun tautina, ahdistus maalautuu kynsilakassa ja kohtalo on ohjelmoitu sisäistettyihin suuruudenhulluihin odotuksiin. Se onkin sukupolviromaani, jossa yleisesti haukutun pullamössösukupolven nörtimmän neljännesosan sielunelämä ja kasvuhaasteet näyttäytyvät kerrankin lämpöisen ymmärtäväisessä valossa.

Mike Pohjolan Ihmisen poika (Gummerus 2011) kertoo Juliuksesta, joka putoaa puusta. Juliuksen uskovainen äiti tulkitsee suojelusenkelin pelastaneen lapsen varmalta kuolemalta – ja Julius pyrkii siitä lähtien elämään tuon pelastuksen arvoista elämää. Sillä miksipä Jumala olisi pelastanut juuri hänet, jos Hänellä ei olisi Juliuksen varalle jotain suurta suunnitelmaa?

Kantaessaan maailman pelastamisen taakkaa harteillaan Julius elää päivittäin kuitenkin tavanomaista 1980-luvun lapsen ja 1990-luvun nörttinuoren elämää: valitaan vikana joukkueeseen liikuntatunnilla, pelataan roolipelejä seurakuntakerhossa, lähetellään ekoja sähköposteja ja tekstareita ikinä, pohditaan jengillä filosofisia, mokataan kaikki orastavat ihmissuhteet, hankkiudutaan sivariin perheen paheksunnan saattelemana. Yksi romaanin parhaimpia puolia onkin taviselämän kuvaus, johon Juliuksen jeesustelu antaa nostetta jopa spekulatiiviseen fiktioon, maagiseen realismiin ja iloiseen salahuumoriin saakka.

Ihmisen poika kertoo myös Juliuksen rippipapista pastori Farforsista, joka haluaa uudistaa kirkkoa, mutta tulee kikkailleeksi itsensä kuntapolitiikan kautta eduskuntaan saakka ja samalla itsensä moraaliselle tärviölle. Farforsin avulla romaanissa päästään tutkailemaan myös 1900-luvun loppukymmenien poliittista ja yhteiskunnallista ilmapiiriä, sekä ilahduttavasti myös käytännön kähmintää. Tämä luo kaivattua jännitettä isojen kuvioiden ja yksityisten ahdistusten, laajojen linjojen ja satunnaisten sattumien välille.

Muut henkilöhahmot jäävät ohuemmiksi, mutta eivät siltikään pahvisiksi, sillä Pohjolalla on kyky luoda myös uskottavia sivuhahmoja. Kirja on silti poikien kirja: naisten sielunelämä jää jokseenkin tuntemattomaksi mantereeksi, vaikka lihallista tutkimusmatkailua pyritään harjoittamaan. Julius & nörttikumpp. eivät silti ole kiinni missään ATM-diskurssissa. Sitoutuminen vaan on kaikille vähän vaikeaa, eikä se siis suinkaan johdu susta, vaan musta.

Ihmisen pojan temaattisen buffetin sinfoniaa häiritsivät harvoin tekniset viat. Joskus tuntui siltä, että kappaleiden järjestystä tai lukujakoa olisi voinut harkita uudelleen. Kohtauksesta toiseen siirtyminen oli myös satunnaisesti hiukan töksähtelevää –  kolmen tähden käyttäminen olisi voinut toimia hyvinkin, sillä töksäyttely ei ollut tarpeen ainakaan lukijan herättelemiseksi. Juonet nimittäin olivat varsin kiinnostavia ja niiden eteneminen tervehenkisen reipastahtista. Myös yksikön toisen pronominin satunnainen käyttö lukijan herättely- ja etäännyttämiskeinona oli minusta henkilökohtaisesti ihan yhtä häiritsevää kuin missä tahansa kirjassa, sillä minä lukijana haluan eläytyä, en herätä aamukahvin tuoksuun.

Pohjola on sisällyttänyt romaaniinsa roolipelit paitsi käsiteltävänä teemana, myös postmodernia kirjallisuutta kaiuttavissa teknisissä ratkaisuissa. Ihmisen poika sisältää paljon murteellista puhetta, jonka oikeellisuudesta voidaan turkulaisten kesken vääntää vähintään yhtä paljon kui Laaksose flika runoure. Se sisältää myös paljon roolipelien taustamateriaalia muistuttavaa faktaa, sillä Jeesuksen toisen tulemisen teemaa pidetään Ihmisen pojassa yllä tietoiskumaisilla väliluvuilla, joissa kerrotaan maailmanhistorian jeesuksista. Romaani myös alkaa ehkä tarpeettomankin seikkaperäisellä selostuksella Jeesuksen ensimmäisen tulemisen historiallisista reunaehdoista. Vaikka tällainen maailmankuvaus tukee toisaalta romaanin pääteemaa, lukija voinee jättää sen väliinkin, mikäli pitää sukeltavista aluista. Kirjan loppu on sen sijaan übersiisti roolipelimäinen veto, jota ei yhdenkään tulisi missään tapauksessa jättää väliin.

Ihmisen poika on puhutteleva, niin fantastisia aineksia kuin tietokirjafaktaakin sisältävä tarina yhdestä oman elämänsä jeesuksesta. Jäin miettimään, kuinkahan läheltä tämän fiktiivisen hyvisnörtin peruspsykologia mahtaa liipata niiden teinien sielunelämää, jotka ovat päättäneet päivänsä käänteisesti pahiksina, räjäyttäen sisäisen ahdistuksensa kirjaimellisesti yhteiskunnan silmille.

John Irving: A Prayer for Owen Meany

John Irving: A Prayer for Owen Meany, kansi: Christopher Brown

John Irvingin A Prayer for Owen Meany kertoo taviksen äänellä tarinan hänen erikoislaatuisesta parhaasta ystävästään, joka uskoo Jumalalla olevan hänelle erityinen tehtävä sen jälkeen kun hän on tullut vahingossa tappaneeksi parhaan ystävänsä rakastetun ja ihaillun äidin. Kuulostaa aika paksulta, eikö? Ja romaani onnistuu siitä huolimatta olemaan aivan mielettömän upea lukukokemus, joka syväluotaa inhimillisen haavoittuvaisuuden eri puolia.

Täytyy tunnustaa, etten tunne John Irvingin tuotantoa tätä kirjaa lukuunottamatta. Tämäkin on lojunut koskemattomana hyllyssäni vuodesta 2001, jolloin hankin sen jostain satunnaisesta antikvariaatista ystäväni innostamana. Nyt harmittaa.

A Prayer for Owen Meany (Bloomsbury, 1989; suom. Ystäväni Owen Meany) on ennen kaikkea kasvukertomus, jossa parhaat ystävykset kasvavat loppuun saakka yhdessä, yhteen ja erilleen, erilleen ja yhteen, elämiensä ilojen, draamojen, suvantojen ja tragedioiden mainingeilla. Romaanin keskeisenä jännitteenä toimii poikien erilaisuus. John on suhteellisen maanläheinen tavallinen poika, jonka elämänpolku lähtee kaartamaan hiukan vinoon (muttei liikaa) hänen äitinsä menehtyessä. Owen on puolestaan täysin erikoislaatuinen, lyhytkasvuinen ja kimeä-ääninen, ja alkaa elää subliimia sankaritarinaa Johnin äidin kuolemasta lähtien.

1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupunkielämän maailmankaikkeus on mitoitettu Johneille, ei Oweneille. Niinpä Owen on ympäristön takia satuttavan, ehdottoman ulkopuolinen jatkuvasti Johnin parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Johnkin on satunnaisesti ulkopuolinen, mutta Johnin ulkopuolisuus johtuu enimmäkseen sisäisistä tunnoista ja prosesseista. Hänen uskonsa, amerikkalaisessa kontekstissa moraalinen selkärankansa ja inhimillisyytensä mittatikku, horjahtelee eri kirkkokuntien välillä. Owenin usko ei puolestaan horju ikinä: hän tietää tasan tarkkaan paikkansa maailmassa, ja se on osallistua Jumalan suunnitelmaan. Irvingin romaani voisikin latistua eri ulkopuolisuuden kokemuksien väliseksi tasohyppelyksi, mikäli Johnin ja Owenin tarinaa eivät ryydittäisi hyväksyvyys haavoittuvaisuuden vastapoolina, sekä alati pilkahteleva hyväntuulinen, väliin sarkastinenkin huumori, niin paikallinen yhteiskunta- ja sotakritiikki, kuin mehevän poikamaiset salapoliisitarinat ja ujosti röyhkeät romanssit.

A Prayer for Owen Meany on päässyt monille maailman parhaiden nykykirjojen listoille, eikä suotta. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka koskettaa, jopa satuttaa sieluun vähintään kerran kymmenessä (10) sivussa. Ja naurattaa ääneen, itkettää valtoimenaan ja suututtaa, innoittaa, ihmetyttää tai herättää nostalgiaa vähintään yhtä usein. Harvoin tulee ajatelleeksi, että kunpa voisin lukea tämän kirjan uudestaan ensi kertaa. 

Ilmiantakaa omat uusintaensikertakirjanne!

Melissa Bank: The Girls’ Guide to Hunting and Fishing

Melissa Bankin The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (suom. Nyt nappaa!) on huhupuheiden ja mainostekstien mukaan kuin ajattelevan naisen Bridget Jones. En ole ikinä oikein päässyt Bridget Jonesin makuun, vaikka luin sen ensin englannin nykykirjallisuuden kurssilla ja sittemmin saksannoksena kieltä opetellakseni. TGGtHaF on satunnaisesti kuivakan humoristinen, väliin katarttisen tunteileva ja väliin omituisen elämänmakuinen, mutta enimmäkseen se taiteilee liian vähän ja liian paljon yrittämisen ristiaallokossa.

The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (Viking 1999) osui kirjallisuushistoriassa vaiheeseen, jossa New Yorkiin sijoitetut nuorten tai keski-ikäistyvien naisten shoppaus-, ura-, pariutumiskipuilu- ja vastaavat kasvukertomukset olivat juuri lyöneet läpi Bridget Jonesin vanavedessä (aika laaja vanavesi, kun ottaa huomioon niiden mummoalkkareiden koon). Melissa Bank pyrkii sisällöstä päätellen kuitenkin muuhunkin kuin lukijan viihdyttämiseen: pelkkä viihteellinen chick flick ei kirjailijalle kelpaa, vaan oikein taiteellisia ansioita on lähdetty hankkimaan kerronnallisten innovaatioiden kautta. Niinpä tämä romaani onkin novellikokoelma, joka etenee teemasta toiseen. Kylläpä onkin tuoretta ja kohottavaa. Ainakin minulla tekotaiteellisuusmittari piiputti punaisella.

Lisäksi kerronnassa käytetään ylettömästi siirtymiä -ajan kuluminen, paikan vaihtuminen ja muut siirtymät merkitään kolmella tähdellä. Niinpä kirjassa on useita yli kymmenen (10!) sivun pituisia pätkiä, joissa on siirtymä ja -*- joka hemmetin kappaleen välillä. Tiesittekö, että yhdelle aukeamalle saa mahtumaan jopa kahdeksan (8!) -*-? Täytyy oikein lainata osuvaa tekstiä nimenomaan tällaiselta aukeamalta:

-*-

“I wouldn’t blame you if you left me,” he said.

“No,” I said.

“If the roles were reversed,” he said, “I’d leave you.”

-*-

(TGGtHaF, s. 95.)

No tyttö ei tietenkään jättänyt. Enkä minäkään, paremmista aikeistani huolimatta. Kirjassa kun on kuitenkin ansioita: esimerkiksi siirtymien ansiosta se on helppo jättää kesken kun pitää mennä pelastamaan torttua uunista tai lasta lätäköstä. Juonen unohtamisesta lukuhetkien välillä ei tarvitse huolehtia, koska mitään yhtä pääjuonta ei ole. Sentimentaaliset kuvaukset Gilmore Girls -tyylillä sanailevan chick lit -päähenkilön rakkaus- (isän ikäinen rakastaja suurimman osan kirjaa), perhe- (isä sairastaa syöpää), työ- (kustannustoimittajan ura pykii) ja muusta elämästä (lukee myös itseapukirjallisuutta).

Lukisinko uudelleen? No en lukisi. Muistanko kirjasta juuri mitään näin kuukausi lukuelämyksen jälkeen? En edes päähenkilön nimeä. Jäikö kirjasta kuitenkin kumman hyvä fiilis jälkeenpäin? Kyllä jäi. Chick litin päätavoite siis saavutettu.