Category Archives: Runous

Kirjaläppää: Kauneimmat googlekäännökset

Googlen käännösalgoritmin haasteet minkä tahansa käännöksen suhteen tietävät ne, jotka ovat ikinä yrittäneet mitään googlella kääntää sellaisista kielistä, joita ymmärtävät edes alkeellisesti. (Kun sanon haasteet, tarkoitan heikkoutta.) Aika nopsaan algoritmi löytää kuitenkin oman sisäisen logiikkansa, eli ikäänkuin kielelliset rajansa.

Sallinette demonstraation. Aaro Hellaakosken unohtumaton aforismi, joka sopii sekä paikallissäähän että käsiteltyyn aiheeseen kuin nyrkki nenään.

Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.

Google kääntää:

The road pedestrian road is a prisoner.
Free is only unbeatable in deep snow.

Google kääntää jälleen:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Google ja käännöksen käännöksen käännös:

The road to the pedestrian road is a prisoner.
Free is the only unbeaten in deep snow.

Google ja neljännen asteen käännös:

Tie jalankulkija tie on vanki.
Vapaa on vain lyömätön syvässä lumessa.

Neljännellä asteella Google on löytänyt kielen, jota algoritmi ymmärtää niin täydellisesti, että teksti pysyy samana, junnattiinpa sitä edestakaisin kuinka monta kertaa tahansa.

Ihmiskääntäjän kääntäessä tällaista täydellisyyden tilaa ei saavuteta. Aina on mahdollista keksiä vielä tarkempi vastaavuus, hakea luovien prosessien ja kulttuurisen ymmärryksen kautta samaa merkitystä hyvinkin kaukaa. Kieli on umpihanki, google on tien vanki, voisi asian runollisesti ilmaista.

Googlen algoritmin kehittyessä merkitystenkin vastaavuus nousee ja konekäännöksiin turvaudutaan yhä useammin resurssi-, aika- tai välittämispulan takia. Johtaako tämä tulevaisuudessa sekä kielen sisältöjen, sanaston, rakenteiden että ylipäänsä luovuuden kaventumiseen?  Jääkö ihminen Googlen vangiksi?

Adana city metro map Turkey statement google

Runosfääri: Väriopilla nykyrunouden tanhuville

Runosfäärin tammikuu on ollut nk. “haastava”. Nykyruno on mielenkiintoinen, mutta salaileva ruojake Rubikin kuutio on se. Merkitys rakentuu pala palalta, sivu sivulta, mikäli jaksaa kääntää ja vääntää. Eikä se rakentumisesta huolimatta välttämättä avaudu, kosketa tai viihdytä. Aikamoista uhkapeliä tämä nykyrunouden lukeminen.

Ehkäpä noin tusinaa nykyrunokirjaa olen tapaillut kuukauden aikana. Olen muodostanut teorian, jonka mukaan pitää vain aloittaa jostain, ja sitten jossain vaiheessa löytyy joku, jossa on sitä jotain, joka puhuttelee itseä. Tai on edes käsityskykyni rajoissa, Olen vahvasti suuntautunut oivalluksella leikitteleviin, laiska ajattelija kun olen.

Eikä tässä vielä kaikki. Sitten, kun löytyy sellainen ihastuttava tai koskettava tai aukikerittävä nykyrunoteos, niin eikö siitä kirjoittaminen vaikuta ylivoimaiselta. Kyllä vaikuttaa. Sanat eivät riitä kertomaan… Etenkin kun nykyrunoteoksissa taitolla ja fontillakin tuntuu olevan omia merkityksiä kerrottavanaan. Mutta näillä mennään.

Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)Risto Oikarinen: Värioppi

Risto Oikarisen Värioppi on ensimmäinen kokonaisuudessaan läpikäymäni nykyrunoteos.* Värioppi haltioituu pinnallisista pigmenteistä, siitä miltä asiat näyttävät. Väripinnoilta Oikarinen kuitenkin sukeltaa merkitysten syvyyteen, luoden sanamagian avulla syviä, koskettavia kokemuksia, jotka avaavat ja analysoivat kuvallisia, taideteoksellisia hetkiä. Värioppi kertoo, miten värit luodaan – Värioppi kertoo, miksi.

Runoteoksessa edetään katsomiseen ja aistikokemukseen heittäytymisestä elämään, jopa uskoon heittäytymiseen. Värioppi ylistää taidepinnan ihmettä: kuinka litteän, lattean kaksiulotteisen jäljen kautta avautuvat maailmat, tuntemattomat, käsittämättömätkin. Runot haltioituvat spektrin voimakkaista sävyistä: siniset, oranssit, punaiset keltaiset, vihreät painottuvat voimakkaissa, aistillisissa sanamaalauksissa.

Runoilija kutsuu taideteoksen, taidekokemuksen, muiston luokseen; myös lukijan luo. Riemukas, röyhkeäkin vastaanotto taataan. Mitä tahansa, tuntuu Oikarinen sanovan, heittäkää eteeni mitä tahansa, ja minä koen sen pohjamutiin saakka.

oranssi laveeraus; tulkoon mereen laskeva aurinko: helvetillinen odotusvalo, odotukset, odotukset, odotukset, satamassa lilluvat satsumankuoret; (s. 33)

Oikarisen runous on kaltaiselleni nykyrunousaloittelijalle ymmärrettävän tuntuista juurikin maalauksellisuutensa kautta. Tunnelmaan (ehkäpä jopa merkitykseen) pystyy heittäytymään läpitunkevan kuvallisuuden ansiosta. On ihmeellistä, miten kuva pystyy hyppäämään sisäiseen katseeseen sanojenkin välityksellä. Runoilijantaidon ällistyttävä kaksoiskierre on se. Kuten runoilija itse toteaa: “pisara ilman syytä kuin tunnettu maailma”.Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)

* Kiitos suosituksesta Marianne!

***

Risto Oikarinen: Värioppi 
Kansi: Päivi Puustinen (Petri Lappalainen)
Otava 2012
53 s.

Runosfääri: Syväluotaus nykyrunouteen

Nykyrunous on vuoden 2014 teema ja henkilökohtainen haaste Kirjasfäärissä. Lavarunouteen olen jo hieman päässyt sisälle (ks. täällä ja täällä). Kirjahyllyssäni on jo muutama, toistaiseksi onnellisesti avaamaton, viime vuonna ilmestynyt runokirja. Paikallisten runouslehtien nimekkeet ovat tiedossani. Herää kysymys, miksi ihminen kiusaa itseään runoudella, kun oikeastaan voisi lukea vain chick litiä?

Hiekkastalagtiitti

(Kuva ei liity tapaukseen)

Miksi, oi miksi?

Nythän on niin, että kaikkien kulttuurikyllikkien pitäisi olla inessä nykyrunoudessa, koska se on ehkäpä ollut aina hoteinta ja stydeintä korkeakulttuuria, jota ihmiset voivat harrastaa oopperaan tai taidegallerioihin vaivautumatta. Koska aion eläkeläisenä ryhtyä paikallisten kulttuurikyllikkien kunniapuheenjohtajaksi, nykyrunouteen tutustuminen on hyvä aloittaa jo nyt. Ei tarvitse sitten tulevaisuudessa lytätä nousevia kykyjä nolosti Hesarin hautajaisvärssyihin viitaten.

Eiku oikeesti?

On tällainen kiinnostus herännyt. Selittämätöntä on se. Jos nyt kuitenkin yritän.

On väitetty, että kirjallisuus uudistuu runouden kautta. Viimeksi Hesari väitti niin viime viikolla. Vaikka ajatus ei sinänsä ole erityisen tuore tai mullistava, se ehkäpä juuri siksi pitänee paikkansa. Innovaatioiden aallonharjalla on luonnollisesti ainakin ajatuksen tasolla kiva surffailla, vaikka käytännössä romaanin avaaminen on huomattavasti vähemmän pelottavaa.

Myös ihminen kuitenkin kaipaa välillä irtiottoa totutusta. Jyrkempää hyppyä tuntemattomaan on vaikea kuvitella henkilökohtaisessa tilanteessani – teatterissa ja oopperassakin tulee sentään kerran vuodessa käytyä, nykyrunoudessa olen vieraillut viimeksi noin viisitoista vuotta sitten.

Rantabasalttia

(Tämäkään kuva ei liity tapaukseen)

Nykyrunoudelta toivon…

Toivottavasti nykyrunous on mainettaan helpompaa luettavaa. Saattaa muuten into lopahtaa kesken vuoden.

Noin ylipäänsä pidän kielipeleistä, joita olen kuullut nykyrunoudessa pidettävän oikein urakalla. On myös yleisesti epäilty, että runoudessa on useimmiten joku ajatus takana. Tämä on mielestäni oikein lupaava lähtökohta mille tahansa kirjallisuudenlajille: on huomattavasti helpompaa löytää joitain – ei välttämättä alkuperäisiä – ajatuksia mistä tahansa teoksesta, jos sinne on joku sellainen alunperin lykätty.

Lisäksi mielelläni haluaisin, että ensi vuonna tähän aikaan jonkun henkilön kysyessä suomalaista lempparinykyrynoilijaani, mieleeni ei ensimmäisenä lopsahda Tomas Tranströmer*. Ensimmäisenä ja viimeisenä, toim. huom.

Suositelkaa omia lempparinykyrunoilijoitanne aloittelevalle nykyrunoilijistille, yst. terv. nim. “Todellakin avun tarpeessa”

* Ruotsalainen nobelisti vuodelta 2011.

Runosfääri: Ensikosketus lavarunouteen

Jos ihminen haluaa tutustua nykyrunouteen, ja kysyy Nuoren Voiman liitosta, että mistä sitä aloittaisi, niin sieltä ohjataan lavarunoustilaisuuteen. Truu stoori.

Yhtään en tiennyt, mikä on homman nimi, kun viime lauantaina paarustin läpi pimeän, synkän ja kylmän Helsingin Vastarannan kiiskeen. Rommikaakaon lätkäisin pöytään ja tytisevän takamukseni suoraan eturiviin. Matkalla baaritiskiltä pöytään havainnoin olevani hipsterien metsästysmailla, jossa kukkivat niin Nietzschepojat kuin Seksivaubootsit. Keski-ikäistyvän perheenäidin välitön suojautumisreaktio iski päälle. Käperryin mukavasti kyynilliseen valekriitikkouteeni.

Sitten pahin tapahtui. Ne Tulkitsivat Runojaan.

Tuukka Hämäläinen, Vastarannan kiiski 23.11.2013

Tuukka Hämäläisen uusi runokokoelma julkaistaan 25.11.2013 ntamolta.

“Pillu” ja “kyrpä” toistuvat uniikkien lumihiutaleiden teoksissa

Jos lähtee lavarunoustilaisuuteen, voi kohdata mitä tahansa. Lauantai-iltaan osui todellakin mitä tahansa.

Aloittaja kertasi syntymiskokemusta, seuraaja laittoi wertheriytensä ennuin polkemaan niitä tavanomaisimpia polkuja niin pitkään, että järjestäjä joutui pelastamaan tilanteen. Kolmas nuori mies haki kokemuksellista syvyyttä runkkauksesta huutamalla yleisimpiä alatyylisiä kliseitä.

Olin jo, että kauanko tämä vielä jatkuu, ja jos tämä jatkuu vielä kauan, pystynkö pitämään naamani peruslukemilla. Seuraava runoilija kyynelehti tiensä loppuun, ensimmäinen runoilijatar lainasi iskelmiä ja metafiilisteli toistolla ihan hauskasti. Naurahdin ääneen, toivottavasti oikeassa paikassa.

Ja tässä vaiheessa numero kaksi halusi avautua vielä yhden runon verran. Se oli kitinä entiselle tyttöystävälle. Näin tulkitsin jostain tylsistymisen, myötähäpeän ja tukahdutetun rätkätyksen repivistä ristimainingeista. Lavarunoudesta ei ehkä tule ikinä minun juttuani. Tai runoudesta ylipäänsä.

Hetkessä lepattavat sielut runouden ytimeen

Tytti, Vastarannan kiiski 23.11.2013Ja sitten eteeni asteli Tytti. Joka jakoi oman kokemuksensa. Omin sanoin. Oli läsnä haavoittuvaisena ihmisenä tuntemattomien ihmisten edessä. Ja toi meille osallisille oman ihmisyytemme peilin. Kyynillisyys, huvittuneisuus, metataso sublimoituivat päältäni ja jättivät alastomaksi kokemukselle.

En usko koskaan kokeneeni vastaavaa. (Mutta olen lukenut siitä Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksesta Lumikko ja yhdeksän muuta.) Onneksi seuraava runoilija työsti huutaen jotain työläisrunoa räp-elementein, jotta pääsin paketoimaan itseni normaaliksi jälleen. Kuka olisi uskonut, että kylmäksi jättävällä runoudella on todella tärkeä tehtävä henkilökohtaisessa elämässäni?

Tuntematon runoilija, Vastarannan kiiski 23.11.2013Paketti hajosi säpäleiksi kuvassa näkyvän kahdeksannen runoilijan käsittelyssä. Kyyneleet tirskahtivat silmäkulmiin, vaikka kuinka yritin pitää kiinni keski-ikäisestä kapakalaisuudestani. Jostain syystä läsnäolo ja haavoittuvaisuus purevat, vaikka en olisi ensimmäisenä kuvitellut nuoren pojan ja isän välisen suhteen millään tavoin puhuttelevan. Kertooko tämä jotain minusta vai runoudesta yleensä? Tällaista koskettavaa runoutta haluaisin kuulla enemmänkin. Ehkä jopa lukea. Ja minähän en todellakaan ole runouteen koskenut sitten teinigoottiaikojeni.

#Lavarunousvau

Tauolla kuulustelin viereeni sattumalta osunutta luontorunoilija Olli-Pekka Uusitaloa. Että onko tämä nyt tyypillinen lavarunousilta? Hän keskittyi hetken tyhjyyteen, ennen kuin vastasi.

– Tyypillistä lavarunousiltaa ei ole. Olen käynyt lavarunoklubeilla muutaman vuoden ajan, eikä kahta samanlaista iltaa ole osunut kohdalle. Helsinki Poetry Connection on muuttanut runoskeneä aika paljon: tuonut runouden lähemmäksi ihmisiä; laajentanut sitä, kuka saa esittää runoja ja kuka voi olla yleisössä. Erittäin tärkeää on ensikertalaisten positiivinen vastaanotto.

Fiiliksiä pohtiessani havainnoin, että toden totta. Korkeakulttuurisesta nenännyrpistelystä ja kulmakarvankohotuksesta ei ollut tietoakaan (paitsi omissa kulmakarvoissani, näin täytyy häpeäkseni tunnustaa). Kaikille aplodeerattiin yhtä lailla, kaikki saivat viisiminuuttisensa parrasvaloissa, kaikki hyväksyttiin ujoimmasta ensikertalaisesta sliipatuimpaan konkariin.

Kuka olisi ikinä uskonut, että runous, veljeys ja tasa-arvo kuuluvat samaan konseptiin? Vastentahtoisesti joudun tässä julkisesti julistamaan ihastuneeni lavarunouteen. Mestari, Vastarannan kiiski 23.11.2013

Runosfääri: Girls who Read

Sitä helposti kuvittelisi, että runot ovat jotenkin vaikeita. Tai niin korkean korkeakulttuurisia, että sinne ei tavislukija yletä edes talousportaalla, saati sitten kengurukepillä. Minä ainakin olen kuvitellut.

Saatoin olla väärässä. Aion mennä lauantaina 23.11. Helsingin Töölööseen Vastarannan Kiiskeen katsomaan, että olinko.

Girls who Read