Category Archives: Satiiri

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää. (s. 11)

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle hurmaa lämminhenkisen hävyttömällä vastakkainasettelullaan, jossa päämäärättömyydessään rypevä opiskelijapoika ja julma mummeli kohtaavat toisensa huumeiden merkeissä. Tiuraniemen riemastuttavat, lakoniset dialogit iskeytyvät rikasta minäkerrontaa ja hersyviä välianekdootteja vastaan tuottaen ensiluokkaista hupia, jota ehkäpä hiukan sarkastiseksikin sopii ajoittain epäillä.

Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?

Eniten Kolmårdenissa Miska piti tapiirista. Se oli aitauksessa ja seisoskeli siellä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Muina miehinä vain seisoskeli eikä tehnyt itsestään numeroa, ei ollut verenhimoinen eikä ihmeellisen värikäs, ei komea eikä vaarallinen. Tapiiri oli mustanharmaa pötkylä, jolla oli vähän niin kuin kärsä. Miska nojasi aitaukseen ja katseli kiinnostuneena tapiiria. Kyllä. Tapiiri oli mainio. (s. 178)

Kaksnelonen Miska ajelehtii kaljanhuuruisessa opiskelijaelämänvaiheessa ainoana ankkurinaan kämppis Ville, paras kaveri jo tarhasta. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa: 1) Ville löytää tyttöystävän, 2) äiti lahjoo Miskan viemään kukkia ja pahoittelut kuusikymppiselle Birgitalle, jonka jalat on juuri amputoitu. Birgitta paljastuu pahansisuiseksi, mutta rikkaaksi vanhaksi alkkikseksi, joka lahjoo ja syyllistää Miskan uudelle visiitille rampaa katsomaan. Kun Miska lähtee baariin lievittämään ahdistustaan ja saa ajattelemattomuuttaan käsiinsä jättipussin ensilaatuista kannabista, Miskan ja Birgitan suhde saa täysin uusia ulottuvuuksia. Seuraa kaksiviikkoinen, jonka aikana Miska höykyttyy elämän myrskyisessä vesilasissa lukuisin erittäin villein tavoin.

Tämän kirjan luettuani pääsi tapahtumaan niin ikävästi, että minulla ei ole kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Tai no, yksi kirjoitusvirhe siellä oli. Nyt saa nauraa kirjabloggaajalle.

Odotettiin, että Miska vastaisi. Hän ei vastannut, koska oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu kenellekään mitään tässä armottomassa maailmassa, jossa elämä on yhtä taistelua ja oma tahto murskataan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän turvautui kehittämäänsä letkupuolustukseen ja valahti aivan veteläksi. Se yllätti äidin ja hän joutui laskemaan Miskan lattialle. (s. 68)

Kukkia Birgitalle -romaanin päähenkilöt ovat herkullisen inhimillisiä törkeine kauheuksineenkin. Introvertti Miska hehkuu juuri teini-iän ohittaneen nörtin sosiaalista avuttomuutta – mutta on kuitenkin hyväntahtoinen ja kokee maailmantuskaa niin aidosti kuin vain ihminen, jolla on aikaa muttei tekemistä voi kokea. Pahansisuisessa Birgitassa tulee lihaksi sellainen kovaksikeitetty katkeruus, jonka voivat saada aikaan vain lukuiset hylkäämisen kokemukset. Minä tiedän tällaisia ihmisiä. Olen saattanut olla sellainen itsekin…

Kukkia Birgitalle voisi luonnehtia urbaaniksi opiskelijapikareskiksi. Tiuraniemi on romaanissaan muodistanut kehyskertomuksellista novellianekdoottikerrontaa* tekemällä nykyaikaan sijoittuvasta kehyskertomuksesta menneisyyttä selittäviä tarinoita huomattavasti olennaisemman. Tämä suorasukainen tekniikka ei kuitenkaan haiskahtanut liikaa postmodernilta hapatukselta, vaan sopi kirjailijan muutenkin satunnaisesti lukijaa fiktion syleilystä tipauttelevaan kertojanääneen. Runsaalla kädellä viljellyt intertekstuaaliset heitot ja lukuvinkit olivat ihania.

* Esim. Canterburyn tarinoita

***

PS. Kirjailija on myös kirjabloggaaja. Kirjabloggaajakollegius ei ole kuitenkaan vaikuttanut tähän arvioon mitenkään. Bongasin kirjan Minervan katalogista, ja olin ihan että “Kirjalliset mummot! Ihan parhaita! Tilaan tämän!”. En ole myöskään käynyt kertaakaan Siinan blogissa ennen tämän arvion valmistumista. Mutta nytpä huomaan, että sekin on älyttömän hauska. Hah!

***

Osallistun tällä teoksella #lukutaitokampanjaan.

***

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s. 

Kirjakaksikko: Ihmissyöpäläiset

Riikka Ala-Harja pysyi minulle tuntemattomana suuruutena, kunnes viime kesällä Hesarissa taisteltiin siitä, saako kirjailija kopioida kirjaansa todellisen elämän viestejä sisareltaan, joka kävi läpi lapsensa sairastumista syöpään. Tai jonnein sinne päin se kohu sukelsi. Jane Green puolestaan mainostaa itseään pinksuilla kotisivuillaan “nr. 1 bestselling authoriksi” ja todentaa tämän iskemällä kirjailijablogiinsa “Perhekuvia!” ja lainaamalla Goodreadsin kiittelevää lukija-arviota etusivullaan.

Molemmat kirjailijat ovat onnistuneet juuri lukemissani teoksissaan luomaan erittäin uskottavia ihmissyöpäläisiä. Merkittäviä erojakin näissä teoksissa on: Jane Greenin Avioliittoallergia on heikko ennalta-arvattavuudessaan rypevä chick litmäinen kliseeklimppi, Ala-Harjan Kanaria puolestaan erinomaisesti kylmäävä kertomus todellisuuden kanssa satunnaista etäsuhdetta ylläpitävistä ihmisistä.

Jane Green: Avioliittoallergia

Jane Greenin romaani Avioliittoallergia kuvaa uskomatonta tilannetta ja lopussa kaikki kuitenkin kääntyy hyväksi. Nuori ja hyvännäköinen naishenkilö rakastuu hottikseen, mutta pennittömään, sitoutumiskammoiseen kirjailijaan. Kirjailijan poistaessa itsensä päähenkilöttären elämästä – mikä onkin epäilemättä ainoa oikea temppu, sillä kyseinen muija on tylsä, pinnallinen ja poroporvarillinen pyrkyri – päähenkilötär iskee vahingossa äärettömän rikkaan, vaikutusvaltaisen, sitoutumisintoisen ja konservatiivisen sijoituspankkiirin. Tilanne ei ole päähenkilöttärelle kaikin puolin tyydyttävä: kartanot, design-puvut ja hääsuunnitelmat miellyttävät, mutta nelikymppinen, pahanhajuinen sijoituspankkiiri ei. Onneksi kaikki kuitenkin selviää parhain päin.

Avioliittoallergian nimi on enteilevä: kirjan hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä, naistenkirjallisuuden peruskauraa. Kliseinen juoni ei varsin auta asiaa. Keskeinen kysymys! Minkä suuren oivalluksen sankaritar mahtaa tehdä? Mitä yllättävää tapahtuu lopussa? Välittääkö lukija?

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harjan Kanaria on tutkielma suomalaisten talviparatiisin aurinkoisen julkisivun alle kätkeytyvästä ihmismädästä. Tarina elää henkilöhahmojen kautta. Se kietoutuu kulissia raivolla itselleenkin ylläpitävän, aktuaalisesti, henkisesti ja etenkin moraalisesti konkurssin läpikäyneen keski-ikäisen mieshenkilön jurponjunttien vehkeilyjen ympärille hänen itsensä ja muutamien hänen lähmäiseen vaikutuspiiriinsä joutuneiden henkilöiden näkökulmasta. Tarina on ylipäänsä olemassa ikäänkuin täydentääkseen läpeensä tuskallisen päähenkilön henkilökuvaa. Joka on, rehellisesti sanoakseni, niin herkullisen iljettävä, niin hekumallisen tirskahtelevan mädäkäs, että kyseessä on paras pahis pitkään aikaan.

Nyman säälii itseään urakalla, parjaa ja vainoharhailee, korruptoi, uhkailee, vaientaa, kiukuttelee, hekumoi, kostaa ja pitää silmällä. Nyman itte on pärjännyt hyvin hedonistisella, kontrolloivalla, narsistisella ja selittelevällä asenteellaan, sekä rahalla. Miksi muuttaa mitään? No siksi, kun menneisyys pukkaa välillä muistuttelemaan itsestään. Se juoruaa ihan eri tarinaa kuin Nyman itte. Nyman laittaakin toisten hihat heilumaan elämisen jälkien poispyyhkimiseksi.

Kanaria kimoilee kaksinaamaisuuden molemmilla leuoilla. Nymanin anteeksipyytelemätön sikailu ja tunarointi, selittelevä itsetietoisuus sekä harhainen ympäristön tarkkailu tuovat näkyville lomaparatiisin puitteet ja puutteet. Ala-Harjan romaani haastaa etelänmatkailun oikeutuksen ja lomaesitteiden kliseet näyttämällä, ettei itseään pääse pakoon – sen ottaa matkalle mukaan, halusi tai ei. Siinä sivussa kirjailija esittää myös käsityksensä siitä, miten itseään todella pääsee pakoon.

Kanaria on paha mutta hyvä.

***

Jane Green: Avioliittoallergia
Suom. Auli Hurme-Keränen engl. alkup. Mr Maybe
Kansi: Sakari Tiikkaja
Karisto 2001
389 s.

***

Riikka Ala-Harja: Kanaria
Kansi: ?
WSOY 2010
180 s.

Kirjakaksikko: Risteäviä kolmiodraamoja

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tämän vuoden esikoisteoksia, jossa kahden eri ikäisen kolmiodraamojaan kipuilevan naisen kohtalot risteävät sattumalta 2000-luvun Turussa. Jyrki Lehtolan Hällä väliä puolestaan on -80-luvun retrospektiivi, jossa kolmiodraama kutistuu löysäksi sisäpiirin vitsiksi niin Pispalassa kuin Sally Albatrossillakin. Romaaneille yhteistä on eräänlainen oman itsen kohtaamattomuus, jonka käsittelytavoista kuultaa ajan henki. Siinä missä Pöyhösen teos on taiteellisiakin aspiraatiota kurkotteleva näkökulmaromaani, Lehtola nakkaa fiktiivisen itseironisen hylättyjen, mutta hupaisien kolumni-ideoiden kokoelman.

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua (WSOY 2013)

Virpi Pöyhösen Hän rakastaa minua on tiivis kahden naisen vuoro- ja ohipuhelu omissa kolmiodraamoissaan, jotka risteävät, vaikka naiset eivät koskaan tapaa. Kiira on vaihtovuoden tapahtumista ja kotiintuloshokista lamaantunut, Krista puolestaan ripustautuu varattuun työtoveriin.

Sillä hetkellä minun on pakko sanoa, etten halua tulla mihinkään väliin. rikkoa perhettä, pilata mitään. Hän sanoo, etten pilaa, sanoo tietävänsä mitä haluaa. (s. 50)

Pöyhösen kerronta on miellyttävää, tiheää ja tiheätunnelmaista. Minäkertojina henkilöhahmot ovat uskottavia, syviä, kerroksellisia. Kirjailija tuo hyvin esille eri-ikäisten hahmojen sisäisen elämän erilaisuuden: pakopaikat ja -tavat ovat erilaisia. Kiiran tarina kerrotaan lähinnä takaumien kautta, Kristan menneisyys jää pimentoon – odotukset ovat tärkeämpiä. Kummallekaan ei nykyisyys tunnu tarjoavan juuri mitään.

Yrittäisit käydä useammin, isä sanoo. Onhan tämäkin tavallaan sun kotisi. Tavallaan sun koti. Tavallaan. (s. 97)

Hän rakastaa minua on vaikea analysoitava siksi, että tunnistan tässä romaanissa paljon ansioita, mutta en missään vaiheessa oikein tuntunut saavan lukukokemuksesta otetta. Kiiran ja Kristan kohtaloiden risteävyys tuntui kaikessa uskottavuudessaankin rakennetulta, vaikealta sulattaa, eivätkä juonet tunnu luistavan kitkatta.Toisaalta Pöyhönen on erittäin lahjakas hahmoon eläytyvä kirjoittaja, jonka kerronta on visuaalisesti ja kielellisesti tunnelmallista.

Jyrki Lehtola: Hällä väliä

Jyrki Lehtola: Hällä väliä (WSOY 1994)

Jyrki Lehtolan Hällä väliä on puolestaan -80-luvun mentaliteetilla hupaileva retrospektiivi, jossa irvaillaan ajan ilmiöille sketsi toisensa jälkeen. Leivo rakastuu (sikäli kun -80-luvulla nyt rakastuttiin, ehdottaa Lehtola) Eijaan, joka on aiemmin ollut Harden kanssa. Nämä hahmot palloilevat kasinohuumassa ja sen jälkimainingeissa, tavaten sattumalta toisiaan aina silloin tällöin, vahingossa.

80-luku eritoten oli sitä aikaa, kun oltiin aina menossa joihinkin ihmepaikkoihin, joissa kukaan ei halunnut olla, ja tutustuttiin niissä ihmehyypiöihin, joista tuli riesa koko loppuelämäksi. (s. 33)

Hällä väliä muistuttaa väljästi juonellista kolumnia, jossa ruoditaan karikatyyrien avulla kaikkea sitä, mikä tuossa ajassa nousi akateemisissa tai porvarillisissa ympyröissä pinnalle. Finanssipolitiikka, biletys, ihmissuhteiden pinnallisuus, ylipäänsä pinnallisuus. Ajan uutuuskeksinnöt laivaseminaareineen, post-moderneine filosofeineen, porvarillisine huumekokeiluineen ja hokemineen luovat ajankuvaa.

Leivo kirjoitti muistikirjaansa, että “vaikka paniikki-sanan alkuperä tulee kreikkalaisesta pan-jumalasta [sic], etymologioilla voi myös Barthesia seuraten leikitellä ja väittää, että termi ‘paniikki’ on peräisin kreikkalaisesta ‘kaikkea’ tarkoittavasta adjektiivista”. Aamulla muistikirjasta löytyisi PANIKI-KREIKBARTH. (s. 106)

Lehtolan romaani hauskuttaa -80- ja -90-luvun kanssakärsijöitä. Henkilöhahmot ovat paperinohuita, ja niiden funktio tuntuu olevan lähinnä antaa erilaisia tulokulmia uutispalamaisiin kohtauksiin. Toisaalta vaikuttaa siltä, että näin Lehtola muistaa ihmisten olleen ja toisaalta nämä tulokulmat on strategisesti hyvin valittu. Kirjailijan röyhkeä asenne muistelmakirjallisuutta kohtaan ja riittävä yleistäminen (jotta romaani ei ihan avainromaaniksi äidy kuin hetkittäin) tuottavat kasan satiirisketsejä, joka käynee lähihistoriankirjoituksesta heille, jotka haluavat vielä kerran vierailla kasinohuumassa ja sen jälkeisessä romahduksessa.

***

Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
Kansi: Sami Saramäki
WSOY 2013
190 s.

***

Jyrki Lehtola: Hällä väliä
Kansi: Antti Rahkiola
WSOY 1994
187 s.

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. “Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!” hän huusi kylän ryyppäjäisissä. “Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!” (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

“Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!” (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä…

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin – ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes

Lazarillo de Tormes (Faros 2012)

Lazarillo de Tormes on tuntemattoman kirjailijan loihtima, katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle päätynyt 1500-lukulainen romaanikirjallisuuden esivanhempi. Arto Rintalan raikas suomennos vie mukaan renessanssi-Espanjaan, veijaritarinaan, josta hyökyy päälle historiallinen todellisuus ruumiillisuudessaan ja henkisyydessään.

Lazarillo de Tormes, Tormesjoen pikku Lasarus, on samanaikaisesti omaelämäkerrallinen kertomus päähenkilön seikkailuista ja ylistyskirje hänen nykyiselle isännälleen. Tällaiset ylistyskirjelmät, niin julkaistut kuin yksityisesti esitetyt ovat uuden ajan alulle tyypillisiä ja niitä näkee esimerkiksi tieteellisten julkaisujen esipuheissa. Lazarillossa tuntematon kirjailija  hyödynsi ylistyskirjeen muotoa ja laajensi sen monipolviseksi moraalisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottavaksi veijaritarinaksi. Lisäksi hän hyödynsi vielä uutuuttaankiilltelevää keksintöä, kirjapainotaitoa ja saattoi näin katolista kirkkoa kritisoivan ja nolostuttavan kertomuksensa kaiken lukevan kansan saataville. Anonymiteetti oli tarpeen kirjailijan pakoillessa paikallista inkvisitiota.

Lazarillo on palvelija, joka jo pikku poikana joutuu lähtemään kotoaan ja selviytymään hoksnokkansa avulla leivässä vaihtuvien isäntiensä armoilla. Isännät ovat yksi toistaan pahempia:

Monta kertaa ajattelin jättää itaran isäntäni, mutta kaksi syytä sai minut jäämään. Ensinnäkään en voinut luottaa jalkojeni kantavuuteen, sillä niin heikoiksi ne olivat nälän vuoksi käyneet. Toista syytä mietin itsekseni näin: “Minulla on ollut kaksi isäntää. Ensimmäinen yritti tappaa minut nälkään, joten karkasin ja törmäsin tähän toiseen, joka on melkein jo onnistunut saattamaan minut hautaan. Jos minä nyt tuonkin jätän ja sama meininki jatkuu, niin kolmas onnistuu varmasti tekemään minusta selvää.” (s. 52)

Lazarillo ennustaakin kohtalonsa oivasti, tapainturmelus vain siirtyy ajan ja isäntien mittaan ruumiillisesta kärsimyksestä myös henkisen rappion ja tekopyhyyden eri ilmentymiin.

Arto Rintalan nykykielinen suomennos taikoo hämmästyttävästi lähes viisi sataa vuotta vanhasta pikareskista reippaan ja hauskan lyhytromaanin, joka vie nykykielisyydestään huolimatta matkalle Lazarillon maailmaan. Ehdoton (mutta nopea) luettava kaikille, jotka ovat kiinnostuneita romaanitaiteen alkuhämäristä tai uuden ajan alun elämästä ja kansankuvasta.

Näistä mietteistä Herra johdatti minut eteenpäin valaisemalla minulle oikean ja tienestejä lupaavan tien. Ystävieni ja ylhäisten herrojen avulla sain lopultakin maksun menneistä kärsimyksistäni ja koettelemuksistani: pääsin valtion virkaan. Ei tässä maailmassa mies muuten pärjää. (s. 106)

***

Anon.: Lazarillo de Tormes 
Suom. Arto Rintala
Faros 2012
125 s.