Category Archives: Spekulatiivinen fiktio

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Worldcon Helsinkiin2017 (Nyt se on virallista)

Worldcon2017 titleJuuri tulleen virallisen tiedon mukaan Helsinki voitti oikeuden järjestää maailman scifistien yhteistoimintaleirin Worldconin vuonna 2017 (Kirjasfääri uutisoi tästä klo 10.05, YLE klo 12.01 ja Helsingin Sanomat 12.17).

–Fiilis on aika mieletön. Ei pelkästään se, että voitettiin, mutta niin selvillä numeroilla. Fandom selvästi haluaa Suomeen!, komiteassa vaikuttanut sf-fani Hanna Hakkarainen kuvaa tunnelmia Spokanesta heti ääntenlaskennan jälkeen.

Helsinkiin2017 -hanke voitti 52% äänivyöryllä ensimmäisellä äänestyskierroksella. Yleensä äänestyskierroksia joudutaan järjestämään useampia. Uudelle äänestyskierrokselle mennään, mikäli mikään ehdokkaista ei saavuta yli 50% äänistä ensimmäisellä kierroksella.

Helsingin hakemusta luotsasi Suomen fandomista tuttu conitea. Sen puheenjohtajana toimi Eemeli Aro (pj). Muita jäseniä olivat Jukka Halme, Crystal Huff, Michael Lee ja Karo Leikomaa sekä joukko faneja ympäri maailmaa.

Ehdokkuusponnistelut aloitettiin vuonna 2013, kun Helsinki hävisi Spokanelle vuoden 2015 Worldconin. Viimeisen kahden vuoden aikana conitea on matkustanut maailman scificoneissa puhumassa Helsingin puolesta yhdessä vapaaehtoisten ja tunnettujen scifi- ja fantasiakirjailijoiden kanssa. Eturintamassa on ollut erityisesti George R. R. Martin. Kunniavieraaksi Helsinkiin 2017 tulevat John-Henri Holmberg, Nalo Hopkinson, Johanna Sinisalo, Claire Wendling ja Walter Jon Williams.

Suomalaista Worldconia lähtee toteuttamaan pj-kolmikko Saija Aro, Jukka Halme ja Crystal Huff. Worldcon laitetaan tapahtumaan pitkälti vapaaehtoisvoimin.

Jos haluat osallistua Helsingin Worldconin tekemiseen, tai muuten vain seurata Worldcon-valmisteluiden etenemistä, laita kirjanmerkkeihisi jo tässä vaiheessa tapahtuman kotisivu osoitteessa www.worldcon.fi, jonne alkaa tulla tietoa heti kun järjestäjät ehtivät toipua Spokanen conista). Sitä ennen tuoreimmat kuulumiset löytää varmimmin Helsinki in 2017 -Facebook-sivulta.

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Hanna Matilainen: Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on hyvä yleisopas kotimaiseen realistista kirjallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavaan proosaan. Teos jakaantuu useaan osaan, joissa käydään läpi spekulatiivisen kirjallisuuden historiaa, kotimaisia julkaisijoita ja muita toimijoita sekä kotimaisten kirjailijoiden spefituotanto 1800-luvulta lähtien. Mitä kummaa sopiikin peruskartaksi niin aloittelevien kuin kokeneempienkin lukijoiden seikkailuille kotimaisen spefin maailmassa. Simppelin ilmaisutyylin ansiosta teos sopii myös nuorten lukijoiden tietokirjaksi.

Spekulatiivinen fiktio on 2000-luvun alussa yleistynyt kattotermi tieteis- ja fantasiakirjallisuuden eri lajeille maagisesta realismista paleofiktioon, hard scifiin ja wuxiaan. Mitä kummaa luotaa lyhyesti näiden kirjallisuuslajien kansainvälistä historiaa 1600-luvulta lähtien. Lyhyys on varmasti tarkoituksenmukaista tällaisessa yleisesittelyssä, mutta historiallisen utopia- ja seikkailukirjallisuuden ystävänä pidän historiallisen kirjallisuuskatsauksen osuutta riittämättömänä.

Keskiaikaisen kirjallisuuden esittelyssä olisi tullut ottaa esille fantastinen matkakirjallisuus. Renessanssikirjallisuutta ei teoksessa käsitellä lainkaan, mutta mielestäni aivan muutamakin lause runous- ja näytelmäkirjallisuuden suuntaan olisi auttanut lukijaa hahmottamaan tieteis- ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta tuona taiteiden kukoistusaikana. 1600-luvun esittelyssä olisi voinut nostaa esille esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupungin tai Lady Margaret Cavendishin Blazing Worldin. 1700-luvun tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esitellessä olisi voinut pohtia pikaisesti seikkailu- ja matkakirjallisuuden räjähdyksen vaikutusta spefikirjallisuuden ja realismin rajoihin aikana, jolloin A:lla alkavat mantereet lakkasivat pikkuhiljaa olemasta täysin valkoisia läiskiä maailmankartalla, ja tieteelliset löydöt kiihottivat mielikuvitusta. Hieman pidempi historiakatsaus olisi auttanut ehkäpä myös selittämään tarkemmin fantasian ja scifi-kirjallisuuden eroa, joka jää nyt valitettavan pintapuoliseksi.

Matilaisen teoksen vahvuus nimenomaan kotimaisen spefikirjallisuuden kartoittajana tulee esille teoksen seuraavissa osioissa, joissa selvitetään kotimaisen (intohimo)lukijakunnan, fandomin, toimintaa ja listataan kotimaiset spefikirjailijat ja heidän teoksensa. Spefikirjallisuus on monia muita proosalajeja sosiaalisempaa, jopa performatiivisempaa, sillä lukijakunnalla on pitkät ja tiivit yhteydet toisiinsa. Niinpä suurimmista kaupungeista löytyy klubeja, joissa lukijat tapaavat toisiaan säännöllisesti ja epämuodollisesti ja Suomessa järjestetään vuosittain useita coneja, eräänlaisia erikoistuneita kirjamessuja, joissa kohtaavat niin kirjailijat, kustantajat kuin spefiharrastajatkin. Mitä kummaa kannustaa osallistumaan – ja auttaa julkaisu- ja kirjailijaesittelyiden avulla laajentamaan omaa spefituntemustaan.

Kirjailijaesittelyt ovat kompakteja. Kirjailijalistaan on kerätty niin leimallisia spefikirjailijoita kuin yleiskirjailijoitakin, joiden tuotannosta on mainittu vain spefikirjat. Kirjailijaesittelyjen bibliografioiden avulla voisi vaikka aloittaa suomalaisen spefin keräilyharrastuksen. Lähdeluettelo ja julkaisuesittely – suuri osa kotimaisesta spefistä ilmestyy alan aikakauslehdissä – auttaa lukijaa pidemmälle spefiharrastuneisuudessa. Mitä kummaa on kaikkiaan hieno avaus uudelta spefitietokirjailijalta ja kaivattu yleisnäkemys suomalaisen spefin tilaan näin 2000-luvun alussa.

Hanna Matilainen: 
Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain 2014
191 s.

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Illan kirjavisa!

Seuraa 10 spefiä alkulausetta. Mutta mistä kirjoista? Ensimmäisille oikeinvastaajille tarjolla rutkasti mainetta ja kunniaa sivistyksen musteisilta tantereilta.

1. Tämä on tarina muistista.                                                                                      (Terry Pratchett: Elävää musiikkia)

2. Aion laatia raporttini niin kuin kertoisin kertomuksen, sillä opin kotiplaneetallani että totuus on mielikuvitusta vaativa asia. (Ursula K. LeGuin: Pimeyden vasen käsi)

3. Oli kirkas, kylmä huhtikuun päivä ja kellot löivät juuri kolmetoista.              (George Orwell: 1984)

4. Matala harmaa rakennus, kerroksia vain kolmekymmentäneljä.                    (Aldous Huxley: Uusi uljas maailma)

5. Sillä kertaa ei todistajia ollut.                                                                           (Douglas Adams: Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto)

6. Oli suuri nautinto nähdä esineiden tuhoutuvan, nähdä esineiden mustuvan ja muuttuvan. (Ray Bradbury: Fahrenheit 451)

7. Saavuin laukaisuosastoon tasan kello yhdeksäntoista aluksen aikaa.       (Stanislav Lem: Solaris)

8. Alan hätääntyä. (Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi)

9. Kuivuutta oli nyt kestänyt kymmenen miljoonaa vuotta, ja hirmuliskojen valtakausi oli aikoja sitten päättynyt. (Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001)

10. Autiolla rannalla indiaanikylän takana osuin tuoreille jalanjäljille.                 (David Mitchell: Pilvikartasto)

Kiitos kaikille osallistujille!

 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos 2012)

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on kokonaistaideteos, joka yhdistää totalitaarisen ekokatastrofidystopian wabi-sabi -filosofiaan teeseremonian merkeissä. Toimii.

  “Maista sitä”, hän sanoi.
Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
“Se on makeaa”, sanoin.

(s. 16)

Noria täyttää 17 ja tulee täysi-ikäiseksi maailmassa, jossa juomavesi on suolavedestä puhdistettua ja tarkasti säännösteltyä. Hän asuu valtion länsipäädyssä tunturin juurella, pienen kylän ulkopuolella, Kuusamon suurkaupungin lähellä Uudessa Qianissa, jonka pääkaupunkiin on monen viikon junamatka, mikäli saa sotilashallinnolta tarvittavat matkustusasiakirjat. Harvat saavat. Hän on muovihaudan kaivaja, teemestarin tytär, teemestari – ja vesirikollinen. Kykeneekö Noria varjelemaan teemestarien ikiaikaisia salaisuuksia, vai murtuvatko hiljaisuuden padot hänen vahtivuorollaan?

Teemestarin kirja on kaunis dystopia. Se ei sorru spekulatiivisen fiktion yleiseen suonsilmäkkeeseen, selittämiseen, vaan näyttää millaista elämä on yleisen vesipulan iskettyä. Vedettömyys on muuttanut kaiken maisemia ja ilmastoa, ruokavaliota ja tapakultuuria sekä sanontoja myöden. Vähävetisyys on johtanut myös totalitarismiin: ihmisiä hallitaan aseita tehokkaammin vähäistäkin vesiannosta niukentamalla. Vesirikollisia, omaa vesiannostaan millä tahansa keinolla suurentamaan pyrkiviä, kohdellaan ankarasti. Mutta mitä voi ihminen tehdä, kun lapset kuivuvat? Mihin säännöstelyn ankaruus todella perustuu?

Kyläläiset olivat ennen enimmäkseen välttäneet puroa, mutta nykyisin näin jonkun nostamassa vettä siitä joka kerta kun tulin muovihaudalle. Olin kerran sanonut vanhemmanpuoleiselle naiselle, ettei puron vesi kelvannut juotavaksi.
“Mitä minun sitten pitäisi juoda?” oli nainen sanonut. “Ilmaako, vai ehkä hiekkaa?”
Se oli viimeinen kerta, kun olin puhunut kenellekään purolla.
(s. 139)

Itärannan teksti soljuu lyyrisesti, vaikka tyylilaji on varsin proosallinen. Vaivaton virtaus johtuu enemmänkin kaikki tasot läpäisevästä wabi-sabi -estetiikasta, jonka on omaksunut myös päähenkilö Noria. Kirjailijan herkkyys asioiden edessä näkyy hänen luomassaan jännitteessä katoavaisten ja pysyvien asioiden välillä. Jännite on kääntynyt päälaelleen siitä, minkä yleensä havainnoimme: Norian maailmassa vesi on äärimmäisen katoavaista, muovi erittäin pysyvää. Se on maailma, jota kohti olemme matkaamassa vauhdikkaammin kuin itse ymmärrämme tai haluamme nähdä. Tämä tarina on tosi tavalla, jolla World Watch Instituten numerojentäyteiset raportit eivät voi koskaan olla.

Teemestarin kirja on spekulatiivisen fiktion mestariteos, joka tulee elämään vielä pitkään.

***

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
256 s.