Category Archives: trilleri

Kirjabloggaajien joulukalenterin 10. luukku: Kirjajoulupuu

Askarrellaan kirjajoulupuu.

Eli toisin sanoen tuhotaan kirja teurastetaan romaani kierrätetään pokkari, jota ei kuitenkaan enää koskaan luettaisi. Ensimmäinen kirjajoulupuu on aina henkisesti hankalin. Seuraava menee jo vähemmillä sydänsuruilla.

Let’s kill destroy repurpose a book in order to get a decorative Christmas tree decoration. It’s not like it’s a real book anyway, just a paperback. Honestly, it hurts much less the second time around.

Kirjajoulupuu 1prologi: hanki pokkari, veitsi, liimaa, glitteriä, askartelupallo, liima-astia, glitterastia, pumpulipuikkoja (kylmät hermot ja sydän jäätä)

prologue: go find a paperback, a knife, glue, glitter, styrofoam ball, something to pour some glue on, something to pour some glitter on, cotton swabs (nerves of steel and a heart as cold as wight)

Kirjajoulupuu 2Luku 1, jossa reväistään irti kirjan kannet. 

Chapter 1, where you tear the covers off the book.

Kirjajoulupuu 3Luku 2, jossa poistetaan teoksesta ensimmäiset 130-150 sivua. (Tarvitset sitä enemmän sivuja, mitä ohuempaa paperi on, ehkä jopa yli 150.)

Chapter 2, where you remove the first 130-150 pages from the book. (You’ll need more than 150, if the paper’s very thin.)

Kirjajoulupuu 4Luku 3, josta alkaa taitto. Kaikille sivuille samaan suuntaan. Ensimmäinen taitos on lyhyt sivu selkämystä kohti.

Chapter 3, whereupon you begin to fold. Fold all pages to the same direction. First fold: take a short side and fold it to the back.

Kirjajoulupuu 5Luku 4, toinen taitto. Taita edellisen taiton jämät sivun keskelle.

Chapter 4, middle fold. Fold the remains of the side to the center of the page.

Kirjajoulupuu 6Luku 5, kolmas taitto. Taita ensimmäisen taiton taitettu reuna selkämyksen viereen.

Chapter 5, last fold. Fold the folded edge of the first fold to the back.

Kirjajoulupuu 7Vielä kaikkitietävämmän äänen sivuhuomautus: Selkämys alkaa kääntyä luonnostaan luokille ja taittaminen vaikeutuu. Tämä kuuluu prosessiin.

A random sidenote from an omniscient narrator that has not yet piped up and will no more: The back begins to bend. It’s totally part of the process. Carry on.

Kirjajoulupuu 8Luku 6, taitekohta. LIIMAA ENSIMMÄINEN JA VIIMEINEN SIVU YHTEEN. JOSTAIN SIVUN KESKIKOHDAN TIENOILTA.

Chapter 6, the great turning point. GLUE THE FIRST AND LAST PAGE TOGETHER SOMEWHERE AROUND THE MIDDLE.

Kirjajoulupuu 9Luku 7, jossa alkaa näennäisesti turha sivujuoni teoksen tarpeettomaksi pidentämiseksi. Lykäjä liimaa taitteiden päälle.

Chapter 7, where something seeming pointless from afore may be picked up again. Slather glue daintily on the peaky folds.

Kirjajoulupuu 11Luku 8, jossa vatuloidaan sivujuonessa. Iske vanupuikko glitteriin ja sivele liimaan taiteellisesti.

Luku 8, where they just put glitter on it. Stab your glitter with your cotton swab and brush upon your peaky gluey folds.

Kirjajoulupuu 12Epilogi. Tirvaise pumpulipuikko liimaan ja levitä askartelupallon päälle.

Epilogue. Dab the swab in glue and swish on the styrofoam ball.

Kirjajoulupuu 13Toinen epilogi. Tiputa liimainen pallo glitterimaljaan ja pyörittele, kunnes pallon pinta on keijupölyn peitossa.

The Second Epilogue. Drop the ball in the goblet of glitter and swirl until nought of the fully round globe is to be witnessed from underneath all that fairy dust.

Kirjajoulupuu14Loppu, vihdoinkin, kyllä sitä rakennettiin kuin Iisakin kirkkoa, ei tule ikävä. Iske reilu lammikko liimaa kartion kärkeen ja survaise glitteröity pallo siihen. Piste.

Fini. No seriously, this is it. Form a nice puddle of glue on top of the tree. Then gently position the most magnificent of Aristotelian forms on the puddle. Voilà. Kirjajoulupuu 16Katso eilinen luukku täältä Norkun blogista ja huominen luukku tuolta Emmin blogista.

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Kiihkeää kirjallisuuskeskustelua Facebookissa

Tottumaton voisi kuvitella, että kirjakeskustelu on tylsää, koska kirjat ovat tylsiä. Otin talteen amatööridokumentin Facebookin luultavasti kiihkeimmästä kirjakeskustelusta hetkeen. Kyllä ei tunteiden palo ole näin roihunnut hetkeen edes Hesarin kirja-arvioiden kommenteissa. Tässä vinkkejä innostavan ja polveilevan kirjakeskustelun luomiseksi.

Avainsanat: kirja, ilmainen, myynti, kirjasto, internet

Kirjakeskustelu1Kaipaatko vilkasta kirjakeskustelua illan ratoksi? Yhdistä kirjallisuus ja finanssimaailma.

Kirjakeskustelu2Eläväisessä keskustelussa voidaan puhua asiasta niin yleisellä kuin yksityisellä tasolla.

Kirjakeskustelu3Asiantunteva keskustelu vaatii tuekseen niin mielipiteitä kuin kovia faktoja.

Kirjakeskustelu4Laadukas keskustelu kerää lisää osanottajia: faktoja ja arvioita mietitään monelta kannalta.

Kirjakeskustelu5 Kun kirjakeskustelu uhkaa hiipua: rönsytä, rönsytä, rönsytä!

Kirjakeskustelu6Laita tunteita peliin, perustele faktoilla, valitse puolesi, paljasta salatut tunnot!

Kirjakeskustelu7

Jos sanat eivät riitä, kuvaile tilannetta napakasti. Ehkä kaikki eivät ole enää kärryillä!

Kirjakeskustelu8Kun keskustelu alkaa kyllästyttää, summaa pikaisesti, mihin lopputulokseen tulit.

Kirjakeskustelu9

Onnistuneen kirjakeskustelun jälkeen voi vaikka lähteä jatkoille samanmielisten kanssa.

Kirjahaastattelu: Varistyttö

Erik Axl Sund

Varistyttö on vihan lapsi

Jerker Erikssonilla (s. 1974) ja Håkan Axlander Sundqvistilla (s. 1965) on pitkä yhteinen historia: he lopettelevat sujuvasti toistensa lauseita, asuvat samassa naapurustossa ja tapaavat päivittäin. Varistyttö syntyi yhtä aikaa koetusta elämänkriisistä, paljon tavanomaista kolmenkympin kriisiä syvemmästä masennuskaudesta. Håkanin omasta menneisyydestä ja lähipiiristä paljastui asioita, jotka nostattivat lähes kontrolloimatonta vihaa ja Jerker koki samaan aikaan suuria muutoksia henkilökohtaisessa elämässään.

– Aloimme kirjoittamaan kirjaa eräänlaisena terapiana, istuimme kuppilassa tuopin äärellä ja avauduimme demoneistamme. Yhtäkkiä myös lehdissä ja muun lähipiirin jutuissa alkoi esiintyä samanlaisia juttuja – tai ehkä niihin vain kiinnitti enemmän huomiota. Nykyisyyden ja menneisyyden juttujen kietoutuminen toisiinsa alkoi kiinnostaa enemmän ja enemmän. Sitten jostain tuli idea, että kirjoitetaan kirja, kirjoitetaan dekkari. Jerker antoi nimen Varistytölle. Kirjoitimme ideoita ylös lautasliinoille.

Kirjailijoiden itseterapoinnin suuntaamisessa kirjalliseen muotoon oli myös onnea matkassa. Tuttavapiirin avulla löytyi niin lastenpsykologi kuin lapsiin kohdistuviin rikoksiin erikoistunut poliisi, joita haastattelemalla kirjailijat pääsivät teemojensa aiheisiin syvemmälle kuin pelkästään tietokirjoja ja artikkeleita lukemalla.

Tässä kirjassa ei ole mitään lagomia

Kun Varistyttö lähetettiin kustantajalle, koossa oli kuudensadan (600) sivun rönsyilevä romaani.

– Kun kirjoitimme kirjaa, meillä ei ollut aavistustakaan, saisimmeko sitä ikinä julkaistua, saati sitten lukijoita. Kustantaja totesi, että 600 sivun dekkaria ei lue kukaan. Ohjeeksi saimme, että pilkkokaa se trilogiaksi ja yksinkertaistakaa rönsyjä, keskittykää olennaiseen. Yritimme pitää sanoman kasassa, tuoda lukijan silmien eteen sen Ruotsin, joka on todellisuutta kiiltokuvapinnan alla.

Koko teos on noussut ahdistuksesta ja pettymyksestä, joka kohdistuu mielikuvien ja toden väliseen ristiriitaan.

– Lagom (riittävän hyvä, kohtalainen) on termi, joka yhdistetään ruotsalaiseen elämäntapaan ja -asenteeseen: että ei tarvitse olla helvetin hienoa, ihan hyvä riittää varsin mainiosti. Todellisuudessa monet eivät pääse edes siihen. Koska mielikuva carllarssonmaisesta idyllistä elää niin vahvana, varjopuolet laitetaan pois silmistä ja pois mielestä. Tämä ei ole kaunis kirja, eikä sen ole tarkoituskaan olla. Meidän mielestämme murhasta ei kuitenkaan pitäisi pystyä nauttimaan teekupposen ja Madeleine-leivosten äärellä.

Lagomia edustaa tässä teoksessa erityisesti toinen päähenkilöistä, poliisi Jeanette, jolle annetaan jonkin verran, muttei riittävästi, resursseja paperittomien poikien murhien tutkimiseen. Jeanette edustaa kirjailijoiden mukaan melko suoraviivaista ja perinteistä etsivähahmoa erittäin monimutkaisen sarjamurhaajan rinnalla.

– Koimme, että teokseen ei yksinkertaisesti mahdu kahta monimutkaista, monitasoista hahmoa. Toki Jeanetten tilanne monimutkaistuu juonten avulla trilogian seuraavissa osissa. Luemme itse jonkin verran ruotsalaisia dekkareita ja olemme niistä omaksuneet käsityksemme siitä, millainen olisi hyvä dekkari.

Valheet olohuoneen seinällä

Kirjan kansikuvaa varten pastissoitu, Varistytön keskeisessä kohtauksessa esiintyvä Carl Larssonin maalaus pienten tyttöjen huoneesta on riippunut sekä Jerkerin että Håkanin lapsuudenkodin olohuoneessa. Kuva on kirjailijoille tärkeä, sillä siihen kiteytyy paitsi tämän teoksen keskeinen juonellinen jännite, myös sen sanoma.

– Vaikka muut ruotsalaiset dekkaristit ovat rikkoneet kliseistä ruotsikuvaa omilla teoksillaan, halusimme käsitellä lasten hyväksikäyttöteemaa monilla tavoilla. Larssonin kuva on monissa ruotsalaisissa kodeissa rikkumaton symboli idyllille. Jota ei ole. Toki nykyään näistä asioista puhutaan enemmän ja niistä voi lukea lehdistä päivittäin, mutta romaani koskettaa ihmisiä eri tavalla.

Syyllinen!

Kirjailijat kertovat saaneensa paljon kirjeitä erityisesti naislukijoilta, joissa nämä kertovat oman elämänsä kipupisteistä.

– On surullista lukea näitä kirjeitä ja nähdä kaikki se kipu. Onkin ollut vaikeaa kirjoittaa seuraavaa kirjaa. Ensimmäistä kirjaa kirjoittaessamme emme ajatelleet lukijoita lainkaan, mutta nyt tiedämme, että meillä on lukijoita ja tunnemme vastuuta.

– Koko Varistyttö -trilogia kertoo syyllisyydentunnosta. Kaikki tuntevat syyllisyyttä jostain, pitää olla psykopaatti, jottei tuntisi syyllisyyttä jostain. Usein uhrit tuntevat syyllisyyttä rikoksista, joita on tehty heitä kohtaan, vaikka varsinainen syyllinen löytyy muualta. Ihmismieli on monimutkainen asia, jonka tarkastelu on mielenkiintoista.

Tanskalainen kirjailija Michael Katz Krefeld kertoi Liken järjestämässä dekkari-illassa, että jotain pahuutta ei vain voi ymmärtää ja että joskus hän ei ymmärrä omia rikollisiaan. Erik Axl Sundin lähtökohta on erilainen.

– Meillä ei ole ainakaan toistaiseksi ollut tätä ongelmaa. Se, ettei jotain ymmärrä, ei ole niin mielenkiintoista kuin se, että toisen teot ymmärtäessään ymmärtää jotain itsestään ja myös ihmisistä yleensä. Teot voi tuomita, vaikka ymmärtää mistä ne kumpuavat.

Erik Axl Sund saapuu tämänhetkisten tietojen mukaan Helsingin kirjamessuille. Siihen mennessä trilogian kaikki osat ovat saatavillla myös suomeksi.

***

Arvioni Varistytöstä löytyy täältä. Muita blogiarvioita löytyy esim. Kirsin kirjanurkasta, Kulttuuri kukoistaa -kulttuuriblogista, Järjellä ja tunteella -blogista, Kirjavalaasta, ja Tuijata. Kulttuuriblogista.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos 2013)

Johanna Sinisalon uusin romaani Auringon ydin on sävykäs – vaan ei sävyisä – vaihtoehtohistoriallinen tieteisromaani, jossa eletään Terveysviraston hallitsemaa äärimmäiselle sukupuolierottelulle perustuvaa päällisin puolin tavallista elämää. Auringon ydin on yhtä aikaa erittäin pelottava yhteiskuntakriittinen tulevaisuuskuva ja erittäin miellyttävälukuinen, trillerimäiseksi yltyvä kollaasitekniikan mestariteos.

Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja. Sellaisenkin, joka on ollut tyytyväinen asioihin niin kuin ne ovat olleet, on helppo asettua kannattamaan ajatusta, josta koituu itselle etua. (s. 262)

Auringon ytimen vuoden 2016 eusistokraattinen hyvinvointi-Suomi näyttää varsin erilaiselta kuin nykyinen. Tämä johtuu pohjimmiltaan suomalaiskansallisesta ratkaisusta 1800-luvun lopun yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, joissa nuoret miehet aiheuttivat levottomuutta eritoten Pohjanmaalla. Levottomuuksien syynä arveltiin olevan naisen puute, joka ratkaistiin ensin lakiteitse helpottamalla miesten nai(mi)siin pääsyä. Sittemmin järjestelmää kehitettiin mitä parhaimmassa rodunjalostushengessä säyseän ja terveen suomalaisen naisrodun luomiseksi. Niinpä 2000-luvun alussa, noin 8 sukupolven jälkeen, suomalaisilla maskoilla on käytettävissään runsaat naisellisten feminaisten varannot, joista ammentamalla yhteiskuntajärjestys pysyy mukavasti yllä.

Sinisalon luoman Eusistokratian ideologinen ja historiallinen tausta tulevat esiin runsaissa, mielenkiintoisissa katkelmissa, jotka vaihtelevat ohjeistuksista pamfletteihin ja tutkimuksiin. Vaihtoehtohistoriallinen tausta kaiuttaa Margaret Atwoodin Orjattaresi -teosta (vaikka tässä onkin kyseessä maallinen dystopia), siinä missä lähitulevaisuuden nykyisyyteen sijoittuva jännitysjuoni on ainakin kielikuvissaan suoremmin kallellaan H. G. Wellsin Aikakoneeseen ja George Orwellin 1984:ään.

Päähenkilö Vannan/Veran silmin nähdään, millaista on elämä tässä suomalaisten luomassa miesten paratiisissa. Vanna on määritelty ulkoasunsa vuoksi jo lapsena ylätason feminaiseksi Viraston tutkimuksissa, vaikka sisäisesti hän on sellainen toisenlainen, vähempiarvoinen neutrinainen. Tämä sisäinen ristiriita purkautuu kiellettyjen aineiden – kapsaisiinin – käyttönä. Mutta on siinä muutakin. V:n täydellinen, ihana, oikeanlainen pikkusisar on kadonnut jäljettömiin avioliittonsa jälkeen. Hän yrittää selvittää sisaren kohtaloa yhä epätoivoisemmin, sillä laittoman chilikaupan mahdollistama pako hyvinvointivaltiosta on mahdollisuus, jota ei voi jättää käyttämättä.

[Terveysviraston opetus]filmi antaa ymmärtää, että chilin käyttö jotakuinkin halvaannuttaa sulkijalihaksen. Joku saattaa myös sen uskoa: jos tämän filmin näkee ja kuitenkin uhmakkaasti kokeilee kapsaisiinia, seuraavana aamuna vessassa odottaa šokki – ensimmäinen kosketus aineeseen, ja jo nyt peräpäästä tulee silkkaa liejua.                        Ja varmasti kirvelee.                                                                                                              Ovelaa, Virasto, ovelaa. (s. 99)

Sinisalo on kutonut romaaniinsa taidokkaasti niin ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja kuin yleisinhimillisiäkin. Spekulatiivinen fiktio antaa mahdollisuuden vääntää niin problematisoinnin kuin satiirinkin nupit kaakkoon. Auringon ytimessä viedään laasaslainen maskulismi loogiseen päämääräänsä: virallisesti feminaisiksi hyväksytyt naiset astuvat tietyssä iässä pariutumismarkkinoiden palvelukseen, josta he poistuvat avioiduttuaan. Naisten domestikaation lyhyessä historiassa (1997) esitetään karmivasti, että

Mikäli kansan terveyttä varjellaan vahingollisten aineiden saantia rajoittamalla, on kuitenkin samaan aikaan tunnustettava, että ihmissuvun onnelliseen ja tasapainoiseen elämään liittyvät luonnostaan myös erilaiset mielihyvän lähteet. Näitä aivokemiallisesti tärkeitä lähteitä ovat ruummiillinen liikunta, tyydyttävä ja säännöllinen sukupuolielämä, perheen päänä toimiminen sekä – heikommalle sukupuolelle – äitiyden onni. (s. 183)

Monella tavoin marginaalissa elävän yksilön pahoinvointi eusistokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on hyvin monipuolisesti tunteisiinvetoavaa. Miltä tuntuu, kun ei sovi yhteiskunnan tai yhteisön asettamaan muottiin ja rajoihin? Miten monilla tavoilla yhteisön asettamat rajat todella rajaavat ihmisen elämää?

Chilin väärinkäyttö ja diilaus kuulostivat takakansitekstin perusteella jokseenkin naurettavilta sivujuonielementeiltä. Lukiessa ne kuitenkin hitsaavat erinomaisesti yhteen keskeiset juonet marginalisoitumisteemaan ja syventävät itse teemaa.

Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi osoitti, että Sinisalo kykenee tinaamaan  yhteen romaaniin monenlaisia tekstilajeja. Auringon ydin todistaa, että kollaasitekniikan ei tarvitse olla lukijalle haastavaa, turhanaikaista postmodernistista hienostelua, vaan miellyttävän helppoa, viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Bravo!

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi (Minerva 2013)

Einstein-koodi on portugalilaisen José Rodrigues dos Santosin ummehtunut Da Vinci -koodi -pastissi, joka esittelee lukijalle nykypäivän salaliiton, joka on salannut Albert Einsteinin fysiikkaan perustuvan todistuksen Jumalan olemassaolosta. Einstein-koodi rypee kreationistisen ja kristillisen evidentialismin pohjamudissa vain löytääkseen uskomattomalla tavalla ne kaikkein tavanomaisimmat perustelut sille, miksi Jumala olisi luonut maailmankaikkeuden ja miten tämä olisi perusteltavissa tiedettä kainalokeppinä käyttäen. Einstein-koodi pyrki olemaan trilleri, mutta paljastui lähinnä taikinaiseksi matkailukertomukseksi, jota värittivät dialektiset dialogit ja romantiikan puutteesta kärsivä romanssi.

“Yhdet kutsuvat häntä Jumalaksi, toiset Jehovaksi, kolmannet taas Allahiksi, Brahmaniksi, Dharmakayaksi tai Taoksi.” Hän asetti kämmenen rinnalleen. “Me tiedemiehet sanomme häntä maailmankaikkeudeksi. Nimet ja ominaisuudet ovat erilaiset, mutta ydinolemus on sama.” (s. 497)

Syöpään kuolevan matemaatikkoisän ruskeatukkainen katolinen historioitsijapoika ja salakieliekspertti Tomàs saa pyramidien varjossa mystiseltä irakilaiskaunottarelta tehtäväksi tulla Irakiin selvittämään Albert Einsteinin juuri ennen kuolemaansa kirjoittama, kadonnut salakielinen viesti Die Gottesformel. Kauniin naisen ja jättipalkkion viekoittelema historioitsija huomaa pian vastavakoilevansa CIA:lle, olevansa nalkissa Irakissa, pakenevansa Irakista Portugaliin, josta seikkailee Nepaliin mystisen kaunottarensa kera jnejnejne, vain selvittäkseen, mitä mysteerillinen Jumalan kaava sisältää. Mitä juutalainen suhteellisuusteorian isä Einstein halusi salata maailmalta?

Koska kirjailijan kehitelmä Einsteinin vastaukseksi ei yllätä ketään, on yllättävää, että kirja kestää yli 550 sivua. Millä dos Santos täyttää ne 400 ylimääräistä sivua? Lukion lyhyellä fysiikankurssilla, kahdeksannen luokan maailmanuskontojen kurssilla sekä toistelemalla sanoja “ällistyttävää”, “sattumaako” ja “ymmärrän”. Eritoten päähenkilö Tomàsin tehtäväksi jää raivokas nyökyttely aina kuin uskonnollinen merkkihenkilö tai tieteentekijätuttava paljastaa uskonnon ja tieteen yhtäläisiä käsityksiä maailmankaikkeuden synnystä, tarkoituksesta, suuntimasta tai olemassaolosta.

Maailmankaikkeuden kieli on matematiikka, mutta meillä ei ole keinoa, jolla me voisimme todistaa sen aukottomasti. Kun menemme syvälle asioihin, törmäämme aina hämyiseen verhoon, joka peittää arvoituksen perimmäiset piirteet. Luoja on piilottanut sinne allekirjoituksensa. Asiat on tehty niin hienosyisellä tavalla, että me emme pysty paljastamaan maailmankaikkeuden syvintä salaisuutta koskaan kokonaan.                          – Hmm.  (s. 279)

Dos Santos käyttää fiktiivisen argumentaationsa perustuksina tunnetuimpia tieteelliseltä kuulostavia perusteluja, joilla on pyritty perustelemaan Jumalan olemassaolo Paleyn kellosta lähtien. Ällistyttäviä sattumia ja numeraalisia yhtäläisyyksiä löytyy niin kabbalan ja säieteorian kuin Upanishadien ja kaaosteorian välillä. Sattumaako? Lisätään mukaan reipasta matemaattisen todennäköisyyskäsitteen väärinkäyttöä ja antrooppinen periaate. Ällistyttävää. Ja sekoitetaan mukaan trendikkäitä metaforia keinoälystä ja ohjelmistosta, koska metaforat, ne ne todella todistavat tieteellisesti mitä vain. Ja katso! Voiko todellakin olla niin, että maailmankaikkeus on suuri Jumalan luoma ihmisentekokoneisto?

Ällistyttävää kyllä, Kari Enqvist on jo vuonna 2003 ilmestyneessä lyhyen lyhyessä artikkelissaan* sekä esitellyt ja käsitellyt romaanin keskeiset tieteitä koskevat väittämät. Sattumaako?

* Kari Enqvist: Taivaalliset todisteet. (Kanava 2/2003)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanja -haasteeseen

José Rodrigues dos Santos: Einstein-koodi
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
Suom. Tarja Sipola portug. alkup. A Fórmula de Deus (2006)
Minerva 2013
551 s.

Mikael Niemi: Veden viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää

Mikael Niemi: Veden Viemää (Like, 2013)

Mikael Niemen Veden viemää on nykyaikaan sijoittuva katastrofiromaani, joka tarkastelee hengenhädässä olevien ihmisten erilaisia selviytymiskeinoja. Mikä pitää ihmisen pinnalla? Mikä saa ihmisen taistelemaan epätoivoisessa tilanteessa viimeiseen sekuntiin saakka? Kuka selviytyy hengissä? Mikael Niemi vyöryttää romaanissaan paitsi valtoimenaan hyökkävää Luulajanjokea myös kokoelman nopein vedoin maalattuja ihmisluonteita ja -kohtaloita, joista vuotavat juonen edetessä läpi kliseiset arkkityypit. Veden viemää koukuttaa lukijan hektisillä näkökulmanmuutoksillaan ja nopeilla leikkauksillaan katastrofielokuvan tyyliin.

Syystulvivan joen yläjuoksuilta lähtee ketjureaktio, joka juoksuttaa niin jokivarren padot kuin ihmisetkin kumoon yksi toisensa jälkeen. Turva-alan yrittäjä, akvarellikurssilaiset, keski-ikäinen helikopterilentäjä, hänen kipakka ex-vaimonsa ja ensimmäisellä kolmanneksella hehkuva tyttärensä joutuvat kukin tahollaan ensimmäisten joukossa mittelemään selviytymistaitojaan ja -tahtoaan tulvan kylmässä kyydissä. Jossain vaiheessa katastrofivaroitusten saapuessa alajuoksulle kaupunkeja aletaan evakuoida. Joukkoevakuointi synnyttää valtaväylille pusertuvan ihmistulvan, jossa vain vahvimmat selviytyvät päämääriinsä.

Niemen suoraviivainen kerronta ja napakat anekdootit rytmittävät tehokkaasti yksittäisten ihmisjuonten etenemistä. Joen nielaistessa yhä enemmän maata ja väkeä joessa tapahtuu onnekkaita ja epäonnekkaitakin kohtaamisia, joissa ihmisluonnetta mitellään itseään, luontoa ja toisia ihmisiä vastaan Maslown tarvehierarkian puitteissa, libidon ja thanatoksen puristuksessa.

Luin Mikael Niemen Veden viemää kerralla. Tämä on olennainen fakta kirja-arviossani, koska olen viimeksi lukenut kirjan yhtä soittoa kymmenisen vuotta sitten. Veden viemää todella vei mukanaan kaikessa kiihkeydessään. Toisaalta lukukokemus valui kuin vesi sormien välistä. Laajassa henkilöhahmokavalkadissa ei oikein ollut samastuttavaa, sillä parhaat ja heikoimmat puolensa näyttävissä ihmisarkkityypeissä ei ollut riittävästi inhimillistä tarttumapintaa satunnaisista muisteloista huolimatta. Ikäänkuin ihmiset redusoituisivat riittävän tiukan paikan edessä toiminnakseen.

Kirjan luettuani jäin arvelemaan, mikä Niemen esittelemistä arkkityyppisistä reaktioista olisi lähinnä omaa selviytymistekniikkaani. Toivottavasti tämä ei kuitenkaan ikinä käytännössä selviä.

***

Mikael Niemi: Veden viemää
Suom. Jaana Nikula
Kansi: ?
Like 2013
298 s.
Ruotsink. alkup. Fallvatten