Category Archives: Tyttökirja

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Anni Polva: Tiina vauhdissa

Haastelogo Anni Polvan syntymästä on tänään kulunut 100 vuotta. Juhlan kunniaksi osallistun kirjabloggaajien Anni Polva -lukuhaasteeseen, jossa luetaan Polvan teoksia, suomalaisen tyttö- ja naisten viihdekirjallisuuden klassikoita.

Itselleni Polvan viihdekirjat nostattavat muistoja varhaisnuoruuden kuulaista kesäöistä kesämökillä, kun kaikki omat kirjat on jo luettu ja käydään hiipimässä jotain luettavaa tuvan puolelta. Teosten nimiä en enää muista, mutta yhdessä laskettiin ikkunaruutuja jossain dieettiretriitillä ja toisessa vaellettiin karhunkierros Lapissa. Kolmannessa keski-ikäinen kotiäiti laittaa stopin perheen palvelulle, neljännessä nousi iso haloo perunoista.

Jokaisessa kirjassa käytiin sanailun kautta romanttiseen loppuratkaisuun idyllisessä tunneilmastossa mutta proosallisissa ympyröissä. Polvan Lapissa hyttyset loistavat poissaolollaan vain kaatosateella ja laihdutusloman naistensaunassa vertaillaan mahamakkaroita.

Tiina-kirjoista luin useimmat vielä hieman aiemmin, joten yksittäisiä muistoja niistä ei ole, paitsi jossain teoksessa Tiina kulutti juuriharjalla farkkujen polviin läiskät. Tämä oli varmasti erityisen vaikuttavaa anarkismia kivipestyjen farkkujen -80-luvulla. Tiina vauhdissa löytyi kuitenkin kätevästi omasta kirjahyllystä, joten valitsin sen haastekirjaksi.
tyttökirja
Tiina vauhdissa –teos on kirjasarjan loppupuolelta, pikaisesti laskien 28. Tiina-kirja. Niinpä määrittelemättömän teini-ikäiset, mutteivät vielä aikuiset Tiina ja Juha elävät mielenkiintoisen multimodaalista elämää. Molemmat elävät vielä vanhempiensa luona ja käyvät koulua, mutta ovat kuitenkin ihmissuhteessaan ehtineet jo etablisoituneeseen, yllätyksettömään parisuhteeseen, jossa eroottiset värinät on korvattu toisen luonteenvikojen myötäilyllä ja romantiikka kinastelulla.

Jännitettä teokseen luo kolmiodraama, joka syntyy kun Tiina ja Juha ovat villikasvikurssilla ja toinen poika ihastuu Tiinaan. Temaattisesti teosta kannattelevat luontoaiheet: juonet kasvavat syötävistä ja myrkyllisistä kasveista, kalastuksesta sekä erämaavaelluksesta, jonka aikana nuoret tekevät yllättävän löydön.

Juonet ovat kuitenkin hieman sivuseikka, kuten Polvan teoksissa yleensä. Lukukokemuksen viehättävyys syntyy nostalgisoivasta atmosfääristä, jossa tavoitetaan ja jopa osoitellaan ideaaleja: tällaiset vanhemmat jokainen lapsi haluaisi, tällaista reippautta pitäisi jokaisen tytön osoittaa.

Anni Polva onnistuu teoksissaan naittamaan sadun ja todellisuuden, arkiset seikat ja idyllin saumattomaksi kokonaisuudeksi, johon oikeastaan uskoisi mieluummin kuin siihen todelliseen todellisuuteen, vaikka oikeastaan tietää, ettei se ole ihan totta.

Anni Polva: Tiina vauhdissa
Kansi: Satu-Sisko Sintonen
Karisto 1985
156 s.

 

 

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Ally Condie: Tarkoitettu -trilogia

Ally Condien Tarkoitettu -trilogia on hyvin nuorille aikuisille tarkoitettu dystopiaromanssi tai romanttinen dystopia, jossa nuorten kolmiodraaman taustana toimii totalitaarisen Yhteiskunnan pinnan alla muhiva Kansannousu*.  Kirjailija nakkelee romanssin sekaan kliseisiä scifikirjallisia täkyjä ikään kuin pitääkseen kulissit kasassa. Trilogian kasvatuksellisena ansiona voidaan nähdä taiteen merkityksen selittäminen oletetulle lukijakunnalle.

Kolmiodraama on trilogian keskeinen – ja ainoa looginen ja suhteellisen koossa pysyvä elementti. 17-vuotiaiden Cassian, Zanderin ja Kyn rakkauselämä tempoilee sisäsiististi läpi yhteiskunnallisten rakenteiden täydellisen hajoamisen.

Ensimmäinen kirja, Tarkoitettu,kertoo vielä melko mielenkiintoisesti totalitaarisen Yhteiskunnan elämänmenosta nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa olevien nuorten näkökulmasta. Toinen kirja, Rajalla, jatkaa nuorten tarinaa tavallisen ja hyvin organisoidun urbaanin elämän ulkopuolelle. Kolmas kirja, Perillä, pyrkii puolestaan valottamaan, mitä vallankumouksen aikana tapahtuu niin näille nuorille kuin koko Kansannousussakin. Reikäisempää ja reikäpäisempää vallankumouskuvausta saa hakemalla hakea. Suosittelenkin vahvasti trilogian toimittamista kaksiosaiseksi omakohtaisessa lukukokemuksessaan.**

Tarkoitettu

Xander ja minä olemme normaaleja, terveitä kansalaisia, tämän ryhmän jäseniä. Emme ulkopuolisia. Mutta nyt tunnen olevani muista erilläni, aivan kuin minun ja tuijottavien silmien väliin olisi noussut ohut kirkas seinä. Me näemme toisemme, mutta emme pääse toistemme luo. (s. 36)

Condie asettaa Tarkoitetussa Yhteiskunnan tavanomaisen järjestyksen ja järjestelmän. Yhteiskunta on totalitaarinen suunnitelmatalous, jossa kaikkea hallitaan tieteellisin menetelmin: ihmisten yksilöllisten piirteiden perusteella koostetut ruuat saapuvat koteihin sopiviin aikoihin, pariutuminen hoidetaan yhteiskunnan toimesta kaikille sopiviksi arvioiduille 17-vuotiaille ja ihmiset kuolevat 80-vuotispäivänään. Järjestelmän ansiosta taudit on saatu kukistettua, ruokaa riittää oikea määrä kaikille, eikä kenenkään tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Niitä ei kerta kaikkiaan tarvitse tai ole syytä tehdä. Yhteiskunta on säilyttänyt menneisyydestä 100 laulua, 100 taideteosta ja 100 runoa, vapaa-ajan aktiviteetit sisältävät enimmäkseen yhteiskunnan määrittelemää toimintaa.

Tämän mielenkiintoisen lähtökohdan Condie rikkoo sopimattomalla romanssilla, kun yhtäkkiä tyttö joutuu kahden pojan loukkuun järjestelmässä tapahtuneen virheen takia. Kumman valita ja miten tällainen virhe on ylipäänsä mahdollinen? Asiaa selvitellessään päähenkilötär Cassia havahtuu Yhteiskunnan järjestystä uhmaavan vastavoiman Kansannousun olemassaoloon. Silti, kumman kaa? Ja mitä sitten, jos Yhteiskunta ehtii viemään valinnan mahdollisuuden?

“Vaikka hän ei itse olisi elänyt tarinaansa, on olemassa yllin kyllin meitä jotka olemme kokeneet saman. Niinpä se on joka tapauksessa totta.”

Rajalla

“En ymmärrä, miksen kanniskellut kuvia ja runoja mukanani kaiken aikaa ennen tänne tuloa. Päätteet täynnä paperia – miten ylellistä. Valtavasti huolellisesti valittua kauneutta, emmekä silti katsoneet tarpeeksi.

Rajalla on matkakertomus Yhteiskunnan rajoilta – ja samalla kasvukertomus totutun ja opitun jättämisestä taakseen kasvaessaan omaksi itsekseen. Kun Yhteiskunnan pimeät puolet paljastuvat yhä konkreettisemmin nuorten arjessa, ja on pakko pohtia kehen tai mihin voi luottaa, myös tunteisiin luottaminen vaikeutuu. Mikä on totta? Kumpi puoli valita?

Perillä

Kansannousu sanoi, että se näyttäisi tältä. Yritän olla vilkuilematta muita. Kuka muu tietää? Onko kukaan muu mukana kansannousussa? Ovatko he nähneet samat tiedot kapinan etenemisestä kuin minä? (s. 18)

Trilogian kolmannessa osassa rakkausdraama levittää lonkeroitaan alkuperäisen kuvion ulkopuolelle. Kapinan puhjetessa kirjailija menettää otteensa luomaansa maailmaan – sekä minkäänlaiseen maailmankuvauksen uskottavuuteen.

Tämä tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin ihmiset toimivat kuin länsimaisen nyky-yhteiskunnan ihmiset, vaikka ovat kasvaneet perin erikoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Toisekseen, Yhteiskunta ei toimi tavalla, jolla sen on aiemmissa teoksissa esitetty toimivan. Kolmanneksi, lähestulkoon yhtään juonenkäännettä ei voida selvittää vetämättä hatusta mitä ihmeellisimpiä höpökaneja. Ikäänkuin kirjailijan paukut olisivat loppuneet toiseen kirjaan, mutta kustannussopimuksen klausuulien puitteissa on kuitenkin vielä kolmas kirja pitänyt väen väkisin tiristää.

Taidekasvatusaspekti ja romanssi kuitenkin kukoistavat ja kolmiodraama saapuu tyveneen kotisatamaan. Sitä jää kuitenkin säälimään, että alun lupaavat tieteisfiktioasetelmat hukattiin keskinkertaiseen söppelihömppään. Lisäksi pohdituttaa tällaisten viimeiseltä kolmasosaltaan turhien trilogioiden lukemisen mielekkyys. Taitaapa mennä hetki ennen kuin tartun seuraavaan satsiin.

***

* Isot kirjaimet ovat olennaisia ilmeisesti Douglas Adamsin huomioimasta syystä: “Isot kirjaimet [ovat] aina paras tapa suhtautua sellaiseen, mistä ei ole aivan varma.”

** Epäilen, että vahvasti negatiivinen kokemukseni koko teosta kohtaan johtuu tasan tarkkaan kolmannen osan luokattomasta kehnoudesta. Ensimmäiset 2/3 ovat varmasti vähintään keskinkertaisia tai keskinkertaista parempia dystopiaromansseja.

Ally Condie: Tarkoitettu
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Matched
Tammi 2012 (2011)
339 s.

Ally Condie: Rajalla
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Crossed
Tammi 2012
339 s. 

Ally Condie: Perillä
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Reached
Tammi 2013
444 s.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Miina Supinen: Liha tottelee kuria (WSOY 2010)

Miina Supisen romaani Liha tottelee kuria on riehakkaan raadollinen perheromaani. Supinen käsittelee romaanissaan tabumaisia aiheita M-koon tiskihansikkain: seksuaalisuus, lihavuus, pettäminen, anaboliset steroidit, parittaminen, olevinaan oleminen. Romaanin punaisena lankana kulkee ajatus ruumiin ja hengen yhteydestä: vartalon kontrolloinnista ja kontrolloimattomuudesta ja toisaalta tunteiden ja ajatusten kontrolloimisesta vartalon kontrolloinnin avulla. Milloin kontrolli pettää? Onko se hyvä vai huono asia?

Keittiö oli kadun puolella, ja se oli kauttaaltaan kivestä ja iso ja hyvä. Se oli tehty ihan varta vasten sellaiseksi, jossa jonkun pitäisi tehdä hyräillen mausteisia makumatkoja. Yleensä keittiöstä haettiin kuitenkin vain hilloleipiä. (s. 40)

Liha tottelee kuria -teos kertoo opiskelijatyttö Astran seksuaalisesta heräämisestä sadomasokistisissa kuvioissa, hänen äitinsä Katriinan viimeisestä avioliiton ulkopuolisesta romanssista ja sen seurauksista, ja hänen teini-ikäisen veljensä Silmun kilvoittelusta läskistä lihaskimpuksi. Ydinperhe asuu stailattua design-taloa ja stailattua on elämäkin – päälle päin. Pinnanaliset uhkaavat kuitenkin jatkuvasti tulla näkyväksi, ihmiset alkavat repeillä saumoistaan niin, että naamioiden alta alkaa paljastua sisäinen todellisuus. Miten käy, jos  ihminen alkaa näyttää siltä, mitä on?

Katriinan avainnippu kilahti kotiovella. Hänen hymynsä oli niin tarkka kopio aidosta, että sellaisia näkee tavallisesti vain psykopaattien kasvoilla. (s. 146)

Liha tottelee kuria – mutta totteleeko mieli? Supisen tiivis ilmaisu ja röyhähtelevän rönsyilevät, ilmeenkään värähtämättä lukijalle esitetyt ihmistoimintasketsit tuottavat epämukavuusalueen, jossa on yhtä aikaa ajateltava asiaa ja naurettava vedet silmissä. Henkilöhahmot ovat nupit kaakkoon -karikatyyreja, mutta inhimillisiä.

Launo huomasi heti, että esityksen taso oli matala. Lapset lauloivat epävireisesti. Launo muisteli kuulemiaan saksalaisia ja venäläisiä lastenkuoroja ja suomalaista Cantores Minoresia. Ero oli ilmeinen. Jotkut unohtivat jopa koko laulamisen ja pelkästään killistelivät ympäriinsä. Launo ei kuitenkaan sanonut mitään Piialle. Nainen olisi voinut pahastua. Ja ehkäpä esityksen tarkoituksena oli olla pikemminkin sosiaalista toimintaa kuin varsinaista näyttämötaidetta. (s. 215)

Romaanissa juonikuvio on hyvin kudottu, mutta kuitenkin sivuseikka. Miksi asiat tapahtuvat, niin kuin ne tapahtuvat, on huomattavasti vähemmän mielenkiintoista kuin se, miten ne tapahtuvat. Pinnan ja syvällä liikkuvan jännite soljuu ja hyppii silmille läpi koko teoksen.

Hän juoksi konditoriaan, osti hyytelöleivoksia ja meni kotiin. Siellä hän kuoriutui taas vaatteistaan, laittoi pikaisesti verkkarit päälle ja alkoi lukea vanhoja tyttökirjoja ja syödä leivoksia. Pian hän kuitenkin tajusi, että tyttökirjoissakin päähenkilöillä saattoi olla kiusallisia luuloja itsestään, ja se toi Astran mieleen kiusallisia ajatuksia. Hän heitti kirjat seinään ja alkoi lukea Aku Ankan taskukirjaa. Se ei voi herättää ihmisessä mitään; se on kaikkein turvallisinta luettavaa. (s. 15)

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
Kansi: Elina Warsta
WSOY, 2010 (1. painos 2007)
335 s.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti 2013)

Niina Within Taisit narrata, Stella on lämminhenkisen humoristinen suomipastissi Bridget Jonesista (osat 1 ja 2). Monipuolinen kirjailija on esikoischikkerissään onnistunut luomaan varsin tasapainoisen viihderomaanin, jossa on sympaattinen päähenkilö, rutkasti kiherryttävää huumoria, pari kevyttä kolmiodraamaa, eksoottinen seikkailu ja runsaasti romanttista jännitystä. Romaani toimii erinomaisesti pikku hömpännälkään.

Ja nyt olen siis orpo tyttö ilman Louis Vuittonia, Stella hymähti surullisena ja tunsi oikeat kyyneleet silmissään. Ihan oikeastihan hän voisi olla orpo ja menettänyt Vuittonin laukun! (s. 17)

Taisit narrata, Stella –teoksen päähenkilö Stella on kohta kolmekymppinen johdon assistentti, jonka lievästi pakko-oireista luonnetta epätasapainottavat impulsiivinen luovuus ja akuutti romanssinnälkä – sekä taipumus valehdella hermostuessaan niin töissä kuin vapaa-ajalla. Pomoonsa ihastunut Stella virittelee romanttisia tunnelmia pragmaattisesti myös lähinaapurustossa, suurkaupungin yössä ja netin treffipalstalla. Kuka lopulta tarttuu verkkoon, vai jääkö Stella pyristelemään valheidensa vankina?

Oman profiilinsa Stella kuitenkin oli jo yöllä luonut. Pitkään pohdittuaan hän oli päättänyt olla ainakin 95-prosenttisen rehellinen eli pysyä iän, siviilisäädyn, koulutuksen ja harrastusten osalta jotakuinkin totuudessa. Eikä maininnut missään nimessä olevansa orpo, kirjailija, tai vakoojan sukulainen. (s. 31)

With leikittelee chick lit -kirjallisuuden ja harlekiiniromanssien kliseillä varsin nokkelasti niin juonten kuin hahmojen tasolla. Löytyy komea lentokapteeni, pomon ja sihteerin välisiä sutinoita, keski-ikäinen puumatar, salaperäinen nettituttavuus. Ystävättären kanssa filosofoidaan, asuntoa rempataan, firma pelastetaan, televisioon päästään, yllätysmatkalla uhkaa vankeustuomio ja kotimaassa joudutaan kohuskandaalin uhriksi. Talvisen suomiromantiikan vastapainoksi tarjotaan eksoottista arabialaista luksukkuutta.

Kliseiden käsittely on kuitenkin onnistunutta: Within teksti luistaa luontevasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on uskottavaa, milloin sen ei ole tarkoituskin olla väkinäistä. Kirjailijan huomiot tunnollisten naisten helmasynneistä ovat nokkelia ja tuovat tarinaan inhimillistä syvyyttä.

Päällimmäisenä teemana on tietysti nykyaikainen pariutumisdynamiikka, mutta sen rinnalle nousee yksilön julkisuudenhallinta. Sosiaalisen median tunkeutuminen niin työ- kuin sosiaaliseen elämään tuo julkisen minäkuvan työstämisen ja hallitsemisen kenen tahansa ongelmaksi. Toisaalta todellisen minän suhde erilaisiin elämänrooleihin on aina ollut monimutkainen kuvio hallita. Stellan hahmossa tulee tämä problematiikka esiin monitasoisesti.

Luin tämän kirjan yhdessä illassa. Liekö aamuyöhön venähtäneen lukuoperaation seurausta, mutta kirjan alkuun verrattuna loppu oli töksähtelevä, kun juonikuvion langanpätkiä yritettiin sitoa ehkä liiankin pikaisesti. Toki kirjan romanttinen loppuratkaisu on, kirjallisuuslajille tyypillisesti, lukijan tiedossa lähestulkoon alkumetreiltä lähtien, mutta olisin silti kaivannut hiukan enemmän ilmaa ja höttöä, ehkäpä huumoriakin loppuunsaatteluun. Kaiken kaikkiaan kuitenkin timmi suomalaischick lit -romaani, jonka uskoisin tavoittavan monenikäisiä lukijoita. Sulkun päähenkilön uusistakin seikkailuista lukisin mielelläni, mikäli sellaisia olisi suunnitteilla.

***

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2013
198 s.