Category Archives: Uncategorized

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Näyttökuva 2017-04-23 kello 15.12.59Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on yksi 101 kirjaa -projektiin valikoituneista teoksista. Ja hyvä valinta, sillä se tuntuu vievän suoraan aikamatkalle 1980-luvulla totuuksina pidettyyn.

Romaanihenkilön kuolema on yksi suomalaisista kerronnaltaan post-moderneista teoksista. Se muistuttaa esimerkiksi brittiläisen Julian Barnesin varhaisia teoksia (Flaubertin papukaija tulee ensinnä mieleen) siinä, että romaanin läpi kulkee kohtalaisen koherentti juoni – siitä huolimatta, että itse teos on kollaasi runoutta, aforismeja, ja romaanikerrontaa.

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm  kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Romaanihenkilön kuolema on, teos uskottelee prologissa lukijalle, kokoelma kuolleen kirjailijan jäämistöstä löytyneitä käsikirjoituspätkiä ja vihkomuistiinpanoja, jonka “Makkonen”, kirjailijan ystävä, on vain järjestellyt romaaniksi. Makkonen on luonnollisesti Pulkkinen, joka vierittää näin syyn ja vastuun korventavasta yhteiskunnallisesta kritiikistään, rasismistaan ja huolettomasta arkipäivän naisvihamielisyydestään fiktiiviselle taholle.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.  

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista. 

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee.

***

Tämä on kirjabloggaus, jollaista Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ei olisi ikinä tehnyt. Krista olisi tehnyt ihastuneen hehkutuksen siitä, millaista on sukeltaa kirjojen siivin ajatuksiin ja elämään, joka on itselle vieras, ja juuri siksi niin valloittava. Kristalta katkesi elämän kirja kesken kaiken – myös kesken 101 kirjaa projektin – mutta tarina ei lopu koskaan. <3

Kirjaläppää: Oletko aina lukenut väärällä tavalla? – Nämä neljä sääntöä kannattaa muistaa

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä kysyttiin viime viikolla, että onko kellään muulla ollut sellainen tilanne, että haluaisi lukea kirjoja, mutta jotenkin se ei vain onnistu. Ei pysty lukemaan teoksia loppuun asti ja keskittyminen pitkiin teksteihin on ylipäänsä vaikeaa. On vaikeaa aloittaa lukemisharrastus ehkä vuosienkin tauon jälkeen. Vaivaa ja jopa hävettää, että ei saa luettua kirjaa, vaikka haluaisi.

Toisaalta kuulin, että lukuharrastuksen aloittaja hukkuu lukulistoihin: pitäisi tutustua siihen, tähän ja tuohon teokseen, jotta voisi todella päästä sisälle lukemiseen – tai johonkin toiseen kirjaan, jonka oikeasti haluaisi lukea. Hävettää, että ei ole lukenut jotain kirjaa, “jonka kaikki muut ovat lukeneet”, tai jonka pitäisi löytyä (e-)kirjahyllystä, jotta olisi oikeanlainen lukeva ihminen. Hävettää, jos diggaileekin harlekiineista, fantasiasta tai kevyestä hömpästä, kun kaikki todelliset lukijat viettävät suruaikaa, kun Murakami ei taaskaan voittanut Nobelia, vaikka sitä on niin pitkään toivottu ja odotettu.

Kolmannella suunnalla koetaan syyllisyyttä siitä, että käytetään liikaa aikaa lukemiseen, kun oikeasti voisi tehdä “jotain hyödyllistä”. Esimerkiksi imuroida auton, lähettää pari työmeiliä tai tiskata. Tai jos kuitenkin käyttää aikansa lukemiseen, niin voisi sentään lukea jotain a) hyödyllistä työ- tai tietokirjallisuutta, b) sivistävää, kuten venäläisiä klassikoita tai c) jotain ennenkuulumattoman päheää, jota kukaan ei omassa tuttavapiirissä ole vielä lukenut. Kirjoihin uppoutuminen ihan huvin vuoksi on jotenkin liian huikentelevaista ilman reipasta syyllisyydentunnetta.

Ja jos nyt kuitenkin pääsee näissä ristipaineissa kiinni siihen lukemiseen saakka, niin se aloitettu kirja on luettava loppuun saakka, tai kyseessä ei ole oikea lukeminen.

Väärin. Väärin, väärin, väärin, väärin, väärin.

Ei lukemiselle ole mitään yhtä oikeaa tapaa, yhtä oikeaa kirjalistajärjestystä tai yhtä oikeaa kirjakokoelmaa. Edes mitään yhtä oikeaa kirjallista makua ja sivistystä.

Lue mitä huvittaa. Kun luet kirjoja, jotka vaikuttavat sinusta kiinnostavilta, viihdyt lukiessasi. Tämä on todellakin harrastus, jossa on tarkoituskin mennä ihan fiilispohjalta.

Lue niin paljon kuin huvittaa. Lukeminen ei ole kilpailu, jossa eniten sivuja lukenut voittaa. Lukeminen ei ole kilpailu laisinkaan.

Jätä kirja kesken, jos huvittaa. Voit jättää kirjan kesken ihan mistä syystä tahansa. Yhtään huviksi ja viihdykkeeksi luettua teosta ei ole kenenkään pakko lukea loppuun saakka.

Kirjoja saa omistaa juuri niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Kodissasi olevien kirjojen määrä tai laatu voi kertoa sinusta yhtä vähän tai tai paljon kuin omistamiesi juustohöylien määrä. Riippuu siitä, minkä merkityksen kirjojen määrälle itse annat.

Jos joku yrittää syyllistää sinua siitä, että kirjahyllysi ei ole oikeanlainen, lukemisesi ei ole oikeanlaista tai lukemasi kirjat eivät ole oikeanlaisia, totea harjoittavasi hällävälististä lukumetodia.

Hällävälistiset lukijat asettavat itsensä, omat fiiliksensä ja mieltymyksensä lukemisensa mittatikuksi, eivätkä koe syyllisyyttä tai häpeää mistään kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä.

Edes siitä, jos ei lukeminen aina huvita, jaksa, viitsi, ehdi, kiinnosta, onnistu tai whatever.

Kirjasähkeet: En kestä tätä #book

Lukeva ihminen lukee vaikka maitotölkin kylkeä, sanotaan, ja se on todella totta. The Tonight Shown istuva koomikko Jimmy Fallon on kuitenkin löytänyt kirjoja, joita ei tule ihmisen lukea. Eivätkä kaikki edes ole omakustanteita. Fallonin hävytöntä kirjaläppää voi katsoa YouTubessa.

Omakustanteista puheen ollen. Helsingin Sanomat on jälleen päästänyt Suvi Aholan valloilleen, tällä kertaa valottamaan omakustanneilmiötä. Jenkeissä on omakustannekirjailijamiljonäärejä, Suomessa ei ole (ellei Sofi Oksasta ja Juha Vuorista lasketa). Yhä useampi kirjailija kustantaa kuitenkin teoksensa itse, yleensä siksi, että teosta ei huolita perinteisen kustantamon listoille. Omakustanneala pyristelee nyt irti tästä lievästä häviäjäleimasta brändäämällä omakustannekirjan trendikkäästi indie bookiksi. Lue koko stoori @Helsingin Sanomat.

Intelligentsian rakastama ranskalainen ihmisvihaajakirjailija myöntää Guardianin haastattelussa olevansa islamofobi. Johtaako tämä yllättävä tunnustus Michel Houellebecqin myyntikäyrän nousuun myös Suomessa uusnatsien rasistien maahanmuuttokriitikoiden tuella? Kyllä olisi somaa nähdä Houellebecqin teosten kuluvan baareissa ja busseissa. Erityisen mielenkiintoista olisi tietysti, mikäli lukeminen johtaisi uusien sävyjen ja ilmaisujen luikerteluun tunkkaiseen suomenkieliseen internetkeskusteluun, mutta tämä taitaa olla yltiöoptimismia.

Kirjasähkeet: En kestä ilman #book

En kestä ilman #book

Maailmassa on lapsi, joka tinttaa heti kun kirja loppuu. Ja mehän kaikki tiedämme, miltä se tuntuu. Uutta putkeen vaan, sillä se lähtee millä tulikin. via Boredpanda.

Markkinointiheebon kesäkirjatyöpaja

Joulupukin joululahjatyöpaja on saanut vakavan kilpailijan Markkinointiheebon kesäkirjatyöpajasta, kirjoittaa Hesarin Suvi Ahola. Kirjasfäärin saamat tiedot meiltä ja maailmalta vahvistavat, että Hawkinsin “Nainen junassa” ja Doerrin “Kaikki se valo…” ovat roikkuneet epäilyttävän kauan kirjakauppojen paraatihyllyillä ja ikkunoissa. Markkinointiheeboa ei tavoitettu kommentoimaan tapahtunutta.

Kirjasammossa nyt myös elävää kuvaa

YLE:n elävä arkisto ja Kirjasampo ovat heittäytyneet yhteistyöhön kirjasivistyksen merkeissä. Niinpä Kirjasammosta löytyy nyt YLE:n elävää ääntä ja kuvaa kirjailija- ja kirjaesittelyjen lomassa. Katso lista täältä!

Kirjaläppää: Kirjallinen välikysymys

Yksi Yleisradiomme ehkä vaietuimpia helmiä on Kulttuurin välikysymys. Siinä käsitellään poliitikkojen taidekäsityksiä monimediaisen kokija/tekijärepresentaation avulla ei tylsästi, taiteilijan näkemyksen kautta tulkittuna.

Tämä on äärettömän mielenkiintoista, sillä poliitikkojen ei usein kuule puhuvan taiteesta. Silloin kun kuulee, kyseessä on vaalikampanjan rahoitus taulukauppojen avulla, puolueen näkemys siitä, mikä on hyvää tai huonoa taidetta, tai toimittajan näkemys kulttuuriministerin toimistotaidevalinnoista. Ylipäänsä taide loistaa poissaolollaan vaalipuheista, paitsi milloin satunnainen puolueen kansanedustajaehdokas on määrätty esiintymään jossain kulttuurikissanristiäisissä.

Irvikissa (Sir John Tenniel,)

Irvikissa (Sir John Tenniel,)

Jos taide nyt jossain muodossa vahingossa esiintyy politiikassa, kyse on yleensä tauluista, patsaista tai guggenheimeista. Näkyvistä asioista. Milloin harvoin käsitellään muita kuin makukysymyksiä, puhe taantuu murrosikäisten tasolle: “pal välii?”, “mitä hyötyy?”, “kuka kaipaa?”*

Taiteilijan ja kirjailijan toimeentulosta puhuminen olisi kulttuuriväelle tärkeää, mutta poliitikoille kiusallista. Taustalla vaikuttaa ajatus Afrikan lapsista ja paikallisista vanhuksista. Kun kaikilta leikataan, ei voi edes auttavaa sosiaaliturvaa taiteilijoille järjestää. Menisivät oikeisiin töihin.

Löytyisikö kansanedustajaehdokkaista ketään, joka oikeasti näkisi kulttuuri- ja taidetyön oikeana työnä, ei joutilaan harrasteluna? Työnä, josta kuuluu aito korvaus tekijälle? Työnä, jonka mahdollistaminen on eduskunnan asia siinä missä koneistajan, sairaanhoitajan ja opettajankin?

Irvikissa häviää (Sir John Tenniel)

Irvikissa häviää (Sir John Tenniel)

* Sydämelliset pahoittelut 20 vuotta vanhan teinixin käytöstä.

Vieraskynä arvioi: Olgan pullakirja

Kati G. tykkäsi Olgan munkeista

 

Olga Temonen: Olgan pullakirja (Tammi 2015)Entisenä ammattikokkina minulla on ollut kunnia tutustua edesmenneen urani aikana myös leipureiden hieman hupsahtaneeseen ammattikuntaan. Tiedättehän te leipurit? Ne ovat niitä omituisia tyyppejä, jotka puljaavat kaiken maailman vierteiden, juurien ja muiden hiivalta haisevien vellien ja tiinuissa pulputtavien liejujen kanssa; ruokkivat ja paijaavat ja puhuvat niistä kuin omista lapsistaan. Heräävät keskellä yötä töihin, jotta kravattikoplalla olisi tuoretta nisua palaverikahveilla ja rahvaalla grahamsämpylöitä lounassoppansa kyytipojaksi. Ne käyttävät maagismystillisiä voimiaan ja tuottavat meille fitnessrajoitteisille herkullisia hiilihydraatteja puputettavaksi päivästä toiseen.

 

Minä taas en tajua leipomisesta mitään. Ei sillä, ettenkö olisi hartaasti yrittänyt. Jostain syystä sämpyläni vain ovat kivikovia papanoita ja pullani maistuu aaltopahville. Noin joka kolmas vuosi onnistun laatimaan siedettävän spelttilimpun, mutta sekin on hyvää vain juuri uunista ulos nostettuna ja maustettuna nyrkillisellä kirnuvoita; seuraavana päivänä limppu soveltuu käytettäväksi esimerkiksi pienehkön huviveneen ankkurina tai kahvakuulan kotikutoisena korvaajana.

 

Varovainen lähestyminen

 

En siis ymmärrä itsekään, miksi lupauduin arvostelemaan Olga Temosen Olgan pullakirjan. Aihe on niin syvällä epämukavuusalueellani, että prokrastinoin opuksen kanssa kolme päivää, ennen kuin tohdin edes avata kustantamon pahvikuorta.

Voi taivas, miten söpö kirja! Pieni, paksukantinen ja painava; täynnä autereiseen vastavaloon napsittuja tunnelmakuvia koirista, lapsista ja korvapuusteista! Suloisen rappioromanttinen fiilis vanhassa puutalossa, jossa ei varmasti koskaan kinastella, kärsitä korvakierteestä tai murehdita kansantaloutta, koska kesä kestää ainiaan ja uunista hiipii vieno lämpimän vehnäsen ja kardemumman tuoksu.

Perusohjeet pullan loihtimiseen loivat jo ohuesti optimistisen olon, että kyllähän minä tämänkin toki klaaraan, jos kerran nuokin. Kirjan kaikki pullat ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän variaatioita yhdestä perusreseptistä, joten homma vaikutti, ainakin teoriassa, olevan lasten lihaa ja pässin leikkiä.

Pelkurikokki kohtaa hämärän reseptiikan

Entisenä ammattilaisena reseptejä katselee varmaankin hieman eri perspektiivistä kuin harrastelijat. Kun on tottunut siihen, että reseptiikka on spartalaisen riisuttua ja tiukkapipoisen informatiivista, on kuitenkin pelottavaa, että yhtäkkiä pitäisi onnistua määrittelemään itselleen jotain niinkin viitteellistä kuin ”kuusi pientä omenaa” tai ”yhden sitruunan mehu”. Mitä? Missä painoyksiköt? Mistä lähtien kuiva-aineita on mitattu vetoisuuksien mukaan? Mitä tapahtui grammoille? Näilläkö amatöörit loihtivat lifestyleherkkujaan? Miten ihmeessä?

Kolmekymmentäviisi harrastelijaohjetta pullajohdannaisiin ja kokki, joka pelkää leipomista. Lapsi, joka pullakirjasta vainun saaneena ryhtyi äänekkäästi vaatimaan pitkoa, kranssia ja puustia. En pysty sanoin kuvailemaan ahdistustani. Plarasin opusta useana iltana muksun jo mentyä nukkumaan. Kauniita kuvia. Kevyttä tunnelmaa. Kiiltokuvaperhe, jossa lapset osallistuvat leivontapuuhiin ja jossa äiti tuskin kilahtaa, jos lattialle tippuu kourallinen jauhoja, tai sukan pohjaan liiskautuu rusina, joka ei löytänytkään perille pullataikinaan. Kaikkea mahdollista bostonkakusta piparipulliin. Onnea, auvoa, kiireettömyyttä.

Lifestyleä.

En kestä #pulla ilman #munkki

 

Tunsin oloni hyvin riittämättömäksi tuijottaessani kuvaa muodikkaasti aavistuksen verran ylivalottuneesta bostonkakusta. Olin varma, että tämän projektin jäljiltä valkoinen keittiöni olisi ikuisesti pilalla, hermoni riekaleina ja lapseni traumatisoitunut terapiakelvottomaksi.

 

Teimme lopulta eilen usean päivän ankaran mielikuvaharjoittelun voimin pullakirjan reseptillä munkkeja. Valkoinen keittiöni ei ole ehkä ikuisesti pilalla, mutta laattalattian saumaan liiskautui hiivaa ja kaikki on sokerista tahmeaa vieläkin. Sain unta vasta aamuyöstä, koska ahdisti. Lapsen traumojen laajuus selviää varmaankin lähivuosina.

 

Munkit, © Kati G.

Ja ne munkit? Anteeksi vulgääri ilmaus, mutta ne olivat perkeleellistä herkkua. Ehkä jonain päivänä tohdin ryhtyä vielä pullapitkoonkin. Tai jopa siihen bostonkakkuun.

 

Olga Temonen: Olgan pullakirja
Tammi 2015
152 s.

 

Kirjaläppää: Bermudan kolmio havaittu kirjankääntöpiirillä

Viitaten aamun YLE:en, jossa analysoidaan ansiokkaasti käännöskirjallisuuden ahdinkoa Suomessa. Kirjoja käännetään suomeksi yhä vähemmän, koska ulkomaankirjailijoiden taide ei kiinnosta ostajia ja on iso taloudellinen riski kustantajalle, voisi jutun juonen tiivistää.

Artikkelissa kerrotaan, että kiinnostuksen puute johtuu ulkomaankirjailijoiden saamasta niukasta huomiosta suomalaisessa kulttuurijulkisuudessa, mutta voiko olla muita syitä?

Ensimmäiseksi tulee luonnollisesti mieleen salaliittoteoria, joka on reväisty mutuhatusta ja vaikuttaa juuri siksi erittäin vakuuttavalta ja käyttökelpoiselta.

Dollarnote_siegel_hqBermudan kolmio -teoria

Kirjankääntöpiirin Bermudan kolmio sijaitsee odotushorisontissa ja muodostuu suomalaisesta peruskoulusta, arvoista ja nettikirjakaupoista.

Suomalaisessa peruskoulussa on nimittäin vuosikymmenien ajan opetettu kaikkia lapsia lukemaan useita kieliä vanhempien yhteiskunnallisesta asemasta, varallisuusluokasta ja maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Ulkomaankieliä edes auttavasti osaavien lukijoiden määrä on huomattavasti suurempi kuin koskaan aiemmin, voisi kärjistää.

Toisaalta ulkomaankielien osaamista arvostetaan aina vain enemmän globalisoituvassa maailmassa, jossa ei välttämättä pärjää vaikka huutaisi suomeksi kuinka kovaa. Niinpä kirjan lukeminen alkuperäiskielellä on arvostettua. Myös siksi, että alkuperäiskielellä lukiessa oletetaan usein alkuperäisteoksen olevan saavutettavammissa kuin käännöskielellä lukiessa.* Päälle päätteeksi alkuperäiskielellä lukeminen kehittää kielitaitoakin (erittäin miellyttävällä tavalla).

Nettikirjakaupat ovat puolestaan tuoneet lähestulkoon kaikki maailman kirjat kätevästi hollille myös Suomessa. Joskus muinaisuudessa (eli vielä kymmenisen vuotta sitten) oli nopeinta hankkia haluamansa ulkomaankielinen kirja omistukseensa marssimalla kirjakauppaan ja pyytämällä heitä tilamaan kirja, jos ei nyt jostain syystä ollut hankkinut kustantamon katalogia tai ollut ulkomaanmatkalla kaukonäköinen.

Nyt alkuperäisteoksen saa lukulaitteelleen sekunneissa, halusi sitä lukea kladistiikkaa tai dinosauruspornoa. (Luultavasti jossain Amazonin pohjamudissa väijyy teos, joka kätevästi yhdistää nämä kaksi genreä. Itse asiassa hämmästyisin, jos ei väijyisi.)

Pal välii?

Kyseinen Bermudan kolmio ei ole ongelmallinen vain kääntäjien ja kustantajien näkökulmasta. Se on ongelmallinen suomalaisen kulttuurin näkökulmasta.

On tärkeää, että asioista voidaan puhua myös suomeksi. Historian saatossa tämä on tarkoittanut sitä, että ulkomaankielisille asioille on keksitty suomenkielisiä nimiä. Siksi puhumme täällä enimmäkseen sähköstä, emme elektrisiteetistä. Toki kieli muuntuu ja bisnes hyväksytään liiketoiminnaksi siinä afääritkin. Olisi silti surkeaa, jos pitkässä juoksussa olisi mahdotonta esittää kaikkia ajatuksiaan omalla äidinkielellään, koska sanat loppuvat kesken tai käännökset ovat kehnoja, muutenkin kuin ironisessa mielessä.

Tieteen puolella näin jo usein on, mutta kaunokirjallisuudessa ei tarvitse olla.

Garo Idhrinn Eden Veren!

***

* Se, pitääkö oletus paikkansa, on mielenkiintoinen essentialistinen kysymys, mutta sivupolku tässä kirjoituksessa.