Category Archives: Uncategorized

Olavi Paavolaisen ristiretki fasismia ja kansallissosialismia vastaan

IMG_1534Olavi Paavolainen (1903–1964) oli aikansa Louis Theroux, Morgan Spurlock tai Michael Moore, kulttuuri-ilmiöiden kuvaaja. Tosin dokumentaristina Paavolainen pyrki usein esiintymään neutraalina tarkkailijana, kuvaamaan todellisuutta sellaisena kuin se oli. Esseekokoelmassa Risti ja hakaristi (1938) Paavolaisen dokumentoinnin ja pohdinnan kohteena olivat Mussolinin Italia ja Hitlerin Saksa.

Matkan Euroopan entisiin sivistysvaltioihin, 1930-lukulaisiin diktatuureihin, Paavolainen aloittaa Etelä-Amerikan historiallisista valtakunnista. Espanjalaisten valloitusretkien takia luhistuneet imperiumit kiinnostivat kirjailijaa, sillä hän näki niiden yhteiskuntamallin vastaavan aikansa diktatuurien vastaavia: johdossa oli jumalisen vallan edustajana toiminut hallitsija.

Euroopassa tosin diktaattorit pyrkivät sijoittamaan ideologiansa uskonnon asemaan, hän totesi. Mussolini erottamalla katolisen kirkon luomastaan Rooman menneisyyden loistoa ihannoivasta valtiojärjestelmästä, Hitler puolestaan soluttamalla luterilaiseen kirkkoon omanmieliset johtajat ja myöhemmin luomalla germaanisesta menneisyydestä ja verenperinnöstä uskonnon.

Paavolainen vieraili kolmannessa valtakunnassa olympiavuonna 1936 kustantajan pyynnöstä, ei omasta aloitteestaan. Heti matkan jälkeen syntyi matkapäiväkirjanomainen teos Kolmannen valtakunnan vieraana, joka kertoi Paavolaisen Saksan-havainnoista.

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons)

Olavi Paavolainen vieraili Nürnbergin puoluepäivillä vuonna 1936. Kuva on vuodelta 1937. (Bundesarchiv: Bundesarchiv, Bild 183-C12701 / CC-BY-SA 3.0 [CC BY-SA 3.0 de (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/deed.en)], via Wikimedia Commons).

 

Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Risti ja hakaristi kertoi kirjailijan näkemyksen Saksan ja Euroopan tilasta – ja sen syistä – juuri sodan alla. Toinen maailmansota syttyi virallisesti maaliskuussa 1939, mutta sitä oli valmisteltu jo pidempään. Samoihin aikoihin kuin Paavolainen kirjoitti Ristiä ja hakaristiä, kansallissosialistinen Saksa liitti Itävallan itseensä.

Teoksessa Paavolainen esittää sekä fasismin että kansallissosialismin nationalistisen sisäänpäinkäpertyneisyyden vastakkaiseksi kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle sekä kristilliselle ja marxilaiselle globalismille. Kristillisten arvojen valjastaminen soveltuvilta osin ja muiden arvojen hylkääminen vanhanaikaisina kiinnosti kirjailijaa sekä ilmiönä että kuvauksena kansallissosialismin ja fasismin propagandasta ja aivopesusta.

Toisaalta hän tunnistaa myös näiden uudistusten “tolkun ihmiset”.

“Pelko, että kirkko jäisi jälkeen Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisesta kehityksestä, samoin kuin pelko joutua ristiriitaan valtion kanssa tai vaikuttaa “vanhanaikaiselta” sai monen papin yrittämään kompromissia (s.219).”

Hitlerjugend, Ehrenwache für Gefallene(Kuvassa Hitlerjugend-nuorisojärjestön kaksi jäsentä pitää kunniavartiota kaatuneille. Lähde: Bundersarchiv: 133_081)

 

Kylmäävimmillään Paavolainen on kuvatessaan paikallista arkea, jota oli ollut itse todistamassa. “Fascistipuku on tosiaankin paljon hauskemman näköinen kuin natsipuku”, hän kuvaa ironiseen sävyyn roomalaisia, kadulla marssivia poikia (s.190).

Esseiden loppupuolella kirjailija kuitenkin tuntuu sotkeutuvan omissa pohdinnoissaan. Nuoriso, etenkin nuoret miehet nousevat Paavolaisen Credossa nationalismin nousun syntipukiksi ja mahdollistajiksi, sillä heidän hän katsoo toimivan uuden maailmanjärjestyksen käyttövoimana. Myös naiset hän näyttää asettavan mieluusti samaan asemaan, sillä “maailmankuvan maskulinisoitumiseen on naisella suurempi osuus kuin mitä voisi edellyttää” (s. 296) .

Ihmisen perustavanlaatuisen tarpeen uskonnollisuuteen – uskoa johonkin itseään suurempaan – ja tämän uskonnollisuuden hyväksikäyttämisen Paavolainen näkee kuitenkin diktaattorijohtoisten, kansallistunteeseen perustuvien yhteiskuntajärjestelmien lapsellisena perustana.

Lapsekkaan uskonnollisuuden typerimpänä ilmaisumuotona Paavolainen näkee rotuopin.

“Moderneissa kansallisuus- ja rotuopeissa meidän aikamme uskonnollisuus saa fanaattisimman ilmaisunsa”, hän toteaa (s. 254).

“Kahden eri rotuun kuuluvan yksilön välillä ei ole mitään siltaa”, hän selventää kansallissosialistista biologista maailmanselitystä, jonka perusteella myös eri ihmisten henkiset kyvyt mitataan (s. 255).

Nykylukijalle monet Paavolaisen esseiden aiheet tuovat mieleen havaintoja nyky-yhteiskunnasta, mikä on kylmäävää sekin. Muun muassa faktojen jälkeinen aika, uussanoja käyttävä propagandapuhe; somevainot, ja ihmisten jakaminen meihin ja muihin nousevat mieleen Ristiä ja hakaristiä lukiessa. Olemmeko me riittävän kaukonäköisiä estääksemme tuhoisat yhteiskunnalliset muutokset ennakolta – vai havahdummeko niihin Paavolaisen tavoin vasta, kun historian pyörien suuntaa ei voi enää kääntää arkipäiväisin teoin?

Pirkko Saisio: Kainin tytär

Kainin tytär oli niin hankalasti saatavilla, että luin kirjan Ellibsin 101 kirjaa-kokoelmasta kännykällä.

Kainin tytär oli niin hankalasti saatavilla, että luin kirjan Ellibsin 101 kirjaa-kokoelmasta kännykällä.

Tämä postaus on osa Ylen 101 kirjaa -sarjaa.

Pirkko Saision Kainin tytär kertoo kiehtovin koivuklapilausein erään piilotellun rakkaustarinan historian. Näkökulmatekniikalla kirjoitettu teos oli ensimmäinen suomalainen romaani, joka kertoi avoimesti kahden naisen välisestä rakkaudesta.

Teos on ahdistava. Ei sillä, että suomalainen naisten viihderomaaneja vakavastiotettavampi kirjallisuus olisi ylitsevuotavan täynnä heleitä ja iloisia rakkaustarinoita, mutta Kainin tyttären ahdistavuus on ehkä enemmän sidoksissa siihen, miten monin tavoin muiden kuin yhden miehen ja yhden naisen välinen rakkaus oli tabu viime vuosituhannen puolella. Miten rakkaus voi kukoistaa, jos se on peiteltävä ystäviltä, perheeltä, sukulaisilta, kollegoilta, kaikilta, kysyy Saisio. Ja vastaa, että kituliaasti.

Kituliasta on tässä romaanissa rakkauden ilmentymien lisäksi kieli. Saisio käyttää koivuklapilausetta mestarillisesti: ilmaisun tukahduttaminen kiteyttää olennaisen, paljastaa jättämällä sanomatta.

Kituliasta on myös juonen kudonta. Lukija näkee palan sieltä, toisen täältä. Palat eivät tunnu kaikilta osin sopivan yhteen – ja kuitenkin lukija näkee sen, mitä henkilöt peittelevät. Naisten välisen rakkauden, tempoilun oman identiteetin ja yhteiskunnan vaatimusten välillä, tempoilun oman itsen ja parisuhteeseen sopeutumisen välillä, sopeutumisen vallitsevaan tilaan, toisaalta kapinallisen hakeutumisen oman kohtalonsa vallasnaiseksi. Niin paljon samaa, kuin kenen tahansa rakkaussuhteessa – ja kuitenkin niin paljon outoa, vaikenemisen, tukahduttamisen ja vaatimusten rei’ittämää.

Kolmessakymmenessä kolmessa vuodessa suomalainen yhteiskunta on kivunnut kohti tasa-arvoa rakenteissa: tasa-arvoinen avioliitto on totta. Riskun ja Annan tarina kertautuu kuitenkin arjessa edelleen. Jos jännittää kertoa uudelle tuttavalle, että sitä onkin suhteessa samansukupuolisen kanssa. Jos jännittää, miten lasten tarhakaverit suhtautuvat siihen, että hänellä on kaksi isää tai kaksi äitiä. Jos jännittää tuoda samansukupuolinen kumppani sukujuhliin. Jos joutuu jännittämään vanhemmille kertomista. 

Tarinassa on myös sävyjä, jotka vaivaavat. Riskun ja Annan suhde ei ole tasa-arvoinen: toinen on opettaja, toinen oppilas. Eheyttämisestä ei 1980-luvulla taidettu puhua, mutta jonkinlaista itse-eheytystä miessuhteiden kautta pyrkivät molemmat naispäähenkilöt harjoittamaan. Rosoinen asetelma ei vetoa lukijan myötätuntoon tai tarjoile helppoja hyvisten ja pahisten asetelmia, vaan pakottaa lukijan katsomaan harmaan sävyjä.

Kainin tytär ei ole hyvän tuulen kirja, mutta tärkeä se on.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema

Näyttökuva 2017-04-23 kello 15.12.59Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema on yksi 101 kirjaa -projektiin valikoituneista teoksista. Ja hyvä valinta, sillä se tuntuu vievän suoraan aikamatkalle 1980-luvulla totuuksina pidettyyn.

Romaanihenkilön kuolema on yksi suomalaisista kerronnaltaan post-moderneista teoksista. Se muistuttaa esimerkiksi brittiläisen Julian Barnesin varhaisia teoksia (Flaubertin papukaija tulee ensinnä mieleen) siinä, että romaanin läpi kulkee kohtalaisen koherentti juoni – siitä huolimatta, että itse teos on kollaasi runoutta, aforismeja, ja romaanikerrontaa.

Voisi sanoa näin jälkijättöisesti, että Pulkkinen oli aikansa Liukkonen tai Ekholm  kerronnallisen käytöksensä suhteen, ellei hän kuitenkin olisi ollut lähinnä Johanna Sinisalon mestarillista kollaasitekniikkaa – ja yhteiskunnallista näkemystä.

Romaanihenkilön kuolema on, teos uskottelee prologissa lukijalle, kokoelma kuolleen kirjailijan jäämistöstä löytyneitä käsikirjoituspätkiä ja vihkomuistiinpanoja, jonka “Makkonen”, kirjailijan ystävä, on vain järjestellyt romaaniksi. Makkonen on luonnollisesti Pulkkinen, joka vierittää näin syyn ja vastuun korventavasta yhteiskunnallisesta kritiikistään, rasismistaan ja huolettomasta arkipäivän naisvihamielisyydestään fiktiiviselle taholle.

Toisin kuin ehkä teoksen ilmestymisaikaan, nykylukijan kannalta erityisen hienoa ei ole teoksen kirjallinen taiturointi, vaan sen luoma kuva suomettuneesta Suomesta, jossa toisen värisiä pidettiin väärän värisinä, naisia objekteina ja Neuvostoliittoon rähmällään olemista ihan tavanomaisena asiaintilana. Teoksessa silmiinpistävintä onkin, että Pulkkinen käy jälkimmäisimmän kimppuun ärhäkkäästi, muttei kahden ensimmäisen.

Tai no, kyllä rasismia pitää kuitenkin vähän perustella, ikään kuin siinä jotain minisesti pielessä olisi, että arvottaa ihmisiä ihonvärin perusteella.

Kaiken kaikkiaan teoksessa haisee setämies.

Kalapuikkoviiksimies. Se tyyppi, jonka mielestä miesten tulee olla miehiä, naisten tulee olla naisia, ja muutenkin kaikkien tulee tietää paikkansa. Lukiessa hämmentyy: miten noin – 1980-luvun suomalaiseen stereotypiaan verrattuna – anarkistinen yhteiskunnallinen ajattelija, radikaalisti suomettumisen romaanissaan silmille lyövä kirjoittaja, voi toisaalta olla niin yhteiskunnallisesti sokea. Että romaanissaan täysin tietoisesti yhteiskunnallisia rakenteita rikkomaan pyrkinyt toisaalta niin jämäkästi pönkittää toisia rakenteita huomaamattaan.  

Täysi tietoisuus kaikista epäkohdista yhtä aikaa ei liene kelleen helppoa, jos edes mahdollista. 

Romaanihenkilön kuolema vie, tai ainakin on helppo ajatella sen vievän, 1980-luvun suomalaiseen yhteiskuntaan, 1980-lukulaiseen ajatusmaailmaan. Missä määrin olemme päässeet sieltä kolmessa kymmenessä vuodessa ulos, paljastuu siinä, miten väärältä ja oudolta romaanin esittämä totuus ilmenee.

***

Tämä on kirjabloggaus, jollaista Lukutoukan kulttuuriblogin Krista ei olisi ikinä tehnyt. Krista olisi tehnyt ihastuneen hehkutuksen siitä, millaista on sukeltaa kirjojen siivin ajatuksiin ja elämään, joka on itselle vieras, ja juuri siksi niin valloittava. Kristalta katkesi elämän kirja kesken kaiken – myös kesken 101 kirjaa projektin – mutta tarina ei lopu koskaan. <3

Kirjaläppää: Oletko aina lukenut väärällä tavalla? – Nämä neljä sääntöä kannattaa muistaa

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Antoine Wiertz (1806-1865): La liseuse des romans.

Facebookin Kirjallisuuden ystävät -ryhmässä kysyttiin viime viikolla, että onko kellään muulla ollut sellainen tilanne, että haluaisi lukea kirjoja, mutta jotenkin se ei vain onnistu. Ei pysty lukemaan teoksia loppuun asti ja keskittyminen pitkiin teksteihin on ylipäänsä vaikeaa. On vaikeaa aloittaa lukemisharrastus ehkä vuosienkin tauon jälkeen. Vaivaa ja jopa hävettää, että ei saa luettua kirjaa, vaikka haluaisi.

Toisaalta kuulin, että lukuharrastuksen aloittaja hukkuu lukulistoihin: pitäisi tutustua siihen, tähän ja tuohon teokseen, jotta voisi todella päästä sisälle lukemiseen – tai johonkin toiseen kirjaan, jonka oikeasti haluaisi lukea. Hävettää, että ei ole lukenut jotain kirjaa, “jonka kaikki muut ovat lukeneet”, tai jonka pitäisi löytyä (e-)kirjahyllystä, jotta olisi oikeanlainen lukeva ihminen. Hävettää, jos diggaileekin harlekiineista, fantasiasta tai kevyestä hömpästä, kun kaikki todelliset lukijat viettävät suruaikaa, kun Murakami ei taaskaan voittanut Nobelia, vaikka sitä on niin pitkään toivottu ja odotettu.

Kolmannella suunnalla koetaan syyllisyyttä siitä, että käytetään liikaa aikaa lukemiseen, kun oikeasti voisi tehdä “jotain hyödyllistä”. Esimerkiksi imuroida auton, lähettää pari työmeiliä tai tiskata. Tai jos kuitenkin käyttää aikansa lukemiseen, niin voisi sentään lukea jotain a) hyödyllistä työ- tai tietokirjallisuutta, b) sivistävää, kuten venäläisiä klassikoita tai c) jotain ennenkuulumattoman päheää, jota kukaan ei omassa tuttavapiirissä ole vielä lukenut. Kirjoihin uppoutuminen ihan huvin vuoksi on jotenkin liian huikentelevaista ilman reipasta syyllisyydentunnetta.

Ja jos nyt kuitenkin pääsee näissä ristipaineissa kiinni siihen lukemiseen saakka, niin se aloitettu kirja on luettava loppuun saakka, tai kyseessä ei ole oikea lukeminen.

Väärin. Väärin, väärin, väärin, väärin, väärin.

Ei lukemiselle ole mitään yhtä oikeaa tapaa, yhtä oikeaa kirjalistajärjestystä tai yhtä oikeaa kirjakokoelmaa. Edes mitään yhtä oikeaa kirjallista makua ja sivistystä.

Lue mitä huvittaa. Kun luet kirjoja, jotka vaikuttavat sinusta kiinnostavilta, viihdyt lukiessasi. Tämä on todellakin harrastus, jossa on tarkoituskin mennä ihan fiilispohjalta.

Lue niin paljon kuin huvittaa. Lukeminen ei ole kilpailu, jossa eniten sivuja lukenut voittaa. Lukeminen ei ole kilpailu laisinkaan.

Jätä kirja kesken, jos huvittaa. Voit jättää kirjan kesken ihan mistä syystä tahansa. Yhtään huviksi ja viihdykkeeksi luettua teosta ei ole kenenkään pakko lukea loppuun saakka.

Kirjoja saa omistaa juuri niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Kodissasi olevien kirjojen määrä tai laatu voi kertoa sinusta yhtä vähän tai tai paljon kuin omistamiesi juustohöylien määrä. Riippuu siitä, minkä merkityksen kirjojen määrälle itse annat.

Jos joku yrittää syyllistää sinua siitä, että kirjahyllysi ei ole oikeanlainen, lukemisesi ei ole oikeanlaista tai lukemasi kirjat eivät ole oikeanlaisia, totea harjoittavasi hällävälististä lukumetodia.

Hällävälistiset lukijat asettavat itsensä, omat fiiliksensä ja mieltymyksensä lukemisensa mittatikuksi, eivätkä koe syyllisyyttä tai häpeää mistään kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä.

Edes siitä, jos ei lukeminen aina huvita, jaksa, viitsi, ehdi, kiinnosta, onnistu tai whatever.

Kirjasähkeet: En kestä tätä #book

Lukeva ihminen lukee vaikka maitotölkin kylkeä, sanotaan, ja se on todella totta. The Tonight Shown istuva koomikko Jimmy Fallon on kuitenkin löytänyt kirjoja, joita ei tule ihmisen lukea. Eivätkä kaikki edes ole omakustanteita. Fallonin hävytöntä kirjaläppää voi katsoa YouTubessa.

Omakustanteista puheen ollen. Helsingin Sanomat on jälleen päästänyt Suvi Aholan valloilleen, tällä kertaa valottamaan omakustanneilmiötä. Jenkeissä on omakustannekirjailijamiljonäärejä, Suomessa ei ole (ellei Sofi Oksasta ja Juha Vuorista lasketa). Yhä useampi kirjailija kustantaa kuitenkin teoksensa itse, yleensä siksi, että teosta ei huolita perinteisen kustantamon listoille. Omakustanneala pyristelee nyt irti tästä lievästä häviäjäleimasta brändäämällä omakustannekirjan trendikkäästi indie bookiksi. Lue koko stoori @Helsingin Sanomat.

Intelligentsian rakastama ranskalainen ihmisvihaajakirjailija myöntää Guardianin haastattelussa olevansa islamofobi. Johtaako tämä yllättävä tunnustus Michel Houellebecqin myyntikäyrän nousuun myös Suomessa uusnatsien rasistien maahanmuuttokriitikoiden tuella? Kyllä olisi somaa nähdä Houellebecqin teosten kuluvan baareissa ja busseissa. Erityisen mielenkiintoista olisi tietysti, mikäli lukeminen johtaisi uusien sävyjen ja ilmaisujen luikerteluun tunkkaiseen suomenkieliseen internetkeskusteluun, mutta tämä taitaa olla yltiöoptimismia.

Kirjasähkeet: En kestä ilman #book

En kestä ilman #book

Maailmassa on lapsi, joka tinttaa heti kun kirja loppuu. Ja mehän kaikki tiedämme, miltä se tuntuu. Uutta putkeen vaan, sillä se lähtee millä tulikin. via Boredpanda.

Markkinointiheebon kesäkirjatyöpaja

Joulupukin joululahjatyöpaja on saanut vakavan kilpailijan Markkinointiheebon kesäkirjatyöpajasta, kirjoittaa Hesarin Suvi Ahola. Kirjasfäärin saamat tiedot meiltä ja maailmalta vahvistavat, että Hawkinsin “Nainen junassa” ja Doerrin “Kaikki se valo…” ovat roikkuneet epäilyttävän kauan kirjakauppojen paraatihyllyillä ja ikkunoissa. Markkinointiheeboa ei tavoitettu kommentoimaan tapahtunutta.

Kirjasammossa nyt myös elävää kuvaa

YLE:n elävä arkisto ja Kirjasampo ovat heittäytyneet yhteistyöhön kirjasivistyksen merkeissä. Niinpä Kirjasammosta löytyy nyt YLE:n elävää ääntä ja kuvaa kirjailija- ja kirjaesittelyjen lomassa. Katso lista täältä!

Kirjaläppää: Kirjallinen välikysymys

Yksi Yleisradiomme ehkä vaietuimpia helmiä on Kulttuurin välikysymys. Siinä käsitellään poliitikkojen taidekäsityksiä monimediaisen kokija/tekijärepresentaation avulla ei tylsästi, taiteilijan näkemyksen kautta tulkittuna.

Tämä on äärettömän mielenkiintoista, sillä poliitikkojen ei usein kuule puhuvan taiteesta. Silloin kun kuulee, kyseessä on vaalikampanjan rahoitus taulukauppojen avulla, puolueen näkemys siitä, mikä on hyvää tai huonoa taidetta, tai toimittajan näkemys kulttuuriministerin toimistotaidevalinnoista. Ylipäänsä taide loistaa poissaolollaan vaalipuheista, paitsi milloin satunnainen puolueen kansanedustajaehdokas on määrätty esiintymään jossain kulttuurikissanristiäisissä.

Irvikissa (Sir John Tenniel,)

Irvikissa (Sir John Tenniel,)

Jos taide nyt jossain muodossa vahingossa esiintyy politiikassa, kyse on yleensä tauluista, patsaista tai guggenheimeista. Näkyvistä asioista. Milloin harvoin käsitellään muita kuin makukysymyksiä, puhe taantuu murrosikäisten tasolle: “pal välii?”, “mitä hyötyy?”, “kuka kaipaa?”*

Taiteilijan ja kirjailijan toimeentulosta puhuminen olisi kulttuuriväelle tärkeää, mutta poliitikoille kiusallista. Taustalla vaikuttaa ajatus Afrikan lapsista ja paikallisista vanhuksista. Kun kaikilta leikataan, ei voi edes auttavaa sosiaaliturvaa taiteilijoille järjestää. Menisivät oikeisiin töihin.

Löytyisikö kansanedustajaehdokkaista ketään, joka oikeasti näkisi kulttuuri- ja taidetyön oikeana työnä, ei joutilaan harrasteluna? Työnä, josta kuuluu aito korvaus tekijälle? Työnä, jonka mahdollistaminen on eduskunnan asia siinä missä koneistajan, sairaanhoitajan ja opettajankin?

Irvikissa häviää (Sir John Tenniel)

Irvikissa häviää (Sir John Tenniel)

* Sydämelliset pahoittelut 20 vuotta vanhan teinixin käytöstä.