Category Archives: Urbaani fantasia

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Kirjahaastattelu: Kellopelikuningas ja kertomisen melodia

Magdalena Hai Finnconissa 2013

Magdalena Hain kirjoissa hurmaavat henkilöhahmot, mutta erityisesti kirjailijan luoma maailma, jossa eletään 1800-lukua steampunkiahtavasti nytkähtäneellä maapallolla. Napajäät ovat sulaneet, mutta mekaniikka on kehittynyt huimasti todelliseen 1800-lukuun verrattuna: niinpä todellisuutta ovat niin ilmalaivat, putkiposti kuin höyryllä käyvät automobiilinomaiset kulkijatkin.

Steampunkin fantasiasta ja 1800-luvun seikkailuromaaneista ammentava nuortenromaanisarja sai kuitenkin alkunsa päähenkilöstä, kertoo kirjailijatar Hai.

– Aloin kirjoittamaan kirjaa Gigistä, nuoresta sankarittaresta. Tarina rakentui hänen ja muiden hahmojen ympärille. Näistä lähtökohdista johtuen Kerjäläisprinsessasta tuli samalla nuortenkirja. Kirjoitin Kerjäläisprinsessan myös yksittäiseksi kirjaksi, koska silloin ei voinut vielä tietää, että kirjasta tulee trilogia.

Myös tänä vuonna ilmestynyt Kellopelikuningas on kirjoitettu yksinäänkin ymmärrettävissä olevaksi romaaniksi, vaikka se on trilogian keskimmäinen osa. Testasin – ja mielestäni ymmärsin, mistä on kyse, vaikka aiempi teos oli lukematta.

Kellopelikuningas kertoo Keloburgissa maanpaossa asuvan prinsessa Gregorovian (Gigin), hänen kolmen sisarensa ja perheensä elämästä kuohuvassa Keloburgin kaupungissa. Keloburg on Vihreän maan pääkaupunki, jossa Gigin isä, Umbrovian pakolaiskuningas, on vähitellen noussut kellopelilelujen näpertelijästä paikallisen hallitsijan suosikiksi, ja rakentaa  jättimäistä ilmalaivaa paikalliselle hallitsijalle. Samalla Gigin perhe on noussut köyhyydestä ja päässyt muuttamaan Alhaistosta rikkaiden kaupunginosaan.

Äkillisestä arvonnoususta huolimatta Gigi viettää edelleen aikaa alhaistolaisystävänsä, lehtipoika Henryn seurassa. Kun hän Henryn ja köyhien katulasten parissa hengaillessaan tajuaa, että paikallinen uskonlahko vehkeilee niin hänen isänsä kuin ilmalaivan tuhoamiseksi, hän päättää selvittää, mistä on kyse ja miten tämä vehkeilyhanke pysäytetään. Seikkailuhan siitä sukeutuu.

Ja millainen seikkailu! Keloburgin kaupunki itsessään on eläväinen makujen, hajujen ja katujen labyrintti luokkayhteiskuntineen – mutta Kellopelikuninkaassa päästään myös pidemmälle. Gigi matkustaa junalla pohjoiseen Jääjärvelle, ja toisaalta kirjassa muistellaan Umbrovian metsiä ja haaveillaan Pariisista.

– Kirjoittamisvaiheessa ajattelen aina tarinaa. Editointivaiheessa ajattelen lukijaa. Ja lukijat sitten ottavat kirjat omakseen, jos ottavat. Olen saanut Kellopelikuninkaasta tosi hyvää palautetta, mikä on tietysti ilahduttanut.

Gigin seikkailun monimuotoisuus voisi hyvinkin – jos tällainen rahvaanomaisesti steampunkahtava ilmaisu sallitaan – ampua juonet saluunan seinälle haulikolla. Kirjailija onnistuu kuitenkin kuljettamaan tarinaa selkeästi ja mukaansatempaavasti. Magdalena Hai kertookin olevansa erittäin tarkka tyylistä, joka on sekin Gigin hahmosta lähtöisin.

– Kirjoittaminen tulee selkärangasta. Kirjoitan musiikin tahdissa, jotta tekstiin tulee oikea kertomisen melodia. Kellopelikuningasta kirjoittaessa kuuntelin paljon Reginan parin vuoden takaista Euroviisubiisiä Bistra voda, Puhtaat vedet. Se kertoo uudistumisesta, anteeksi antamisesta ja ja toivosta ja sopii sen takia  etenkin loppukohtaukseen. Vaikka en täysin ymmärrä mitä siinä sanotaan, tunnelma on oikea ja kappale ankkuroi oikeaan tunnetilaan.

Lukijana Hai hakee myös tunnetiloja. Hänen lemppareitaan ovat yhden ihmisen tarinat, joihin vedetään mukaan koko maailma.

– Kaikki kelpaa Jane Austenista Neil Gaimaniin, kunhan tarina on täyteläinen ja vie lukijan mukanaan. Sellaista haluan myös itse kirjoittaa, niin lapsille kuin aikuisille.

Magdalena Hain ensimmäinen Keloburgiin sijoittuva aikuisten tarina Siivekäs mies Isaac ilmestyi Osuuskumman tuoreessa steampunknovelliantologiassa Höyryä ja helvetinkoneita.
Kirjailijatar on tavattavissa Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina Louhi-lavalla klo 14.00. Myös Osuuskumman ständiltä (6h105, yhdessä mm. Robustoksen kanssa) saattaa hänet viikonloppuna löytää. Osuuskumman messupläjäys löytyy täältä.

***

Magdalena Hai: Kellopelikuningas
Kansi: Sára Köteleki
Karisto 2013
330 s.

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Kirjakaksikko: Komiikkaa kuolemanjälkeisestä elämästä

Saksan Ben Eltonin, David Safierin esikoinen Bad Karma (alkup. Mieses Karma) ja brittiläisen Marie Phillipsin esikoinen Huonosti käyttäytyvät jumalat tarttuivat mukaan kirjaston kierrätyskärrystä kevyttä komediankaipuuta silmällä pitäen. Molemmissa päästään vauhtiin päähenkilönaishenkilön kuollessa ja tarina heittää lusikan nurkkaan hieman ennen loppulukua.

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat (Bazar 2009)

Marie Phillipsin Huonosti käyttäytyvät jumalat iskee yli-inhimillisten hahmojen kirjallisuusbuumiin Olympoksen jumalkaartin köyhäilemään nyky-Lontooseen. Sielläpä on käydä hullusti koko maailmalle yhden vaivaisen lemmennuolen takia.

Kirjailija on naittanut antiikin Kreikan mytologian ja iltapäivätelevision saippuasarjat onnistuneesti. Tarinaa kannatteleva olympolainen maailmanselitys on paitsi tuttua historiantunneilta, myös melko uskottavaa niin yli-ihmisten käyttäytymisen, voimien, vastuiden kuin heikkouksienkin puolesta. Selittäviin elementteihin ei kuitenkaan kiinnitetä liikaa huomiota tarinan kuluessa, mikä on tarinan fiktiivisen yhtenäisyyden kannalta erittäin positiivista. Peruskoulun historian tunneilla nukkuneet voivat aina googlailla lukiessaan.

Huonosti käyttäytyvät jumalat asuvat mörskääntyneessä kimppakämpässä Lontoossa. Epävakaata ylijumala Zeusta pidetään vankina ullakolla, mutta jälkikasvu mellastaa jumalallisten tehtäviensä ohella ympäriämpäri kaupunkia. Vastuut ovat samat kuin ennenkin, mutta voimat ovat parin tuhannen vuoden ajan selittämättömästi huvenneet. Niinpä Apollo yrittää auringon nosto- ja laskutehtävänsä ohella uutta uraa talk show -isäntänä ja harmittelee väljähtänyttä romanssiaan Afroditen kanssa. Kun Afrodite määrää poikansa Eroksen ampumaan Apolloa lemmennuolella kostoksi romantiikan väljähtymisestä, ja Apollo lemmehtyy kuolevaiseen siivoojaan Aliceen, alkaa tapahtumaketju, joka sammuttaa auringon ja johtaa Alicen melkein poikaystävän pelastusretkelle Manalaan.

Huonosti käyttäytyvien jumalten ajatusleikki yli-inhimillisiä voimia ja antiikkisia ajatusmaailmoja edustavien tyyppien mellastamisesta nyky-Lontoossa on hauska, vaikka kirjailija olisi voinut revitellä enemmänkin. Alicen ja tämän lähestulkoonpoikaystävän hahmot ovat ihastuttavan liikkiksiä verrattuna jumalisella logiikalla ohjautuviin jumaliin. Harvoissa kirjoissa kuvaillaan näin tavistyyppejä yhtä lämpimästi ja laajasti tai asetetaan heidät sankareiksi yli-ihmisvoimaisten henkilöiden sijaan. Kirjailijan kuvaus Manalasta on myös mielenkiintoinen, sillä kirjailija pitäytyy osittain olympolaisessa mytologiassa sotkien mukaan myös omaan aikaamme liittyviä piirteitä.

David Safier: Huono karma

David Safier: Huono karma (Bazar 2011)

David Safierin Bad Karma (suom. Huono karma) on sketsikäs komedia menestyvän tv-julkkiksen Kim Karlsenin kuolemanjälkeisestä sielunvaelluksesta.

Kim jättää tyttärensä synttärit väliin vastaanottaakseen suurimman saksalaisen televisiopalkinnon, mutta palkintogaala vie antisankarittaremme hengen. Kuolemansa jälkeen Kim herää muurahaisena, eikä halua mitään niin kovasti kuin päästä jälleen osalliseksi menettämästään perhe-elämästä. Muurahaiselta tämä vaatii aikamoisia, mutta kaikeksi onneksi samassa keossa asustava maailmanhistorian menestyksekkäin viettelijä voi auttaa. Kuinka paljon tarvitaan hyvää karmaa, jotta seuraavassa elämässä tulee syntyneeksi edes hamsteriksi tai lehmäksi ja miten hankkiudutaan takaisin ihmisen nahkoihin ja vieläpä omaan perheeseen?

Safierin romaanissa sketsien Seine virtaa vuolaana alusta loppuun. Itse sain käsiini romaanin englanninnoksen, joka oli tasalaatuisen hupaisa satunnaisista pienistä kääntöfiboista huolimatta. Phillipsin romaaniin verrattuna Bad Karma oli hauskempi, mutta tunneilmastoltaan yksinuottisempi. Inhimillisistä erheistä ja virheistä olisi saanut koskettavammankin tarinan, mutta kirjasta kävi selväksi heti alusta lähtien, että komediassa pysytellään kurinalaisesti.

Kirjan loppulauseet ovat liian osoittelevia omaan makuuni, ikäänkuin tarinassa olisi ollut joku vaikeasti ymmärrettävissä oleva opetus. Kansikuvan kuvankäsittelyvirhe menee sujuvasti osana kokonaiskomiikkaa. Näistä kauneusvirheistä huolimatta Safier nousee minun kirjoissani saksalaisen nykykomiikan toiseksi tähdeksi heti Wladimir Kaminerin jälkeen.

HUOM. arvostelun kuvituksena käytetty suomennoksen kantta, jossa sama kuva kuin englanninnoksessa.

***

Marie Phillips: Huonosti käyttäytyvät jumalat 
Suom. Titia Schuurman engl. alkup. Gods Behaving Badly
Taitto: Jukka Iivarinen
Bazar 2009
301 s.

***

David Safier: Bad Karma
Engl. John Brownjohn saks. alkup. Mieses Karma
Kansi: Stan Zygart
Beaufoy Books 2009
219 s.
HUOM. Kirja on myös suomennettu, kustantajana Bazar (2011)

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                      – Pikkupullo votkaa.                                                                                                        Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                         – Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään… (s. 20)

Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Suom. Arto Konttinen
Kansi: Tex Hänninen
Into, 2012
414 s.
Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu esikoisromaani

© Kirjakko. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi 2000).

Johanna Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on hurmaava urbaani fantasiaromaani, jossa normaali nykypäivä voimautuu suomalaisesta mytologiasta uhkuvan alkukantaisuuden kanssa synkähköksi romanssiksi. Myös teoksen kokeileva, postmodernista kirjallisuudesta tuttu rakenne, joka yhdistää eri kirjallisuudenlajeja, toimii Sinisalon taitavassa kudelmassa erinomaisesti. Ei olekaan ihme, että tälle suomalaisen kirjallisuuden nykyklassikolle myönnettiin Finlandia-palkinto ilmestymisvuonnaan 2000.

Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi, 2000) elävöittää suomalaisen mytologian peikon tamperelaisella esikaupunkialueella. Enkeli löytää sairaan peikonpoikasen yösydännä takapihaltaan ja ottaa sen kotiinsa toipumaan, ikäänkuin kotieläimeksi. Peikon toipumisprosessin aikana Sinisalo välähdyttää suomalaista kerrostaloelämää ja varhaiskeski-ikäisten seurustelu- ja työelämän kiemuroita värikkäiden ja hyvin eläväisten henkilöhahmojensa kautta. Kaikilla on agenda, mielipide ja henkilökohtainen näkökulmansa, niin peikkoon kuin Enkeliinkin. Kirjan henkilöhahmojen näkökulmista kirjoitetut luvut kuljettavat tuokiokuvinakin tarinaa sujuvasti eteenpäin. Vahva psykologinen paine ja eroottinen lataus tuovat repiviä jännitteitä tarinaan.

Nämä lataukset pitävät tarinaa koossa silloinkin, kun kirjailija yllättää lukijan rakenteellisilla kokeiluilla. Ennen päivänlaskua ei voi sisältää runsaasti tyylillisiä kokeiluja: joissain luvuissa peikoista kerrotaan tieto- tai oppikirjamaisin ottein, joissain puolestaan annetaan vuoro suomalaiskansallisille peikoista kertoville runoille tai ajankohtaisille uutisille peikkohavainnoista. Tällaista kirjallisuudenlajit ylittävää ja toisaalta niitä hyväksikäyttävää kirjallisuutta julkaistiin aikamoinen määrä kokeellisella 1980-luvulla. Jos postmoderni kikkailu kiinnostaa, voin lämpimästi suositella Julian Barnesin Flaubert’s Parrotia (1984, suom. Flaubertin papukaija, WSOY 1994).

Sinisalon romaanissa mytologia ja todellisuus liudentuvat toisiinsa, kun kirjassa luodaan pikku hiljaa yhä todentuntuisemmaksi kuvaa rinnakkaistodellisuudesta, jossa peikot ovat edelleen läsnä -jos ei nyt arkitodellisuudessa, niin samalla tavalla kuin sudet ja muut suurpedot ovat läsnä lukijan todellisuudessa. Tarinan sisäisesti otteet selittyvät Enkelin pyrkimyksillä selvittää, mitä peikot ovat, miten ne elävät ja miten niitä hoidetaan. Lukija puolestaan saa niiden ja Enkelin ja peikon tarinan kautta mahdollisuuden uudelleentulkita omassa mielessään asuvaa käsitystä peikoista.

Käsitys peikosta tuotetaan ja muokataan Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa konkreettisesti pääjuonen Tapio Rautavaaran Päivänsädettä ja menninkäistä kevyesti pastissoivalla tasolla. Kuitenkin myös jokaisella kirjan ihmishahmolla on omat peikkonsa – pimeät puolensa, pelkonsa tai painolastinsa – joita kirjailija tuo voimakkaasti esille heidän teoissaan ja tuokioissaan, jopa kirjan sisäisissä kohtaloissaan. Ennen päivän laskua ei voi onkin yleissävyltään synkähkö – alakuloistavasti, voisi sanoa, tai ehkäpä haaveellisesti, samaan tapaan kuin kaipuun kauneutta korostavassa 1800-lukulaisessa romantiikassa. Lukija jää kirjan luettuaan kaipaamaan lisää jotain, eikä edes tältä kirjalta, vaan maailmalta.

Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi onnistuukin sekä hämärtämään kirjallista toden ja fantasian välistä rajaa, myös läikäyttämään lukijan kokemaa fiktion ja faktan välistä rajaa. Kaikkihan tietävät, ettei peikkoja ole olemassa, mutta jos… Millaisessa maailmassa me parhaillaan eläisimme?

 ***

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

(omassa versiossani ei ole kansipapereita jäljellä)

Tammi 2000

268 s.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.

Jim Butcher: Ghost Story (The Dresden Files)

Lähde: http://www.jim-butcher.com/

Jim Butcherin urbaanifantasiasarja The Dresden Files on vauhdikasta harrypotteria aikuisille. Sisäoppilaitoksen sijaan Harry Dresdenillä on nyky-Chicago, eikä hän suinkaan ole velho-oppilas enää,  vaan täysivaltainen maagi ja salapoliisi. Tämäkin Harry on toki saanut ottanut elämäntehtäväkseen pelastaa maailman. Sarjan uusin (kolmastoista!) romaani Ghost Story (Orbit, 2011) jatkaa Dresdenin tarinaa siitä, mihin se Changes -kirjassa jäi: kuolemasta eteenpäin.

The Dresden Files on yksi harmillisimpia suomalaiskustantajien toistaiseksi löytämättä jättämistä nykyfantasiasarjoista. Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Näiden teosten viihdyttävyys perustuu äärimmäisen vetävien juonten, korniutta lähentelevien supermahtavien henkilöhahmojen ja reippaan äksöntulituksen lisäksi nokkeliinpokkeliin sutkautuksiinputkautuksiin. Mikä pahempaa kääntämisen kannalta, tämä kieli-iloittelu ei Terry Pratchettin tapaan tyydy yleisiin kulttuurireferensseihin, vaan perustuu vahvasti -80-lukulaiseen ja uudempaan pop- ja nörttikulttuuriin. Niinpä puhumme muun muassa Star Trekistä, Star Warsista ja paikallisista ketjuruokaloista: läjäyttimessä ei vaan ole sitä samaa tehoa kuin blasterissa. Teoksen fantasiallisuuskaan ei pyöri ainoastaan velhoilun ympärillä. Mykyinä ja liemenäkin Butcherin sopassa seilaavat niin anglosaksisen, norjalaisen, raamatullisenkin kuin arabi- ja intiaanimytologioiden ajat, paikat ja jampat.

Butcherissa parhautta onkin se, että tarinat vetävät mukaansa joka kirjassa. Heikointa on puolestaan juuri magiataustan selittäminen. Itse olisin jättänyt koko kirjasarjan väliin jo ensimmäisen kirjan alussa, ellei mieheni olisi vannonut ja vakuuttanut, että vain kirjan ekat 50 sivua ovat kuraa. Valitettavasti sama ensimmäisten kymmenien sivujen kirous vaivaa Butcheria noin 12 kirjan verran. Ghost Storyssa hän uskaltaa jo kirjoittaa omille lukijoilleen, ja turhat selitykset magiasta ja sen toiminnasta on joko jätetty väliin tai karsittu äärimmilleen. Toimii. Jos haluatte tietää, miten magia toimii Chicagossa tai muissa rinnakkaistodellisuuksissamme, olkaa hyvä ja palatkaa noin 4000 sivua taaksepäin.

Ylipäänsä tämä kirjasarja tulisi lukea alusta loppuun, sillä jokainen kirja on täynnä karmeita spoilereita. Siksi näistä kirjoista Ghost Story mukaan lukien on aivan kauhean vaikea kirjoittaa mitään: jopa Harry Dresdenin koko nimen kirjoittaminen epäilyttää, koska se kertoo liikaa hahmosta ja sen menneisyydestä, ehkäpä myös tulevaisuudesta ja siitä kuinka koko setti keikkuu äärimmäisen huterasti korniuden tällä puolen. Mutta menköön nyt.

Harry Blackstone Copperfield Dresden on ammattilaissalapoliisi ja maagi Chicagossa, jssa hän ratkoo epämääräisiä ja outoja juttuja välillä omaan laskuunsa ja välillä Chicagon poliisin outojen juttujen tutkijatiimin kanssa. Sarjan jokainen osa alkaa perinteiseen tyyliin yhden rikosjutun ratkomisella. Ja päätyy – ties minne, käyden välillä vankilan, sairaalan, jengisodan, vampyyriluolan, takkatulen, velholinnakkeen ja/tai mikämikämaan kautta. Ei välttämättä tässä järjestyksessä. Kirjojen rakenne on mukavan harrypottermainen: kaikissa kirjoissa käydään läpi tietyt pakolliset kuviot ja liikkeet, mutta aina täysin uusissa skenaarioissa, hahmoissa ja tapahtumissa Harry Dresdeniä ja eeppistä lopputaistelua lukuunottamatta. Lukijan odotushorisontin täyttäminen toimii Butchereissa kuin Agathachristieissä, ja silloin kun ei, tulee näitä kirjoja luettua pitkälle aamuyöhön.

Butcher ei ole maailman paras juonenkirjoittaja – juonet tuppaavat leviämään kuin flunssa. Sen sijaan Butcher on todella, todella hyvä kuvaaja: myös rinnakkaistodellisuutten ympäristö vaikuttaa aidolta ja taistelukohtaukset luistavat moitteettomasti silmien edessä. Kepeä kieli rokkaa tykimmin juuri jännityksen lieventäjänä, mutta Butcher onnistuu ujuttamaan puolisalaa sekaan myös varsin filosofisia ajatuksia. Itse jäin Ghost Storyn  luettuani pyörittelemään ajatuksia omasta äitiydestäni, vaikka koko kirjassa ei esiinny yksikään äitihahmo. Butcherin kirjoissa on kyllä muuten paljon voimakkaita naishahmoja, joista yksi on jopa kotiäiti.

Jos luette englanniksi edes auttavasti, ja kaipaatte hyvää nykyfantsua, lukekaa The Dresden Files. Mutta unohtakaa Ghost Story hetkeksi ja aloittakaa sarjan alusta. Ja ajatelkaa ensimmäistä 50 sivua välttämättömänä pahana, ikäänkuin tylsänä perehdytysluentona, jonka jälkeen pääsette tositoimiin. Ghost Story ehdottomasti sarjan toistaiseksi paras teos ja hyvää kannattaa odottaa, semminkin kun odotusaika menee jouhevasti erinomaisen viihteen parissa.