Category Archives: Uuskumma

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Hanna Matilainen: Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on hyvä yleisopas kotimaiseen realistista kirjallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavaan proosaan. Teos jakaantuu useaan osaan, joissa käydään läpi spekulatiivisen kirjallisuuden historiaa, kotimaisia julkaisijoita ja muita toimijoita sekä kotimaisten kirjailijoiden spefituotanto 1800-luvulta lähtien. Mitä kummaa sopiikin peruskartaksi niin aloittelevien kuin kokeneempienkin lukijoiden seikkailuille kotimaisen spefin maailmassa. Simppelin ilmaisutyylin ansiosta teos sopii myös nuorten lukijoiden tietokirjaksi.

Spekulatiivinen fiktio on 2000-luvun alussa yleistynyt kattotermi tieteis- ja fantasiakirjallisuuden eri lajeille maagisesta realismista paleofiktioon, hard scifiin ja wuxiaan. Mitä kummaa luotaa lyhyesti näiden kirjallisuuslajien kansainvälistä historiaa 1600-luvulta lähtien. Lyhyys on varmasti tarkoituksenmukaista tällaisessa yleisesittelyssä, mutta historiallisen utopia- ja seikkailukirjallisuuden ystävänä pidän historiallisen kirjallisuuskatsauksen osuutta riittämättömänä.

Keskiaikaisen kirjallisuuden esittelyssä olisi tullut ottaa esille fantastinen matkakirjallisuus. Renessanssikirjallisuutta ei teoksessa käsitellä lainkaan, mutta mielestäni aivan muutamakin lause runous- ja näytelmäkirjallisuuden suuntaan olisi auttanut lukijaa hahmottamaan tieteis- ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta tuona taiteiden kukoistusaikana. 1600-luvun esittelyssä olisi voinut nostaa esille esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupungin tai Lady Margaret Cavendishin Blazing Worldin. 1700-luvun tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esitellessä olisi voinut pohtia pikaisesti seikkailu- ja matkakirjallisuuden räjähdyksen vaikutusta spefikirjallisuuden ja realismin rajoihin aikana, jolloin A:lla alkavat mantereet lakkasivat pikkuhiljaa olemasta täysin valkoisia läiskiä maailmankartalla, ja tieteelliset löydöt kiihottivat mielikuvitusta. Hieman pidempi historiakatsaus olisi auttanut ehkäpä myös selittämään tarkemmin fantasian ja scifi-kirjallisuuden eroa, joka jää nyt valitettavan pintapuoliseksi.

Matilaisen teoksen vahvuus nimenomaan kotimaisen spefikirjallisuuden kartoittajana tulee esille teoksen seuraavissa osioissa, joissa selvitetään kotimaisen (intohimo)lukijakunnan, fandomin, toimintaa ja listataan kotimaiset spefikirjailijat ja heidän teoksensa. Spefikirjallisuus on monia muita proosalajeja sosiaalisempaa, jopa performatiivisempaa, sillä lukijakunnalla on pitkät ja tiivit yhteydet toisiinsa. Niinpä suurimmista kaupungeista löytyy klubeja, joissa lukijat tapaavat toisiaan säännöllisesti ja epämuodollisesti ja Suomessa järjestetään vuosittain useita coneja, eräänlaisia erikoistuneita kirjamessuja, joissa kohtaavat niin kirjailijat, kustantajat kuin spefiharrastajatkin. Mitä kummaa kannustaa osallistumaan – ja auttaa julkaisu- ja kirjailijaesittelyiden avulla laajentamaan omaa spefituntemustaan.

Kirjailijaesittelyt ovat kompakteja. Kirjailijalistaan on kerätty niin leimallisia spefikirjailijoita kuin yleiskirjailijoitakin, joiden tuotannosta on mainittu vain spefikirjat. Kirjailijaesittelyjen bibliografioiden avulla voisi vaikka aloittaa suomalaisen spefin keräilyharrastuksen. Lähdeluettelo ja julkaisuesittely – suuri osa kotimaisesta spefistä ilmestyy alan aikakauslehdissä – auttaa lukijaa pidemmälle spefiharrastuneisuudessa. Mitä kummaa on kaikkiaan hieno avaus uudelta spefitietokirjailijalta ja kaivattu yleisnäkemys suomalaisen spefin tilaan näin 2000-luvun alussa.

Hanna Matilainen: 
Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain 2014
191 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013

Sateinen marraskuu toimi täydellisenä lukuympäristönä Pasi Ilmari Jääskeläisen lovecraftiaaniselle uuskummajännärille* Sielut kulkevat sateessa. Voisiko ihmisjärjellä edes ymmärtää, mikäli tuonpuoleinen koskettaisi tämänpuoleista, vai olemmeko mielikuvituksemme rajojen vankeja?

Romaanin keskiössä pyörteilevät kysymykset uskosta ja tuonpuoleisesta, jotka heijastuvat paitsi henkilöhahmojen sielunelämissä, myös realisoituvat maan päälle tuonpuoleisen, mahdollisesti jumalallisen tai helvetillisen tihkuessa tälle puolelle, ihmisten keskelle. Jääskeläinen ottaa luojajumalakysymyksen esille post-modernia korkeakirjallisuutta kaiuttaen myös metatasolla. Vaikka uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset ovat tässä kirjassa erittäin framilla, luin tämän kirjan toisesta tyrkyllä olleesta, fiktion olemukseen liittyvästä näkökulmasta.**

Sairaus tuhosi aivojen hermojärjestelmää ja verenkiertoa sieltä täältä miltei huomaamattomasti, mutta niin laaja-alaisesti ja peruuttamattomasti, että lopulta – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua – aivot väistämättä menisivät oikosulkuun ja sammuttaisivat itsensä ja samalla kaikki elintoiminnot. Siihen saakka Maurin Chawaf-Daudet-Houellebecq oireilisi vain vähän. (s. 36)***

Mauri on Martan 8-vuotias, kuolemansairas poika. Martta on puolestaan F-Remidium -nimisen maailmanlaajuisen yksityisen hoivayrityksen johtoportaassa Helsingin toimipisteessä. Hoivayrityksen hoitofilosofiaan kuuluu niin ruumiin kuin sielun eheyttäminen, jota varten asiakkaita ja työntekijöitä käytetään Persinger-koneessa sieluaan kehittämässä. Martta palkkaa firmaan juuri eronneen ystävänsä ja Maurin kummitädin Juditin, joka muuttaa maalta Helsinkiin. Judit saakin lähes välittömästi luottotehtävän, toimia maailmanlaajuisen ateistien järjestön nokkamiehen Leon hoitajana – ja samalla tämän F-Remidiumin vastustajan vakoojana. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää ja niinpä Judit tempautuu raamatullisen kaimansa tavoin mukaan salaliittojen ja uhkien pyörteisiin uskon ja epäuskon kaksoisagenttina.

Samalla kun ajan Juditia koettelemuksiin, huomaan iloitsevani hänen puolestaan. Koska kuitenkin olen se mikä olen ja teen mitä teen, etsin samalla parasta tapaa kääntää tämä onni onnettomuudeksi. Tragedian lait kun määräävät, että onnellisten käänteiden on osoittauduttava vain entistä suuremman onnettomuuden alkusoitoksi. (s. 218)

Sielut kulkevat sateessa tulvehtii viittauksia H. P. Lovecraftiin, jonka pojanpojaksi toinen päähenkilöistä mainitaan, mutta myös tunnettuihin teoksiin Raamatusta Sieppariin, Pamelasta varhaiseen kauhukirjallisuuteen ja antiikin myytteihin. Viittauksia tasapainottavat analyyttiset sivuhuomautukset, joiden kaikkitietävä kertoja kuvaa henkilöhahmojen sisäistä elämää ja tarinan etenemistä. Tämä viittaavan ja analysoivan yhdistelmä rikkoo tarinallista eheyttä herättämällä lukijan kerran toisensa jälkeen tarinamaailmasta – tositarkoituksella.

Jääskeläisen romaani rinnastaakin fiktion aiheuttaman epäuskon voittamisen ja uskonnon aiheuttaman epäuskon voittamisen toisiinsa: miksi fiktiota lukiessaan uskoo hetken sellaisten asioiden, ihmisten ja ympäristöjen olemassaoloon, joita ei oikeasti ole olemassa? Ja onko tämä usko sukua uskonnolliselle uskolle? Millaisia sieluja mikään fiktio meistä muovaa? Miten tulkitsemme maailmaa, kun maailmankuvaamme ovat muokanneet niin monet tarinat, joiden takuuvarmasti tiedämme olevan valhetta, keksittyä?

Monitasoinen Sielut kulkevat sateessa tutkiskelee ovelasti elämän ja kirjallisuuden isoja kysymyksiä viihdekirjallisuuden muodossa. Emmekö me vuoda sanoja ja painomustetta, tuntuu Jääskeläinen parafraseeraavan.

***

 * Uuskummajännäri on suomennokseni termistä noir spéculatif. Joka on mahdollisesti itsekeksimäni ehkäpä ulkomaankielinen termi.

** Siitä toisesta näkökulmasta voi lukea esim. Tuomaksen, Marikan, Leena Lumin, Kirsimarian ja Amman kirjablogeista, Jussi K. ja Minna puolestaan kuvaavat fiktiollisuuden tiedostamisen kokemusta.

*** Tälle intertekstuaaliselle pläjäytykselle Vuoden Parhaan Kirjallisen Vitsin palkinto. Erityismaininta sopimattomuuden tunteesta, joka nousee siitä, ettei kuolevan lapsen kuolinsyylle oikeastaan sovi huutonauraa.

 ***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kansi: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli meikäläiselle täysin tuntematon suuruus, kunnes yhtäkkiä nimeä alkoi esiintyä kirjablogeissa. Jos niinkin erilaiset bloggaajat kuin Stazzy, Kirsi, Annika K, Zephyr, Katja, Satu, Salla, Linnea, Kuutar ja Susa hehkuttavat kirjan yletöntä parhautta, niin kirjahan ei voi olla läpeensä huono?

Myöhemmin hän huomasi, että yhden totuuden alta löytyi aina toinen, ja niin edelleen. (s. 26)

Vai voiko? Ja jos on, voidaanko tästä päätellä Atena kustantamon onnistuneen kaappaamaan talliinsa lähemmäs 10% suomalaisista kirjabloggaajista salaisten skumppavoimiensa avulla? Joita nähdäkseni vain Amma on pystynyt jossain määrin vastustamaan…

Ihan ensiksi haluaisin pahoitella sitä, että Atena ei ole tarjoillut minulle skumppaa. Vakava virhe.

Minä tunnen sinun kirjasi paremmin kuin sinä itse. (s. 69)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2010)

Ihan kuivin suin joudun heti ensi kosketuksesta kallistumaan kirjabloggaajien enemmistön puolelle tässä PIJ-asiassa. Lumikko ja yhdeksän muuta on monitasoinen suomikumma, joka leikittelee kirjailijuudella ja kirjallisuudella tarjoillen mielenkiintoisen hahmokavalkadin, ennennäkemättömiä omituisuuksia, akateemisesti sketseilevän dekkarijuonen ja runsain mitoin kirjallisia alluusioita. Lievästä korkeakulttuurisesta vivusta huolimatta Jääskeläisen kerronta on nasevaa ja reipasta, tarina huomioiden ja ideoiden runsaudensarvi. Romaanin keskiössä on kysymys: mistä kirjallisuus syntyy (ja mihin se menee), mutta tähän ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota tarinasta nauttiakseen.

Lumikolla ja yhdeksällä muulla on oikeastaan kaksi alkua. Ensimmäisessä kirjallisuudenopiskelija ja äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana palaa kotipitäjäänsä ja tulee valituksi kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen kirjailijan, lastenkirjailijatar Laura Lumikon kolmekymmentä vuotta sitten perustaman Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seuran kymmenenneksi ja viimeiseksi jäseneksi. Toisessa kirjailijatar Laura Lumikko tekee Remediokset lumisateeseen.

Kirjallisuudenopiskelijana Ella Milana alkaa tutkia Lumikon ja Jäniksenselkäisen kirjaillisuuden seuran toistaiseksi kirjoittamatonta historiaa, mutta Seuran jäsenenä hän tulee temmatuksi mukaan jäsenten välisiin peleihin, ristiriitoihin ja salaisuuksiin. Tutkijapositiossa Ellaa uhkaa natiiviksi kääntyminen, jäsenpositiossa avautuu puolestaan mysteeri toisensa jälkeen. Minne Lumikko katosi, mitä tapahtui Seuran ensimmäiselle kymmenennelle jäsenelle ja ylipäänsä, mitä ihmettä Jäniksenselällä tapahtuu?

Usein salapoliisiromaanien lukemisessa hauskinta on hämmästellä kirjailijan taitoa luoda täysin yllättäviä käänteitä. Maagisessa realismissa näitä käänteitä tulee usein useita – jopa joka luvussa – eivätkä ne suinkaan jää uskottavan rajoille, vaan loikkivat iloisesti mielikuvituksen tuolle puolen. Jääskeläinen ei suinkaan ole poikkeus tästä perinteestä. Yllätysten runsaudenpulasta huolimatta kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään.

Samalla kirjailija kommentoi kirjailijuutta ja kirjallisuutta. Lumikko ja yhdeksän muuta tanssaa jättiläisten olkapäillä niin konkreettisesti kuin viittausten kautta. Jääskeläinen ei kaikesta päätellen kuitenkaan usko tekokultturelliin vaikeaselkoisuuteen, jolla niin usein peitellään ihan tavallisia ajatuksia, vaan teksti on keveää. Viittauksiakin on niin kirjan sisältöön piilotettuna kuin avoimesti esillä. Kuitenkin

Ihmisten ei pitäisi puhua liikaa, Ella ymmärsi. Kirjoittamalla rakennettiin kokonaisia maailmoja, mutta liiallinen puhuminen johti hajoamiseen. (s. 136)

***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kansi: Susanna Raunio
Atena 2013
322 s.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.

Debi Gliori: Magiaa mahan täydeltä & Magiaa millin tarkkuudella

© WSOY

Debi Gliori on tunnettu hurmaavien unelmanpehmoisten lastenkirjojen sanoittajana: hänen kynästään on lähtöisin mm. maailman sulkuin Kulta pieni ja isiäkin naurattava Karhuherra -sarja. 2000-luvulla Gliori on laajentanut tuotantoaan myös varhaisnuorten kirjallisuuteen sketsikkään jänskähupaisalla Magiaa-sarjalla.

Joista pari ensimmäistä minä luin ääneen vesirokkoiselle 2-vuotiaalleni männäviikolla. Lapsen ensimmäinen satusarja oli Asimovin Säätiö kypsässä neljännesvuoden iässä, joten kokemusta hänellä tällaisesta vähän isommille lapsille tarkoitetusta kirjallisuudesta on. (Ensimmäinen sana ei silti ollut “atomi”, vaan “kakka”.)

Magiaa-sarjan alkupään teokset valikoituivat luettavaksi sen jälkeen kun paikallisista Uppo-Nalleista oli jo tehty jälleen kerran selvää, eikä paikallinen mutsi oikein jaksanut enää uutta kierrosta. Vaikka ne ovat kuinka ihaneita.

Magiaa mahan täydeltä (WSOY 2002, suom. Marja Helanen-Ahtola) on ensikontakti skottilais-italialaisen Strega-Borgian magia- & mafiaperheeseen, heidän lemmikkeihinsä (rotta, aarnikotka, lohikäärme, jeti ja tosi iso vegetaristikrokotiili; tarantella on ystävä vaan) ja palvelusväkeensä. Gliorin kokemus lastenkirjojen kirjoittajana näkyy heti ensi metreiltä: toisin kuin monissa aikuisten fantasiakirjoissa, Gliori ei tuhlaa sivuakaan selittääkseen sukuhistoriaa, magian toimimista, tai muita olennaisia asianhaaroja kirjan alussa. Hän aloittaa näpsäkästi kuvaamalla, miten lastenhoitaja rouva MacLachlan päätyy Tituksen (14 v.), Pandoran (10 v.) ja Lirun (14 kk) hoitajaksi, keittäjäksi, kodinhengettäreksi, tietotoimistoksi ja pelastavaksi enkeliksi (muiden muassa).

© Kirjakko

Magiaa mahan täydeltä  -kirjan juonikuvio rakentuu raadollisen sukuselvittelyn, uskaliaan pelastusretken ja tietoverkkojen varaan. Isi on nimittäin kadonnut, ja hänet olisi tavallaan kiva saada takaisin kotiin. Kun Lirukin katoaa (joskin Pandora tietää kyllä miksi, vaikkei mihin), Titus lähtee selvittämään mysteeriota sähköpostin avulla. Seuraa paljon hupaisia sketsejä ja aikuisen logiikkaa ja yleistietoutta kestämättömiä tarinankäänteitä, jotka lapsen logiikka epäilemättä jättää huomiota epäolennaisina sivuseikkoina.

Magiaa millin tarkkuudella (WSOY 2003, suom. Marja Helanen-Ahtola) puolestaan pureutuu remppabisnekseen ja asuntokeinotteluun. StregaSchlossin katto on romahtamaisillaan ja julkea paikallinen kiskuri-remppakuningas tihutöitsee loputkin jorpakkoon diilattuaan maista ja mannuista paikallisen grynderin kanssa. Strega-Borgiat asustelevat rempan ajan enemmän tai vielä enemmän tylsästi hotellissa, ja Titus saattaa itsensä vaikeuksiin maagisen klooniarmeijan avulla. Perheen lemmikit sen sijaan ovat ihan vaan omia itsejään (mikä ei suinkaan vähennä niiden hupiarvoa).

Toisin kuin harrypottereissa, jokainen juonenkäänne, esine ja repliikki ei Magiaa-sarjassa liity suureen kokonaisuuteen tai laajempiin suunnitelmiin tai edes jatko-osiin. Ripaus magiaa on näissä kirjoissa ikäänkuin normielämän kommellusten kirpakka sivumauste, vaikka se voi satunnaisesti varastaakin kaiken huomion. Mutta vain satunnaisesti. Magiaa-sarjassa elellään suht normitaviselämää ko. elämän tyypillisten ongelmien ja ilojen ryydittämänä. Meilläkin on taapero yhtä sun toista vetänyt vessasta alas (tosin vessan viemäreinä ei ole satoja vuosia vanhoja labyrinttikäytäviä, joten me emme ole niitä posteja koskaan saaneet takaisin).

Magiaa-sarja on näiden osien perusteella varmaankin  parhaimmillaan esiteineille ensimmäisiksi omalukuisiksi fantsukirjoiksi Pikku vampyyrin tai Ronja Ryövärintyttären tapaan. Se sopii kuitenkin myös iltasatulukemiseksi hieman nuoremmille, sillä luvut ovat lyhyitä, alle 10 sivun pituisia. Pahikset ovat reilusti ja tunnistettavasti pahiksia, hyvikset ovat hyviksiä, sisarukset nahistelevat ja riidat sovitaan lopuksi. Ja lastenhoitaja – se on huipputyyppi, moderni maijapoppanen.

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.