Category Archives: Yhdenpäivänromaani

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.

 

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma (WSOY 2013)

Karo Hämäläisen kamaridekkarissa Ilta on julma vedetään julmuusnappi niin kaakkoon, että iskeydytään kiinni itkettävän hauskaan – kynsin, hampain ja shampanjasapelein. Kirjailijan lähtökohtana on perinteinen (mutta ei suurin surminkaan veretön) tätidekkari ja whodunit -perusjuoni, joita muodistavat hyvin jännitteikäs näkökulmatekniikka ja yhteiskunnallinen tematiikka.

– Tappiot sosialisoidaan ja voitot yksityistetään, Mikko sanoi.                                                   – Se on osoittautunut käytännössä varsin tehokkaaksi tulonjaon tasapainottajaksi, totesin.              Mikon silmiin ilmestyi tappajan katse. Iltaan tuli uutta sähköä, eikä kukaan enää muistanut Maaritia. (s. 64)

Ilta on julma kertoo kahden pariskunnan illanistujaisista Lontoossa. Porukan miehet ovat olleet ystäviä lapsuudesta. Kansakunnan sosiaalisen omantunnon viitan harteilleen sovitellut journalisti Mikko on naimisissa miesten lukiokaverin Veeran kanssa, ohjauskorkoja voitokkaasti vääryydellä puljannut investointipankkiiri Robert puolestaan itsensä rikkaisiin naimisiin juonineen Elisen kanssa. Vuosikausiin ei ole tällä porukalla tavattu – ja joku aikoo pitää huolen siitä, ettei toiste tavatakaan. Kirja alkaa oikeastaan epilogista: kolme kännykkää pärähtää soimaan asunnossa, jossa ei ole enää yhtään eloonjäänyttä. Mitä tapahtui? Missä se neljäs kännykkä mahtanee soida? Kenen kännykkä se on?

Hämäläinen kirjoittaa myös tässä romaanissaan hyvin tuntemastaan finanssimaailmasta. Henkilöhahmot ovat tappiin saakka karikatyroituja stereotyyppejä edustamiensa tahojen tai alojen toimijoista. Tai näin sitä ainakin toivoisi, sillä hahmot ovat kukin omalla tavallaan iljettäviä ja sietämättömiä.

Näin pitkälle karikatyroitujen hahmojen ongelmana on lukijan kannalta lievä paperinmakuisuus, joka yllättäen korostuu kirjailijan erittäin hyvin hallitseman näkökulmatekniikan ansiosta: hahmot pelaavat shakkia, sen sijaan että eläisivät. Shakkeilu on perusteltua tilanteen, hahmojen yhteisen menneisyyyden tapahtumien ja ominaisten luonteenpiirteiden ansiosta, mutta yhdessä whodunit-juonen kanssa se tahtoo latistaa koko kirjan älylliseksi harjoitukseksi hurjan hauskoista välivitseistä ja tätidekkarigenren uudistamispyrkimyksistä huolimatta.

Kirjan teemat nousevat esiin henkilöhahmojen välisistä jänniteistä ja hahmojen taustoista. Kokonaisvaltainen tilannekontrolli ja hetkeen heittäytyminen, suunnitelmallisuus ja sattuma, sosiaalinen omatunto ja individuaalinen hedonismi taistelevat paitsi henkilöiden välisissä asetelmissa, myös jokaisen hahmon sisällä. Ilta on julma esittääkin julmimpana aksioomanaan, että jokainen on niin perso jollekin asialle, että syöksee itsensä tavanomaisilta raiteiltaan toimimaan sen tietyn asian saavuttamiseksi. Onko se sen arvoista? Miten tavoitteitaan voi ylipäätään saavuttaa, kun joutuu toimimaan inhimillisten tekijöiden kanssa – niin itsensä kuin muiden ihmisten?

Ilta on julma -teoksen alaotsikkona on tragedia – joka paljastuu pesunkestäväksi kreikkalaistyyppiseksi. Traagisinta Karo Hämäläisen nykytragediassa vaikuttaa pohjimmiltaan olevan huomio, että nykyään emme voi syyttää jumalia – ihmiset tekevät tämän itse itselleen. Kirjasta jäi kuitenkin hiukan väljähtynyt jälkimaku, sillä emotionaaliset tihentymät lauhtuivat useimmiten steriiliin älyllistämiseen. Tämä oli kirjan sisäisesti monin tavoin perusteltua, mutta samalla se teki lukukokemuksesta teflonisemman, vähemmän koskettavan. Teos on kuitenkin monipuolinen kattaus dekkariksi, sillä Hämäläisen menu sisältää erittäin nautinnollista aivojumppaa, hyviä teemoja ja vahvan edustuksen vuoden parhaiden intertekstuaalisten heittojen kisassa.

Osasin Christien kirjojen juonet… sillä olin hankkinut hänen salapoliisiromaaniensa juonireferaatit sisältävän teoksen heti muutettuani Englantiin. Referaatti oli dekkarille sopiva mitta. Se tiivisti olennaisen muutamaan sivuun. Posliinikuppi ei kilissyt kertaakaan, eikä tarvinnut seurata vanhanpiian ja maalaismaisesti puhuvan puutarhurin keskustelua krookusten kukinnasta. Kaiken lisäksi juuri mitättömältä tuntuva krookusten kukinta-aika kuitenkin olisi se johtolanka, jota ilman romaanin juonta ei ymmärtäisi. (s. 235)

***

Karo Hämäläinen: Ilta on julma
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
345 s.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava 2010)

Markus Nummen Karkkipäivä kertoo nimensä mukaisesti yhden vuorokauden tapahtumakarusellista, pikkupojan epätoivoista yritystä pelastaa prinsessa ilkeän noidan tornista. Romaanissaan Nummi onnistuu esittämään lastensuojelun tarpeen eri osapuolet omista inhimillisistä lähtökohdistaan: vanhemmat, viranomaiset, satunnaiset ohikulkijat ja osallistujat, sekä lapset. Hätä on kaikilla, hädän tuntua kaikki haluavat väistellä. Erinomaista kerrontaa tulipaloista, jotka kaikki haluaisivat sammuttaa, mutta kukaan ei oikein pysty. Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010 ollut teos on edelleen ajankohtainen ja tuore.

Tok Kilmoori eli Tomi on pieni poika, jolla on suuri ongelma. Miraa ei ole näkynyt liian pitkään aikaan. Mira ei ole edes väläytellyt sovittuja valomerkkejä ikkunastaan pihan toiselta puolelta. Tomi tietää, että jotain on vialla. Samana päivänä Tomin mummi saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan, Tomi jää yksin lähiöpihan vihamielisten voimien armoille. Tomi soittaa äidin vihollissussuille, jotka eivät pysty ilmoitusta käsittelemään, koska Tomi ei osaa oikeita sanoja. Tomi haluaisi viedä ruokaa Miralle, mutta kaupassa puuttuu 50 senttiä. Kun jonottamiseen kyllästynyt kirjailija lainaa pojalle puuttuvat rahat, Tomi päättää löytäneensä liittolaisen, jonka kanssa käydä taistoon käsittämättömillä säännöillä pelaavia aikuisia vastaan.

Nummi onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan erinomaisesti tiedon ja tunteen, ihan tavallisten ja epätavallisempienkin yksittäisten tapahtumien sekä suurempien moraalisten ja temaattisten juonteiden välillä. Tomin lisäksi kuullaan monia kertojanääniä: kirjailijan, joka kertoo tarinaa suht neutraalista sankaripositiosta; Paulan, joka näyttäytyy inhimillisen murhenäytelmän traagisena pahiksena; Katrin, jonka tehtävänä on tuoda viranomaisnäkökulmaa, ja samalla muistuttaa, että viranomainenkin on ihminen. Nummi onnistuu nivomaan yhteen yksittäiset tarinat ja hetket tragediaksi, jota kukaan ei tarkoittanut tapahtuvaksi.

Karkkipäivässä onnistuu niin yleistäminen kuin yksityistäminenkin. Jotkut juonikuviot ovat hieman epäuskottavia, mikä korostaa uskottavien tarinanpätkien karmeutta. Avoin loppu jättää suolankarvaisen maun ja pohtimaan. Läpi tunkee inhimillinen hätä, jota ei haluta tunnistaa, kieltäydytään kokemasta, pyritään vain selviytymään seuraavaan hetkeen. Avun saannin ongelma ei ole vain siinä, ettei tiedä, miten tai mistä sitä saisi. Voiko tarjottuakaan apua vastaanottaa? Uskaltaako tarjottua apua vastaanottaa? Entä, jos ei tunne apua tarvitsevansa? Mikä on avuttomuuden hinta ja kuka sen maksaa?

***

Markus Nummi: Karkkipäivä
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2010
383 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: “Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?” (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi “Rouva äiskä” on kertojan anoppi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti 
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.