Category Archives: yleisopas

Marie Kondo: KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika

Marie Kondo: KonMariIhminen saattaisi joskus siivota. Jos olisi ihan pakko. Onneksi viime aikoina on ilmestynyt niin paljon kirjoja siivouksesta, että ihminen voi siivoilla kirjan siivin mielikuvissaan, eikä huomaa lainkaan sotkua ympärillään.

Marie Kondo on pahinta sorttia siivousvimmailijoita, sillä ainakin omien sanojensa mukaan hän on syntymäsiisti. Siis ihminen, joka kärsii sotkusta. (Minäkin kyllä lähestulkoon kehräsin ilosta, kun tulin koulusta kotiin, siivottuun kotiin.) Minä olen ihminen, joka ei juuri huomaa sotkua. Likaisuus on inhottavaa, mutta sotku ei.

Kondon KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika pyrkii selittämään, miksi sotku on ikävää, ja miksi siivous ei ole vaikeaa, vaan pikemminkin valaisevaa. Omituisella tavalla teoksen viesti kiehtoo, vaikka omat arvoni eivät näytä lainkaan olevan sinne päin kallellaan.

Ehkä tulkitsen teosta väärin, mutta minä luen sieltä vahvasti kulutuksen vastaista sanomaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole ekokurjistelun viesti, itseriittoisen minimalismin ylenkatse tai bakteerikauhuissa vellaava marttyrointi. Kondon mukaan kauneudelle pitää raivata tilaa, tai sitä ei huomaa kaiken rojun joukosta.

Tälle viestille on elämässäni tilaa juuri nyt. Olisi kiva, kun kirjahyllyissä olisi tilaa ihan parhaille kirjoille. Ja ne löytyisivät sieltä. Ehkä sama vaatteiden kanssa. Ja mausteiden. Siivousvälineissä olen jo minimoinut valikoiman yhteen yleispuhdistus- ja yhteen vessanpesuaineeseen. Molemmat tuoksuvat ihanalta. Vessaa on kivempi pestä kuin astioita, koska astianpesuaine ei haise ihanalta.

Tavallaan parasta KonMari-metodissa eivät ole lukuisat raivausohjeet, vaan periaate, jonka mukaan ihminen saa heittää pois kaiken, joka ei tuota iloa ja kauneutta elämään.  Ei tarvitse säästää rikkinäisiä sukkahousuja siltä varalta, että lapsi haluaa askarrella ensi vuonna keppihevosen, eikä edes siltä varalta, että syttyy kolmas maailmansota ja sitten ei saa nailoneita mistään. Hetkessä eläminen nostetaan suurempaan arvoon kuin kaiken varalta varautuminen, mikä lama-ajan lapsesta ja talvisodan lapsenlapsesta kuulostaa  sekä vastuuttomalta että röyhkeältä. Ja kiehtovalta.

Teos onkin vähän kuin aikuisten satukirja: prinssistä viis, mutta näin saat oman, ihanan valtakunnan. Laitan kirjapodcastin soimaan ja menen kierrätyspussittamaan kirjoja kirjahyllystäni. Toivottavasti ne tuottavat iloa ja kauneutta muillekin.

Marie Kondo KonMari: Siivouksen elämänmullistava taika
Bazar 2015
e-kirja

Henrik Fexeus: Kiusaaminen on sairasta valtapeliä

Henrik FexeusRuotsalaisen mentalisti ja kirjailija Henrik Fexeuksen iloista tervehdystä saattelee miehekäs kädenpuristus. “Kirjabloggaaja, sanoit? Voi kuinka kivaa!” Sliipattu ja sulavakäytöksinen kirjailija istuutuu samettisohvalle, tarjoaa virvokkeita ja kysyy: “Mitä haluaisit tietää?”

Vastaan: “Kerro minulle, miten koulu- tai työpaikkakiusattu voi käyttää vinkkejäsi?”

Fexeus nielaisee. Ja nielaisee toistamiseen. “Tiedätkö, koulukiusaaminen oli syy sille, että ylipäänsä aloitin tutustumaan psykologiaan ja ihmisten käyttäytymiseen. Etsin vastausta kysymykseen, miksi minä? Mitä tälle voi tehdä?”

Koulukiusattuus on sosiaalinen funktio

Fexeus korostaa, että Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito on opaskirja aikuisten käyttöön. Koulukiusaaminen on mitään opaskirjaa monimutkaisempi ilmiö, sillä vaikka se syntyy lasten keskuudessa, ainoastaan aikuiset voivat ratkaista kiusaamistilanteet.
“Koulukiusaaminen ei johdu kiusatusta, eikä oikeastaan kiusaajastakaan. Se on sosiaalinen funktio, jonka avulla lapset opettelevat ryhmänmuodostusta.”

Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden muodostaminen on vaikeaa. Helpoin tapa luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta on määritellä, mikä tai kuka ei kuulu ryhmään. Siksi koulussa tai työpaikoilla kiusataan. Ulkopuolisena ei kukaan halua olla, mutta joku sinne aina joutuu.

“Kiusaaja on useimmiten henkilö, joka kokee oman asemansa ryhmän sisäpuolella olevan jotenkin uhattuna. Ehkä hän on juuri se, joka uhkaa seuraavaksi tipahtaa ulkopuoliseksi. Kiusaajan peesaajat ja hiljaiset sivustakatsojat kärsivät samasta pelosta.”

Aikuisten väliintulo onkin olennaisin asia koulukiusaamisen lopettamisessa. Aikuisista täytyy löytyä jämäkkyyttä, jolla autetaan lapsia löytämään yhteenkuuluvuuden tunne ilman, että ketään kiusataan.
“Ikinä ei pidä sanoa lapselle, että älä välitä. Lapsi ei pysty omin avuin lopettamaan kiusaamista tai kiusattuna olemista. Olemme sosiaalisia eläimiä. Yhteisön ullkopuolelle jättäminen luo perusturvattomuuden tunteen, joka voi vaikuttaa koko loppuelämän.”

Työpaikkakiusaaminen on valtapeliä

Työpaikkakiusaamisen lopettaminen on mahdollista, väittää Fexeus. Hän myöntää, että se vaatii enemmän työtä kuin vain Valtapeli -teoksen lukemisen. Kaikki lähtee sisäisen varmuuden ja itsetunnon rakentamisesta.

“Kiusaaminen vie itsetunnon ja kokemuksen siitä, että pärjää, osaa ja jaksaa. Siksi se on niin tuhoisaa. Ja siksi sitä vastaan taistellessa on ennen kaikkea lähdettävä rakentamaan itsetuntoa.”

Fexeuksen mukaan ihan pienetkin asiat auttavat. Roskien vienti silloin, kun tuntuu ettei millään jaksaisi, osoittaa itselle, että voimia on. Omien voimien löytämisen jälkeen voi jo etsiä tukea.

“Koska kiusaaminen on pohjimmiltaan ulkopuoliseksi joutumista, on tärkeää löytää liittolaisia ja tukijoita. He voivat olla työpaikaltasi, mutta myös oma perhe, lapsuudenystävä tai Facebook-kaveri käy liittolaiseksi.”

Liittolaisessa olennaisinta on, että hän on sinun puolellasi, vaikka tuntee sinut, ehkä jopa paremmin kuin työpaikkakiusaaja. Yhdessä tukijan tai tukijoiden kanssa et ole enää yksin ja ulkopuolinen.

Valtapelaa paremmin kuin kiusaaja

Seuraavaksi on aika käydä selvittämään itse työpaikkakiusaamista. Fexeuksen mukaan itsen kannalta on tärkeintä ilmaista kiusaajalle, että tämän käytöstä ei enää tulla suvaitsemaan ja kiusaamisen loppumisen kannalta, että omalla käytöksellään näyttää, ettei tämän kiusaava käytös enää onnistu.

On tärkeää muistaa, että kiusaaminen on alkeellisimpia ryhmänmuodostustapoja. Niinpä on lukuisia strategioita, joilla sen vaikutusta voi lähteä kumoamaan.

“Kiusattu voi vaikka olla ystävällinen muille ja tutustua työpaikalla tai sen ulkopuolella muihin työtovereihin. Jos uskaltaa olla ystävällinen, tulla ulos kuorestaan tai olla haavoittuvainen, saa usein muiden sympatiat puolelleen.”

Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota omaan käytökseensä.

“Esimerkiksi kahvipöydästä poistuminen silloin kun kiusaaja tulee paikalle antaa muille vahvan signaalin siitä, että et aio enää ottaa kiusaamista nöyrästi vastaan. Tehokkainta on, jos saat muita lähtemään mukaasi. Silloin olet onnistunut kääntämään tilanteen päälaelleen ja kiusaaminen todennäköisesti lopahtaa omaan mahdottomuuteensa.”

Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito (Atena 2014) antaa vinkkejä valtapelien käymiseen. Fexeuksen viesti on, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan.

“Valtapelejä käydään jatkuvasti, ja ne tuntuvat usein epäreiluilta. Sosiaalisia taitoja voi kuitenkin oppia harjoittelemalla. Se vaatii rohkeutta, mutta palkitsee. Valtapelata voi myös hyvän puolesta.”

Kustantaja haastoi kirjabloggaajan oikeuteen

Jenkeissä ovat kirjabloggaajat kohdanneet kustantamon kärsimyskyvyn rajat. Kustantamo on haastanut kirjabloggaajan oikeuteen. Haastetun mukaan haaste koskee tässä postauksessa julkaistuja tietoja yrityksestä ja sen omistajasta. Sen perusteena on kunnianloukkaus ja siinä vaaditaan korvauksia, bloggaajan sananvapauden rajoittamista koskien tätä tiettyä yritystä/tapausta sekä lähdesuojan rikkomista, kertoo bloggaajan tiedote.

Voisiko näin käydä Suomessa?

Ei, ei, ei, ja ei. (1)

CC Gerd Altmann

CC Gerd Altmann

Yrityksen kunnianloukkaus

Suomen laissa ainoastaan yksityishenkilön kunniaa voi loukata. Yrityksen kunniaa ei voi loukata, joten siitä ei voi niin kutsutusti viedä rosikseen, eikä maksattaa korvauksia. (ks. RikosL 24 § 9)

Sananvapauden rajoittaminen

Suomessa ei ole käytössä ennakkosensuuria, eli kenenkään sananvapautta ei voi rajoittaa. Ennakolta. Mikäli jo julkaistu viesti rikkoo lakia, se voidaan määrätä poistettavaksi julkisuudesta viranomaisten toimesta. (ks. PerustusL 2 § 12)

Lähdesuojan rikkominen

Lähdesuoja on Suomessa vahva. Sen voi kuitenkin rikkoa eräissä tapauksissa, eikä tällainen yrityksen toimintaan kohdistuva kritiikki tai yrityksen sisäisten viestien vuotaminen tiedotusvälineelle erittäin todennäköisesti ole sellainen, koska lähdesuojaa ei ole paljon vakavammissakaan tapauksissa saatu rikottua. (ks. Laki sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 2 § 12)

Yksityisyydensuojan rikkominen ja yksityishenkilön kunnianloukkaus

Jokainen yleisön luettavissa oleva blogi on joukkotiedotusväline, jota koskevat lain määrittelemät joukkotiedotusvälineiden oikeudet ja velvollisuudet. Rikoslaissa on määritelty rangaistukseksi sakko.

Tässä tapauksessa on tuotu esiin sekä tietoja yrityksen toimitusjohtajan liiiketoimista, että hänen käyttäytymisestään yksityiselämässä. Kunnianloukkauksena ei lain mukaan “pidetä arvostelua, joka kohdistuu toisen… elinkeinoelämässä… ja joka ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.” Mitä luultavimmin toimitusjohtajan käytös työtehtävissä on vähintään jossain määrin julkista toimintaa. (ks. RikosL 24 § 9)

Toimitusjohtajan shoppailun ja Facebook-uhkailun paljastaminen blogikirjoituksessa puolestaan tuskin ylittää sitä mitä voidaan pitää hyväksyttävänä, koska kyseinen henkilö on itse aiemmin julkaissut nämä tiedot Facebookissa eli joukkotiedotusvälineessä.

Jos hän olisi jättänyt julkistamatta nämä tiedot itse, bloggaaja olisi tiedot julkistamalla rikkonut hänen yksityisyydensuojaansa. (ks.PerustusL 2 § 10, RikosL 24 § 9)

***

(1) Tämä on bloggaajan omaan henkilökohtaiseen suomalaisen lain tuntemukseensa perustama käsitys, eikä siihen kannata nojautua tositilanteessa. Internettrollien kanssa voi.

Björs jne: Juuri nyt

Suomalaisen keittiön uudet klassikot

Minä, ruokapöydän ääressä, edessäni annos maksalaatikkoa. Kolmeen vuosikymmeneen en ollut kyseistä ruokalajia tarjoillut kuin koirilleni. Kämmenet hikoillen ja sydän tykyttäen tartuin haarukkaan ja tökkäsin puuron ja jauhetun sisäelimen rakkauslasta innottomasti ja vähäsen peloissanikin. Mieleen nousivat lapsuuden katkerat muistot harmaasta, haisevasta eineksestä, jota kaviaarin ja hanhenmaksan puutteessa aika ajoin kotona tarjoiltiin ja joka oli lautaselta suuhunsa lapioitava vaikka miten etoi ja itketti.

Miten olin tähän tilanteeseen itseni saattanut? Minähän olen aikuinen! Jääkaappini on väärällään herkkuja ja minulla on vuosikymmenen kokemus ravintolakeittiöstä!

Tarjoiluehdotus: maksista

Björs jne: Juuri nytSyyllinen on Juuren reseptiikkaa ja ruokafilosofiaa esittelevän opuksen ”Juuri nyt”. Juuressa on kymmenen vuoden ajan paneuduttu suomalaiseen ruokakulttuuriin ja nyt herrat Björs, Ahokas, Nykänen, Koskelo ja Wist ovat pusertaneet ulos mahdollisesti tämän vuosikymmenen tyylikkäimmän keittokirjan.

Tyylikkäimmän jo ihan siksikin, että kannet ovat kangaspintaiset ja kovat; sivut paksua, tiivistä paperia, kuten kunnon kirjoissa kuuluukin olla. Kuvat ovat suuria ja kauniita ja eikä niiden lukumäärässä ole säästelty. Pitäähän nykypäivänä tarjoiluehdotus olla, että eineksiä arkena pupeltava amatöörikin osaa asetella aterian komponentit lautaselle niin, että lopputulos on pikaisen puhelinsnapshotin ja parin hashtagin väärti.

Kirjan parasta antia on kuitenkin reseptiikka, kuten keittokirjoissa kuuluukin. Resepteistä huokuu suomalaisuus ja suomalaiset raaka-aineet. Perinteet lymyävät pinnan alla; äkkisiltään katsottuna kaikki näyttää melkeinpä pelottavan fiiniltä, mutta lähempi tarkastelu paljastaa vain nokkelaa oivallusta siitä, miten vanhat, loppuunkalutut ruokalajit saadaan herätettyä uudelleen eloon ja tuotua menneiltä vuosisadoilta tähän päivään. Savolainen muikkukukkokin on salonkikelpoinen eväs, kun sen purkaa ja kasaa uudelleen uuteen muotoon.

Ilahduttavaa on myös se, että mukaan on mahdutettu myös perusohjeet liemille, kastikkeille ja koko joukolle muita jokapäiväisiä ateriakomponentteja. Myös Juuren ruokalistan tapaksista, eli sapaksista löytyy kirjasta oma osionsa. Ilmakuivattu kinkku ja oliivit olivat menneen talven lumia pikkupurtavina jo aika päiviä sitten. Kun kerran puolijäisellä havupuuvyöhykkeellä asutaan, niin miksipä ei sitten tarjoiltaisi jotain paikallista?

Intohimoisena maksalaatikon vihaajana minut pysäytti kirjan sivu 105. ”Maksalaatikkoa ja rusinapyreetä!” julisti otsikko. Silmäilin reseptin läpi ja päätin kokeilla onneani, sillä mitäpä hävittävää minulla olisi? Jos ruoka ei maistuisi minulle, niin terrierini juhlisi riemukkaasi. 

Ja ihan luvan kanssa voin paljastaa teillekin, millä metodilla inhokkieineksestä saa aidosti hyvää ja arvokasta särvintä!

Maksalaatikko

500 g jauhettua naudanmaksaa
500 g rikottuja ohrasuurimoita
1,5 l luomumaitoa (rasvaista, ei mitään kurria!)
6 kananmunaa
1 keltasipuli
1 ruukku meiramia
3 dl siirappia
ripaus kuivattua inkivääriä
1 rkl suolaa
rypsiöljyä kuullottamiseen



Rusinapyre

250g rusinoita
0,5 l omenamehua


1. Tee maksalaatikko

Kuumenna maito kattilassa ja lisää joukkoon ohrasuurimot. Hauduta noin puoli tuntia, eli kunnes puuro on valmista. Jäähdytä huoneenlämpöiseksi kulhossa. Kuori ja hienonna sipuli ja kuullota se kevyesti öljytyllä pannulla. Silppua meirami. Sekoita kulhossa kaikki laatikon ainekset keskenään. Kaada seos leivinpaperin päälle vuokaan. Kypsennä 180 asteisessa uunissa noin 40 minuuttia, eli kunnes maksalaatikko on kypsä ja kauniin värinen.

2. Tee 

Rusinapyree.

Laita rusinat ja omenamehu kattilaan. Kiehauta ja keitä miedolla lämmöllä kunnes lähes kaikki neste on haihtunut. Sekoita sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa tasaiseksi. Anna hieman jäähtyä.

3. Asettele.

Lautaselle pala maksalaatikkoa ja annostele viereen rusinapyreetä. Koristele halutessasi sokeroiduilla puolukoilla.

Näillä ohjeilla sain aikaiseksi seuraavaa:

© Kati G: Juuren maksalaatikko

Huijasin. Pakastimessani ei ollutkaan puolukoita, joten lisukkeena kapriksia ja maustekurkkuja. © Kati G.

Maksalaatikkoa maistettuani joudun syömään sanani inhokkieineksestä. Omin pikkukätösin laadittu sisäelin- ja puurofärssi on nimittäin aidosti hyvää. Kiitos siitä kuuluu Juuren viisaille miehille, jotka tietävät mistä puhuvat.

Jos kyökistäsi vielä puuttuu suomalaisen ruokakulttuurin perusteos, niin tässä se on. Tästä kehtaa laittaa itselle. Ja vieraillekin.

Vieraskynä: Kati G.

***

Ilja Björs, Antti Ahokas, Jukka Nykänen: Juuri nyt
WSOY 2014
239 s.

 

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Hanna Matilainen: Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on hyvä yleisopas kotimaiseen realistista kirjallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavaan proosaan. Teos jakaantuu useaan osaan, joissa käydään läpi spekulatiivisen kirjallisuuden historiaa, kotimaisia julkaisijoita ja muita toimijoita sekä kotimaisten kirjailijoiden spefituotanto 1800-luvulta lähtien. Mitä kummaa sopiikin peruskartaksi niin aloittelevien kuin kokeneempienkin lukijoiden seikkailuille kotimaisen spefin maailmassa. Simppelin ilmaisutyylin ansiosta teos sopii myös nuorten lukijoiden tietokirjaksi.

Spekulatiivinen fiktio on 2000-luvun alussa yleistynyt kattotermi tieteis- ja fantasiakirjallisuuden eri lajeille maagisesta realismista paleofiktioon, hard scifiin ja wuxiaan. Mitä kummaa luotaa lyhyesti näiden kirjallisuuslajien kansainvälistä historiaa 1600-luvulta lähtien. Lyhyys on varmasti tarkoituksenmukaista tällaisessa yleisesittelyssä, mutta historiallisen utopia- ja seikkailukirjallisuuden ystävänä pidän historiallisen kirjallisuuskatsauksen osuutta riittämättömänä.

Keskiaikaisen kirjallisuuden esittelyssä olisi tullut ottaa esille fantastinen matkakirjallisuus. Renessanssikirjallisuutta ei teoksessa käsitellä lainkaan, mutta mielestäni aivan muutamakin lause runous- ja näytelmäkirjallisuuden suuntaan olisi auttanut lukijaa hahmottamaan tieteis- ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta tuona taiteiden kukoistusaikana. 1600-luvun esittelyssä olisi voinut nostaa esille esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupungin tai Lady Margaret Cavendishin Blazing Worldin. 1700-luvun tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esitellessä olisi voinut pohtia pikaisesti seikkailu- ja matkakirjallisuuden räjähdyksen vaikutusta spefikirjallisuuden ja realismin rajoihin aikana, jolloin A:lla alkavat mantereet lakkasivat pikkuhiljaa olemasta täysin valkoisia läiskiä maailmankartalla, ja tieteelliset löydöt kiihottivat mielikuvitusta. Hieman pidempi historiakatsaus olisi auttanut ehkäpä myös selittämään tarkemmin fantasian ja scifi-kirjallisuuden eroa, joka jää nyt valitettavan pintapuoliseksi.

Matilaisen teoksen vahvuus nimenomaan kotimaisen spefikirjallisuuden kartoittajana tulee esille teoksen seuraavissa osioissa, joissa selvitetään kotimaisen (intohimo)lukijakunnan, fandomin, toimintaa ja listataan kotimaiset spefikirjailijat ja heidän teoksensa. Spefikirjallisuus on monia muita proosalajeja sosiaalisempaa, jopa performatiivisempaa, sillä lukijakunnalla on pitkät ja tiivit yhteydet toisiinsa. Niinpä suurimmista kaupungeista löytyy klubeja, joissa lukijat tapaavat toisiaan säännöllisesti ja epämuodollisesti ja Suomessa järjestetään vuosittain useita coneja, eräänlaisia erikoistuneita kirjamessuja, joissa kohtaavat niin kirjailijat, kustantajat kuin spefiharrastajatkin. Mitä kummaa kannustaa osallistumaan – ja auttaa julkaisu- ja kirjailijaesittelyiden avulla laajentamaan omaa spefituntemustaan.

Kirjailijaesittelyt ovat kompakteja. Kirjailijalistaan on kerätty niin leimallisia spefikirjailijoita kuin yleiskirjailijoitakin, joiden tuotannosta on mainittu vain spefikirjat. Kirjailijaesittelyjen bibliografioiden avulla voisi vaikka aloittaa suomalaisen spefin keräilyharrastuksen. Lähdeluettelo ja julkaisuesittely – suuri osa kotimaisesta spefistä ilmestyy alan aikakauslehdissä – auttaa lukijaa pidemmälle spefiharrastuneisuudessa. Mitä kummaa on kaikkiaan hieno avaus uudelta spefitietokirjailijalta ja kaivattu yleisnäkemys suomalaisen spefin tilaan näin 2000-luvun alussa.

Hanna Matilainen: 
Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain 2014
191 s.

Kirjaläppää: Mainosta kirjablogissa oikein!

Kilpailu- ja kuluttajavirasto on julkaissut linjauksensa blogimainonnasta. Tässä tiivistelmä ja kommentaari kirjablogeille (ja niissä mainostaville).

Mitä on kirjablogimainostaminen?

Kirjablogimainoksen syntymiseksi pitää tapahtua seuraavaa:

  • Mainostajan tavoite on, että bloggaaja edistää tuotteen tai palvelun myyntiä suosittelemalla sitä blogissaan.
  • Bloggaaja saa suosituksesta palkkion (rahaa tai tuote/muu lahja).
  • Blogiin mainostamistarkoituksessa tuotettu tuote on postauksessa keskeisessä roolissa.

Kirjablogeissa voi siis joutua mainostuksen liukkaille jäille, mikäli vastaanottaa arvostelukappaleen kustantamolta tai kirjakaupalta.

KKV:n ohjeissa kuitenkin tähdennetään, että “Yrityksen, joka lähettää tuotteitaan bloggaajalle siinä tarkoituksessa, että niistä kirjoitetaan positiivisia arvioita, tulee neuvoa bloggaajaa toimimaan niin, että yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaanottamisesta kerrotaan avoimesti postauksien yhteydessä.”

Kustantamot eivät arvostelukappaleita lähetellessään tyypillisesti toivo kirjabloggaajalta suositusta, vaan arvion eli mahdollisimman rehellisen kuvauksen siitä, mikä kirjabloggaajan mielestä on kirjan taiteellinen, kokemuksellinen tai muu arvo. Henkilökohtainen ja anekdotaalinen kokemukseni kertoo, että hillittömän vuolas arvostelukappalevirta ei katkea, vaikka arvostelukappaleita teilaisi aina tarvittaessa.

Miten kirjabloggaaja välttää piilomainontaa?

  • Merkitsemällä kirja-arvioonsa “arvostelukappale”, “työkappale” tai “saatu kustantamolta tai kirjakaupalta (lisää nimi tähän)”, mikäli kirja-arvio on tehty arvostelukappaleesta.
  • Merkitsemällä sanallisesti postaukseen minkä tahon kanssa postaus on tehty yhteistyössä, mikäli kyseessä on esim. kutsuvierastilaisuus, kulttuuritapahtuma-arvio tai sponsoroitu postaus.
  • Merkitsemällä blogin tietoihin, mikäli blogilla on pitkäaikainen tai toistuva yhteistyösopimus jonkin tahon kanssa. Tällaiseen sopimukseen liittyvissä postauksissa pitää olla jokaisessa maininta yhteistyöstä.

Miten kirjablogimainostaja välttää piilomainontaa?

  • Mainostaja neuvoo bloggaajaa kertomaan avoimesti yhteistyöstä tai vastikkeettomien etujen vastaaottamisesta postauksien yhteydessä.

Tarkemmat blogimainostusohjeet löytyvät Kilpailu- ja kuluttajaviraston sivuilta täältä.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Kirjablogikirja)

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja (Avain 2013)

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja Kansi: Kira Leskinen (Avain 2013)

Rivien välissä: Kirjablogikirjan lyhennelmä voisi kuulua ytimekkäästi, että “kirjabloggaajat kirjoittivat kirjan kirjabloggaamisesta”. Ovatko kirjablogistanian sisäpiiriläiset Lumiomena-Katja (Jalkanen) ja Kirjainten virrassa-Hanna (Pudas) pystyneet havainnoimaan kanssabloggaajiaan riittävällä tarkkuudella ja analyyttisella kriittisyydellä, jotta kyselyaineistoon perustuva kirja pystyy kaivamaan esille totuuden kirjabloggaajista? Vai onko alunperinkin ollut tarkoitus vain esitellä kirjablogimaailmaa kirjabloggaajien itseymmärryksen kautta?

Näin kirjablogi-ilmiön sisäisenä sankarittarena vastaan kyllä, eos ja kyllä. Ensimmäinen kyllä johtuu hankitun aineiston laajuudesta suhteessa kirjabloggaajien määrään: noin 200 tämänhetkisestä suomalaisesta kirjabloggaajasta Pudaksen ja Jalkasen kyselyyn vastasi yli 60, eli n. 30% (kysely lähetettiin n. 100 kirjabloggaajalle, eli varsinainen vastausprosentti on em. kattavampi).

Toinen kyllä puolestaan johtuu siitä, että Kirjablogikirja näyttää tarjoavan kollektiivista itseymmärrystä jäsentelemällä harrastusta varsin kattavasti 168 sivuunsa nähden, joskaan ei syväluodaten. Kirjassa käydään läpi kirjablogiharrastuksen lyhyt mutta intensiivinen historia Suomessa, sisällöntuotannolliset näkökulmat materiaalivirroista tajunnanvirtoihin, ja  sosiaaliset tasot niin virtuaali- kuin tosielämässäkin.

Analyyttisen kriittisyyden eos tulee puolestaan siitä, että kirjoittajien oma käsitys kirjabloggaamisesta on johdattanut heidän kysymyksenasetteluitaan sekä vastausten käsittelyä. Toisin sanoen, tutkijan bias, kuten missä tahansa teoksessa – tämän kirjan esipuheessa sentään myönnetään auliisti kirjoittajien ruvenneen natiiveiksi suurella innolla jo ajat sitten. Lukijan bias tämän kirjan suhteen onkin sitten siinä, etten edes välitä. Narsistishedonistinen oman harrastuksen ja toveripiirin ihqutus, peukutus ja muu emotionaalinen petkuhuiputus valtasi tätä lämminhenkistä yleisesitystä lukiessa.

Oivalluksiltakaan en välttynyt, mikä plussaksi teokselle kuin teokselle laskettakoon. Etenkin näin tämän kesän suuren kirjablogikohun jälkikuohunnoissa tuntuu tietysti mukavalta huomata, että omat ja muiden kirjabloggaajien mutut kirjablogeista ja kirjabloggaajista vaikuttavat paikkaansapitäviltä myös tilastojen valossa. Kirjablogien keskeinen juttulaji on kirja-arvio tai esittely, joka on kirjoitettu lukijan lukukokemuksen pohjalta ja motivaatio bloggaamiseen löytyy lukuharrastuksesta ja lukukokemuksen jakamisen tarpeesta. Bloggaajat kirjoittavat oman makunsa mukaisista kirjoista omilla ehdoillaan ja omista näkökulmistaan. Itsehän toki väitin näin jo viime kesän suuren kirjablogikohun yhteydessä ihan mutupohjalta, joten nyt on veronmaksajien rahoja jälleen hukattu nollatutkimukseen.

Ehkäpä suurin oivallus tuli kuitenkin kaikenkarvaisista kirjablogitempauksista ja muusta yhteisöllisestä hapatuksesta lukiessani. Yhteisöllinen lukeminen on hauskinta ikinä, enkä olisi siihen tullut ryhtyneeksi ilman kirjablogeja.

Aloitin oman kirjablogini elämäntilanteessa, jossa ei yhteisöllisyydelle – muiden blogien kommentoinnille tai omaan blogiin tulleisiin kommentteihin vastaamiselle, mm. – ollut aikaa. Tai aivokapasiteettia. Olin niillä nurkilla valvonut vauvani kanssa yötäpäivää liian pitkään. Kirjallisuus piti minut kuitenkin jossain määrin järjissäni elämän syrjässä kiinni. Paha vain, etten muistanut lukemastani juuri mitään, joten kirjalliset keskustelut anopin ja aviomiehen kanssa olivat tyrehtyneet yksitavuisiksi. Lainailin kirjastosta kirjoja, joita lukiessani huomasin lukeneeni ne vastoittain, ehkä. Tai jostain syystä ne nyt kuitenkin vaikuttivat ihan samalta kuin joku jonka olin juuri lukenut, mutta jonka nimeä en saanut päähäni ja senkin kansi oli vissiiin sinisävyinen. Jonain vähemmän sumuisena hetkenä ajattelin, että jos vaikka kirjoittelisin lukemastani jotain. Että vaikka nettiin. Nerokasta!

Sittemmin vauvastani on kasvanut tomera lukevan varhaisnuorison edustaja, joka haluaa piipata omat kirjansa kirjastossa, eikä ikinä palauttaa Martti-auto-kirjaa. Olen löytänyt kirjabloggaajista paljon lukevia tovereita, joilla monella on ihanan erilainen kirjamaku kuin itselläni ja loputon into lätistä kirjoista niin virtuaalisesti kuin kasvokkainkin.

Eivätkä kirjalliset keskusteluni nykyään suinkaan rajoitu kanssakirjabloggaajiin, vaan ne ovat laajentuneet käsittämään koko tuttavapiirin, leikkipuiston kanssaäidit mukaan lukien. Ennen keskustelimme Annujen, Noelien ja Patricioiden äitien kanssa pääasiassa jälkikasvun kakan koostumuksesta tai siitä, miten kukaan ei ehdi seurata uutisia tai televisiosarjoja ja mahtaakohan tänään sataa. Nykyään keskustelemme siitä, mitä kukakin luki juuri. Ja se, ystävät hyvät, on niin übersiistiä, ettei mitään rajaa (niinkuin me täällä -80-luvun lukuromaanissa sanotaan).

***

Minua ennen Kirjablogikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami, Leena Lumi, Morre, Annika K, Maria, Elegia, Kirsi, Laura, Salla, Margit ja Maria.

PS. Kyseessä ei ole ilmainen mainos. Ostin tämän kirjan.

***

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja
Kansi: Kira Leskinen
Avain 2013
168 s.

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Villiinny kaupunkiviljelijäksi

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi (Gummerus 2013) HUOM. mansikantaimessa 2 (2!) nupunalkua!

Varpu Tavin Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä sopii aloittelevalle parveke- tai ikkunalautapuutarhurille ensimmäiseksi kosketukseksi kasvisten kasvatukseen. Villiiinny kaupunkiviljelijäksi on erittäin kevytlukuinen, ainoastaan lievää maalaisjärkeä vaativa opas aloittelijalle, jonka lukemisen jälkeen lukija uskaltautuu jo puutarhakauppaan. Artikkelikokoelmana kirja on kuitenkin epätasainen, ikään kuin kirjailija ei olisi osannut päättää, tehdäänkö tässä nyt terveysruoka-, viljely-, kaupunkiviljelytutkimus- vai luonnonlääkintäopasta. Se, ärsyttääkö tämä lukijaa vai antaako se mahdollisuuksia oman puutarhurointisuunnan löytymiseen riippuu lukijan tarpeista.

Villiinny kaupunkiviljelijäksi sisältää muutamia innostavia artikkeleita kaupunkiviljelystä, jota on harrasteltu perinteisesti kotipuutarhoissa, mutta nyt myös katoilla, joutomailla ja puistoissa. Lisäksi se kertoo kevyesti erilaisista sisäviljelymenetelmistä ja melko syvällisesti idättämisestä ja eri yrttien ominaisuuksista niin kasvatus-, kokkaus- kuin uskomuslääkintämielessä. Lopuksi käydään läpi parvekeviljelymenetelmiä sekä tutustutaan pikaisesti viherseiniin.

Monipuolinen, puutarha- tai naistenlehtimäinen sisältö värikkäine kuvineen voi hyvinkin olla  empivälle aloittelijalle se viimeinen tönäisy mullan ja siementen hankinnan suuntaan. Vielä ehtii, sillä kuten Tavi toteaa, useista kasveista voi tehdä monta kylvöä kesän mittaan. Mikäli kevyt mainosmaisuus ei häiritse lukijaa, kirjan avulla voi myös tehdä suoraan ostoslistan sopivista multa-, torjunta-aine- ja ruukkumerkeistä. Toki kirjailja neuvoo myös, miten kirpparilöytöjä ja omia askarteluja voi käyttää hyväksi. Toisaalta ainakin tällainen viherpeukaloa nupusta puhkeavaksi toivova parvekepuutarhuri olisi kaivannut tarkempiakin ohjeita. Niitä toki löytyy muista oppaista tai googlaamalla nyt, kun tietää asioiden, vehkeiden ja toimintojen nimet.

Itseäni kiusasi lukiessa kirjailijan pedagoginen ote. Kirjassa korostetaan jatkuvasti terveellisen lähiruuan arvoja – ikäänkuin kirjan käteensä poiminut lähtökohtaisesti vastustaisi lähiruokaa ja/tai terveellisen ruuan käyttöä. Erityisesti riipi yrttien terveysarvojen painottaminen “täydentävän lääketieteen” resepteissä. Ehkä kyseessä on vain terminologinen ongelma, sillä ainakin itse ymmärrän “täydentävän lääketieteen” tarkoittavan uskomushuuhaan naamioimista ikäänkuin osaksi koululääketiedettä.* Itse kun lähdin tähän puutarhailuun ihan siltä pohjalta, että opetetaan kaupunkilaislapselle, mistä ruoka tulee ja sitäpaitsi kasteleminen on lapsesta kivaa, puuhan moraaliseettinen tai muu glorifiointi ei omalla kohdallani tunnu mielekkäältä.

Tunneilmastollisista eroista huolimatta Villiinny kaupunkiviljelijäksi täytti tarkoituksensa aloittelijan helppolukuisena perustietopakettina pärrrrfekt. Uskalsin lapsen kanssa puutarhaliikkeeseen, valitsimme taimia, siemeniä ja multaa, istutimme ja olemme kastelleet ahkerasti. Ratkaisin jopa akuutin ruukkuongelman istutusvaiheessa askartelemalla mansikantaimille sisäpesiä limsapulloista. Syksyllä laitamme mansikat ohjeen mukaisesti kellariin talvehtimaan ja idätämme, ellemme jopa ihan vesiviljele. Hyvin villiinnytetty!

* Olen anekdoottien perusteella ymmärtänyt, että monet kokevat saaneensa uskomus- tai vaihtoehtoisesta lääkinnästä apua. Hyvä. On kuitenkin kaksinaamaista ensin väittää, että uskomus/perinne/luonnonmukainen lääkintä toimii paremmin kuin koululääketiede, mutta samalla kuitenkin hakea sille uskottavuutta lääketiede -termin avulla.

***

Varpu Tavi: Villiinny kaupunkiviljelijäksi: Lähiruokaa tosi läheltä 
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
128 s.

Katja Lahti & Satu Rämö: Vuoden mutsi

Vuoden mutsi, kansi: Satu Kontinen

Toimittajat Katja Lahti ja Satu Rämö polkaisivat äitiys-, blogaus- ja äitiysblogikokemuksistaan oppaan kaikille keskinkertaisuutta tavoitteleville äitihenkilöille. Vuoden mutsi on kirjallinen tilinpäätös ja testamentti rouvien Lahti & Rämö raskausajasta (= aika, jolloin ihmisiä kiinnostaa enemmän vatsasi sisältö kuin pääsi hyvinvointi) sekä vauvan ensimmäisestä vuodesta (=kahvia, pullaa ja perkeleitä). Kevyen humoristisesta otteestaan ja blogimaisen lyhyistä artikkeleistaan huolimatta Vuoden mutsi onnistuu vastaamaan yhteen aikamme suurista haasteista: se kehottaa kestosyyllistyneitä lastensa parhaaksi äitiyttä suorittavia naishenkilöitä relaamaan vähän. Ja sallikaa minun sanoa, että onpa vaan erinomaista, että joku kehtaa tällaista ehdotella.

Koska todetaanpa tässä nyt ääneen tämäkin itsestäänselvyys: neuvola, nettipalstat tai raskaus-, äitiys- tai kasvatuskirjallisuus eivät todellakaan helpota yhdenkään äidin kantamaa äitiyden taakkaa. Pikemminkin kulttuurimme kannustaa kilvoittelemaan itsemme kyyneliin saakka, luomusynnytyksestä täysimetyksen ja omatekoisen luomuruuan kautta kolmen vuoden kotihoitoon, parhaisiin harrastuksiin, kulttuurimatkailuun ja huippuyliopistoon sparraamiseen saakka. Vähempi yrittäminen olisi itsekästä ja tuhoisaa lapsen hyvinvoinnille. Vuoden mutsi (Avain 2012) näyttää paitsi sanoin, myös omakohtaisen elämän esimerkin voimin, miten painetaan jarrua täydellisen äitiyden suorittamiselle, otetaan ilo irti lapsiperhe-elämästä(kin) ja ennenkaikkea lakataan tuhlaamasta aikaa syyllisyydessä vellomiseen. Kyseessä ei silti ole mikään itseapukirja, vaan pikemminkin humoristinen kolumnikokoelma.

Vuoden mutsin blogiperäisyys näkyy sen kevyessä kirjallisessa muodossa. Luvut ovat blogikirjoituksen tai lyhkäisen naistenlehtiartikkelin pituisia (siis lukukelpoisia myös raskausajan pumpuliaivoilla) ja sisältävät paljon vinkkivinkkejä, listauksia ja jopa askartelukuvia. Käsiteltäviä aiheita ovat mm. synnytyssuunnitelma (tullaan kaikki hengissä kotiin), ekat kuukaudet (vauvani on vanginvartijani, mut se on vain vaihe, joka menee ohi), erilaiset vauvan kasvuvaiheet (kriisistä toiseen siirtyminen just kun oppi handlaamaan sen aikaisemman systeemin on tavallaan vaihtelua kuitenkin), parisuhteen hoitaminen (kaikki valehtelee seksikyselyissä), perspektiivi elämään (jos jengillä on aikaa vaahdota netissä jostain kantoreppujen ergonomiasta, niin todellisia ongelmia ei ole), sekä erilaiset selviytymiskeinot (irtsarit on mielialalääkkeitä halvempia ja niitä voi vetää imettäessä).

Kiireisimmille on tarjolla jopa lyhennelmä kirjan lopuksi. Ja siellä se tärkein väännetään oikein rautalangasta: tee äitiydestäsi omannäköisesi. Tällaiset vastuuttomat neuvot olisivat vaaraksi esimerkiksi neuvolan perusasiakkaille, eli oletetuille väkivaltaisille ja mielenterveyshäiriöisille alkoholisti-huumeidenkäyttäjä-ylensyöjille. Niinpä tätä kirjaa ei voi suositella kuin suht täyspäisille äitiytyville ja äiti-ihmisille, eli suurelle valtaosalle kaikista Suomen äideistä.

Ihan vakavasti ottaen. Jos nyt jonkin kirjan aiotte hankkia ystävänne vauvakutsulahjaksi, puolisonne ensimmäiseksi äitienpäivälahjaksi tai sukulaistyttönne häälahjaksi (reilu meininki sen olla pitää), niin valitkaa tämä. Koska lahjan antajalle se on ihan sama (paitsi tämä on helppo valkata sieltä pastellisävyisten raskauskirjojen hyllystä, tämä on se mustakantinen), mutta saattaa hyvinkin pelastaa äitiytyvän tai jo äitiyteen kasvaneen läheisesi mielenterveyden. Eikä suinkaan sovi väheksyä mahdollisen puolison ja jälkikasvun mielenterveyttä, jotka nekin epäilemättä voivat paremmin, jos äiti ei ihan niin kireällä pingota. Onko kukaan koskaan muka kuollut keskinkertaiseen äitiyteen, hä?

Taina Uimonen: Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen (Infor, 2003) on varsin kelpoisa kirjoitusopas. Uimonen ottaa esille tiedottavan kirjoittamisen yleisimmät sudenkuopat mukavan yleistajuisesti. Teksti on kepeää, nopealukuista, havainnollista ja satunnaisesti jopa hauskaa – välillä ilmeisesti tahattomastikin Uimosen sortuessa juuri niihin virheisiin, joista muutama sivu sitten varoitteli. Ehkäpä juuri tällainen inhimillisyys kuitenkin kertoo kirjoittamisesta enemmän kuin tiukat ohjeistukset.

Nappasin Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen -opuksen kirjastosta mukaani Uimosen uudemman kirjoitusoppaan luettuani. Nämä oppaat ovat ulkoasultaan hyvin samannäköisiä, ja niinpä kääntelin kirjasen (Uimosen sanoin kirjahkon) kantta esiin useampaan otteeseen ensimmäisten sivujen ajan. Olin nimittäin ihmeissäni siitä, että teksti tuntui niin tutulta ja ihmettelin, että oliko hyppysissäni sittenkin väärä kirja. Kävi kuitenkin ilmi, että Uimosen aiemman ja myöhemmän oppaan johdannot ovat lähes identtiset. Uimonen seurannee tässä omia ohjeitaan, joiden mukaan tiedottava kirjoittaja voi hyvin hyödyntää omia tekstejään (s.72), sillä tuttua materiaalia löytyi läpi kirjan. Näkökulma on tässä aiemmassa oppaassa valittu erilaisten perustiedotustekstien mukaiseksi, ja Uimonen käsittelee eri tekstilajien (tiedote, lehtijuttu, verkkokirjoitus, asiantuntijateksti) ominaispiirteitä selkeästi ja ja havainnollisesti.

Taina Uimosen Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen latelee tottuneesti yleisohjeita kirjoittajalle: tietty määrä toistoa selkeyttää viestiä lukijalle, mieluummin lyhyt kuin pitkä teksti, älä ihastu kielellisiin keksintöihisi liikaa, selkeässä otsikossa on aina verbi… Uimosen kevyttä tyyliä sekä syvempää sanomaa siitä, että kirjoittamisen tulisi olla kivaa, alleviivaavat välivitsit. Se, miten tämä sopii yhteen Uimosen toisen perussanoman kanssa, jonka mukaan kirjoittaminen tulee aina harjoittaa lukija mielessä, riippuu siitä jakaako Uimosen kanssa saman huumorintajun vai ei.

Itselleni Uimosen satasivuiset kirjoitusoppaat ovat olleet kivoja välipaloja siitä huolimatta, että ne ovat ammattikirjallisuutta, jota yleensä lähestyn varovaisesti ja erittäin syvän huokauksen jälkeen. Taitoa tekijälle, tehoa teksteihin: opas tiedottavaan kirjoittamiseen ansaitsee erityiskiitoksen siitä, että se ottaa esille verkkokirjoittamisen sekä tekniseltä että lukijareseptionkin kannalta pitäytyen käytännön vinkeissä. Uimonen kehottaa pysymään konkretiassa. Ja näyttää tässä suhteessa itse erinomaista esimerkkiä.