Tag Archives: absurdi

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013

Sateinen marraskuu toimi täydellisenä lukuympäristönä Pasi Ilmari Jääskeläisen lovecraftiaaniselle uuskummajännärille* Sielut kulkevat sateessa. Voisiko ihmisjärjellä edes ymmärtää, mikäli tuonpuoleinen koskettaisi tämänpuoleista, vai olemmeko mielikuvituksemme rajojen vankeja?

Romaanin keskiössä pyörteilevät kysymykset uskosta ja tuonpuoleisesta, jotka heijastuvat paitsi henkilöhahmojen sielunelämissä, myös realisoituvat maan päälle tuonpuoleisen, mahdollisesti jumalallisen tai helvetillisen tihkuessa tälle puolelle, ihmisten keskelle. Jääskeläinen ottaa luojajumalakysymyksen esille post-modernia korkeakirjallisuutta kaiuttaen myös metatasolla. Vaikka uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset ovat tässä kirjassa erittäin framilla, luin tämän kirjan toisesta tyrkyllä olleesta, fiktion olemukseen liittyvästä näkökulmasta.**

Sairaus tuhosi aivojen hermojärjestelmää ja verenkiertoa sieltä täältä miltei huomaamattomasti, mutta niin laaja-alaisesti ja peruuttamattomasti, että lopulta – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua – aivot väistämättä menisivät oikosulkuun ja sammuttaisivat itsensä ja samalla kaikki elintoiminnot. Siihen saakka Maurin Chawaf-Daudet-Houellebecq oireilisi vain vähän. (s. 36)***

Mauri on Martan 8-vuotias, kuolemansairas poika. Martta on puolestaan F-Remidium -nimisen maailmanlaajuisen yksityisen hoivayrityksen johtoportaassa Helsingin toimipisteessä. Hoivayrityksen hoitofilosofiaan kuuluu niin ruumiin kuin sielun eheyttäminen, jota varten asiakkaita ja työntekijöitä käytetään Persinger-koneessa sieluaan kehittämässä. Martta palkkaa firmaan juuri eronneen ystävänsä ja Maurin kummitädin Juditin, joka muuttaa maalta Helsinkiin. Judit saakin lähes välittömästi luottotehtävän, toimia maailmanlaajuisen ateistien järjestön nokkamiehen Leon hoitajana – ja samalla tämän F-Remidiumin vastustajan vakoojana. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää ja niinpä Judit tempautuu raamatullisen kaimansa tavoin mukaan salaliittojen ja uhkien pyörteisiin uskon ja epäuskon kaksoisagenttina.

Samalla kun ajan Juditia koettelemuksiin, huomaan iloitsevani hänen puolestaan. Koska kuitenkin olen se mikä olen ja teen mitä teen, etsin samalla parasta tapaa kääntää tämä onni onnettomuudeksi. Tragedian lait kun määräävät, että onnellisten käänteiden on osoittauduttava vain entistä suuremman onnettomuuden alkusoitoksi. (s. 218)

Sielut kulkevat sateessa tulvehtii viittauksia H. P. Lovecraftiin, jonka pojanpojaksi toinen päähenkilöistä mainitaan, mutta myös tunnettuihin teoksiin Raamatusta Sieppariin, Pamelasta varhaiseen kauhukirjallisuuteen ja antiikin myytteihin. Viittauksia tasapainottavat analyyttiset sivuhuomautukset, joiden kaikkitietävä kertoja kuvaa henkilöhahmojen sisäistä elämää ja tarinan etenemistä. Tämä viittaavan ja analysoivan yhdistelmä rikkoo tarinallista eheyttä herättämällä lukijan kerran toisensa jälkeen tarinamaailmasta – tositarkoituksella.

Jääskeläisen romaani rinnastaakin fiktion aiheuttaman epäuskon voittamisen ja uskonnon aiheuttaman epäuskon voittamisen toisiinsa: miksi fiktiota lukiessaan uskoo hetken sellaisten asioiden, ihmisten ja ympäristöjen olemassaoloon, joita ei oikeasti ole olemassa? Ja onko tämä usko sukua uskonnolliselle uskolle? Millaisia sieluja mikään fiktio meistä muovaa? Miten tulkitsemme maailmaa, kun maailmankuvaamme ovat muokanneet niin monet tarinat, joiden takuuvarmasti tiedämme olevan valhetta, keksittyä?

Monitasoinen Sielut kulkevat sateessa tutkiskelee ovelasti elämän ja kirjallisuuden isoja kysymyksiä viihdekirjallisuuden muodossa. Emmekö me vuoda sanoja ja painomustetta, tuntuu Jääskeläinen parafraseeraavan.

***

 * Uuskummajännäri on suomennokseni termistä noir spéculatif. Joka on mahdollisesti itsekeksimäni ehkäpä ulkomaankielinen termi.

** Siitä toisesta näkökulmasta voi lukea esim. Tuomaksen, Marikan, Leena Lumin, Kirsimarian ja Amman kirjablogeista, Jussi K. ja Minna puolestaan kuvaavat fiktiollisuuden tiedostamisen kokemusta.

*** Tälle intertekstuaaliselle pläjäytykselle Vuoden Parhaan Kirjallisen Vitsin palkinto. Erityismaininta sopimattomuuden tunteesta, joka nousee siitä, ettei kuolevan lapsen kuolinsyylle oikeastaan sovi huutonauraa.

 ***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kansi: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.  (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa. Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja 
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.