Tag Archives: ajankohtainen

Vuoden 2013 parhaat kirjat

Kirjabloggaajat äänestävät tänään kirjavuoden 2013 parhaat kirjat. Haluaisin tähän ensi alkuun kiittää kaikkia ihania ihmisiä, jotka kirjoittavat kirjoja. Ja suomia aikaa, jota on ihan liian vään kaikkien ihanien kirjojen lukemiseen, saati sitten niistä bloggaamiseen. Ankaran pohdinnan jälkeen henkilökohtaiset lempparini on valittu lähestulkoon selittämättömästi niin kutsutun muistijälki-intuition avulla.

Blogistanian Finlandia

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos 2013)

Johanna Sinisalo – Auringon ydin (3 p.)

Auringon ydin on yhtä aikaa erittäin pelottava yhteiskuntakriittinen tulevaisuuskuva ja erittäin miellyttävälukuinen, trillerimäiseksi yltyvä kollaasitekniikan mestariteos.”

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Siina Tiuraniemi – Kukkia Birgitalle (2 p.)

“Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?”

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (LampLite Ltd 2013)

Olli Sarpo – Antipastoraali (1 p.)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen.”

Blogistanian Globalia

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodard – Perhonen ja jaguaari  (3 p.)

“Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.”

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynn – Kiltti tyttö (2 p.)

Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.”

Jennifer Egan: Sydäntorni

Jennifer Egan: Sydäntorni (Tammi 2013)

Jennifer Egan – Sydäntorni (1 p.)

” Eganin teoksessa on ainesta tulevaisuuden klassikoksi, sillä se hehkuu tämän ajan suuria henkisiä tavoitteita, itsensä toteuttamista ja löytämistä, hetkessä elämistä, tietoisuutta – onnen portaita, joilla etenijöille elettävä elämä laittaa rajat. Vai laittaako?”

Kirjavuosi 2013 oli ristiriitojen repimä. Uutuuskirjat pursuilivat suuria tunteita, hyviä tarinoita ja ihmeellisiä oivalluksen hetkiä. Kirjauutisissa puolestaan toitotettiin suomikirjallisuuden surkeaa jamaa. Väärässä ovat ne toitottajat, ihan voin näin henkilökohtaisen lukukokemukseni perusteella luvata. Näytetään niille toitottajille, kirjavuosi 2014!

Brunssi Atenalla ja Schildts & Söderströmsillä

AamiainenKustantamot Atena ja Schildts & Söderströms halusivat tarjota minulle ja noin kolmellekymmenelle muulle median edustajalle brunssin uutuuskirjallisuuden merkeissä. Ensin ajattelin kieltäytyä korruptiosta, mutta en sitten kuitenkaan kyennyt. Koska S&S:ltä tulee kohta Jyrki Heinon uusin Wennehielm-dekkari*, ja toivoin kovasti kirjailijan olevan paikalla ja kertovan kirjastaan. En pettynyt.

Jyrki Heinon huhtikuussa ilmestyvä Kello on historiallinen rikosromaani, jossa jalkapuoli turkulainen luutnantti Wennehielm joutuu vastentahtoisesti selvittelemään erään sodassa kadonneen majurin katoamista. Kirjailija kertoi juonen lähteneen liikkeelle Åbo Nya Tidningarin jutusta vuodelta 1789, jossa käsiteltiin Kustaa III vierailua Turussa**. Kadonneen majurin tapaus vie Wennehielmin tällä kertaa mm. Hämeenlinnaan ja Mikkeliin saakka. Vuosisatain takaisessa sosieteetissa on havaittavissa salaseuroja, alkemismia ja jopa tanssiaiset. Sympaattinen kirjailija myönsi minulle ex-tempore -haastattelun, jonka aikana ymmärsin udella mm. Wennehielmin rakkauselämän kiemuroista, vaikka ajatukset eivät millään tahtoneet pysyä kasassa.

Mia Vänskän Valkoinen aura on kirjailijattaren kolmas kauhuromaani – ja ainoa joka sijoittuu kerrostaloon.

– Missä tahansa ympäristössä voi kokea kauhua. Kirjailijana minua kiinnostaa, miten ihminen alkaa reagoida siihen, kun huomaa itsessään outoja asioita tai kykyjä.

Kirjailijatar teki tutkimusta kirjaa varten mm. käymällä testaamassa uskomushoitoja kirjaa kirjoittaessaan, vaikka ei niihin itse usko. Tämä osoittaa minusta esimerkillistä omistautumista taiteelle – ja paljastaa, millaisia koettelemuksia kirjailijaelämä tuo muassaan.

Kemijärveläinen Sari Pöyliö on kevään esikoiskirjailijoita. Novellikokoelma Pölynimurikauppias (ja muita äitien erehdyksiä) sisältää mustaa tragikomiikkaa. Pöylion novelleissa äidin ja tyttären roolit kääntyvät usein päälaelleen. Kirjailijatar kertoo esikuvanaan olevan John Irving, jonka etevyyttä erityisesti maailman luomisessa hän arvostaa. Kustantaja luki tilaisuudessa lopuksi ääneen kirjan viimeiset lauseet, jotka herättivät itsessäni välittömästi lujan uskon siihen, että tästä tulee itselleni yksi kevään kirjatapauksista. Kyseessä siis syntyvän vauvan ajatukset hetkeä ennen syntymää:

“Kunpa minua rakastettaisiin. Kunpa kaikki menisi hyvin.”

Rakkaudentäyteistä kirjakevättä ja kirjaelämää niin kirjailijoille kuin lukijoille!

* Aiempi Wennehielm-dekkari leipoi minusta fanin. Tällä kertaa en ole yksin, sillä kaikki muutkin ovat tykänneet.

** Epäilen kyseisen artikkelin olevan tämä 3.12.1789 ilmestynyt kertomus majesteetillisesta vaikutuksesta Turussa.

Kirjakaksikko: Julmailevaa aikalaiskomiikkaa

Jos lukee paikallisia tai valtakunnallisia lehtiä, silmille lävähtävät niin “Varo!”, “Vakava puute” kuin “Synkät näkymät” ja “Karu uhkakin”. Ihan kuin lehtien otsikoita kirjoittaisi joku krooniseen ahdistuspaniikkihäiriöön sairastunut elämäntapakurjistelija. Ehkä kirjoittaakin.

Pauliina Suden Nostalgia ja Petri Tammisen Rikosromaani valottavat tätä mysteeriä sen molemmilta puolilta. Jälkimmäisessä kerrotaan, kenen on vika. Ensin mainittu kertoo, miksi siitä lehdissä kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Kummassakaan ei luvata asiaintilaan mitään parannusta, ellei sellaiseksi lasketa suupielten kevyttä tai vakavampaa nykimistä teoksen lukemisen aikana.

Pauliina Susi: Nostalgia

Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi 2011)

Kuin konsulttia haastattelisi…

Pauliina Suden Nostalgia kertoo siitä, miten ihan pätevä toimittaja voi freelancerina. Kun freelancer Anni joutuu yhtäkkiä tavanomaisessa päätoimittajan tapaamisessa allekirjoittamaan kovasti Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin tosimaailmallista avustajasopimusta* vastaavat klausuulit, ja aviomiehen työpaikalla on menossa yt:t, jännitys elämässä kohoaa yllättäen ja pyytämättä sfääreihin, joissa aletaan pääasiassa pärjäämään.

Toisin sanoen, elämään lähinnä välittömästä hengissäpysymistoimenpiteestä seuraavaan. Tragikomedian aineksiin lisätään vielä hyppysellinen vastahankaista haastateltavaa, josta on saatava aikaan nopealla tahdilla laaja kuva lehtitalon henkilöstölehteen.

Hän kertoi nauttivansa työstään, olevansa ihminen, joka ei työtuntejaan laske. Nautin aidosti tiimityöstä ja pyrin koko työyhteisön kasvavaan hyvinvointiin. Hän asui eteläisessä Helsingissä ja harrasti lukemista ja liikuntaa.

Nostalgia on työelämäromaani, joka kertoo nykyaikaisesta journalismista. Synkkiä näkymiä se tarjoilee ja karua kieltä, myöskin hersyvää huumoria, mikäli kirjailijatar Suden huumori puree lukijaan. Nostalgia jää innovatiivisuudessa Pyramidista, muttei lainkaan raadollisen työelämäarjen kuvauksessa Ruuhkavuodesta. Tätä älköön kukaan freelanceriksi yrittävä jättäkö lukematta.

[P]ikku hiljaa jopa minulle alkoi valjeta, mitä palvelusijoitusviestintä merkitsi. Sitä tietenkin, että firma X palkkaa tiedotusfirman Y tekemään mainontaa uutuustuotteestaan Z siten, että Z pyritään ujuttamaan a) pahaa-aavistamattomien  tai juonessa mukana olevien toimittajien Å, Ä ja Ö juttuihin muun journalistisen tekstin sisään, mieluiten tarkalla kauppanimellä, ja luonnollisesti mahdollisimman positiivisessa valossa. Vastikkeeksi tästä toimittajat eivät saa rahaa – eivät tietenkään, sehän olisi lahjontaa – vaan ainoastaan ennen muita toimittajia lisää hienoja uutisaiheita firman X loistavista uutuustuotteista. Toki miellyttävässä ympäristössä, hyvän ruoan, normaalien ruokajuomien ja kotiin lähtiessä käteen ojennettavan, yltäkylläisen tuotenäytepussukan kera. (s. 115)

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava 2012)

Otetaan ankeuttaja kiinni

Petri Tammisen Rikosromaani esittää teorian, jonka mukaan ankeutuksen herra on suomalainen mies nimeltä Ångström. Ångström iskee yhä kiihtyvällä tahdilla ympäri Suomea ujuttaen huolia ja häpeää ihan tavallisten ihmisten elämiin – mutta komisario Vehmas on aivan hänen kannoillaan.

Raportin reunaan Immonen oli kirjoittanut lyijykynällä: “Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen”. Vehmas alleviivasi sanat. Kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyt notkuivat kukkakantisia oppaita hyvästä elämästä ja siitä kuinka ihminen tämän hyvän elämän saavuttaisi, mutta jos Vehmakselta kysyttiin, hyvä elämä oli sitä, että Ångström saatiin telkien taakse. (s. 96)

Rikosromaani tarttuu ahdistukseen, aiheeseen, josta yksikään päivälehti ei revi “Varo!” -skandaalikohuotsikoita, vaan pikemminkin pyrkii pitämään huolta siitä, että ahdistusta löytyy jossain muodossa jokaisesta jutusta. Negatiivisuus myy. Työelämäromaani on tämäkin.  Rikosromaani tarttuu abstraktia aihettaan kraivelista, ja muotoilee siitä käsitettäväksi antropomorfisen Ångströmin. Vehmaalle jää jokamies-dekkarin osa: miten saada kiinni ihmiskuntaa vastaan rikkova kauhio, joka tuntuu ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa?

Tamminen pohtii teoksessaan kansakunnallisesti yleistynyttä yleisahdistusta ja -ahdistumista. Rikosromaani tuntuu matalalentoilevan jossain romaanin ja kolumnin välimaastossa. Oma lukukokemukseni ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaikka pystyin toteamaan, missä kohtaa oli tarkoitus hymähdellä. Ahdistusta on epäilemättä vaikea pohtia vaikuttamatta alavireiseltä.

– Minulta on jäänyt isän syyllisyys kokematta kun lapsia ei ole. Mutta muuten tunne on tuttu. Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa. (s. 140)

 ***

* http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/5-2012/artikkelit/tekijanoikeuskonkari-tyrmaa-sano/

***

Pauliina Susi: Nostalgia
Kansi: Laura Noponen
Tammi 2010
262 s.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
173 s.

Kirjaläppää: Kas, joulukalenteri!

Nyt on se aika vuodesta, jolloin marraskuu alkaa hellittää kuristusotettaan ihmisen herkästä sielusta JA SAA AVATA JOULUKALENTERIN LUUKUN JOKA PÄIVÄ. Niin että jotain hyvää on odotettavissa heti aamuisin, vaikka kylmä, synkkä, pimeä, ja muutenkin ankea on elomme tää. Tai mitä ne joululaulut lupaa. Joulukalenterit,

Kuvittaja Ninnin joulukalenterista paljastuu tänä vuonna kirjanmerkkejä, joita voi printtailla omiin tarpeisiin. Ks. erit. luukku 1!

Kirjastoillakin on joulukalentereita! Piki-kirjastojen joulukalenteri suuntaa lukuvinkkejä lapsille, Helsingin yliopiston verkkolehden Verkkarin kalenteri on puolestaan aikuisempaan makuun. Laurea-kirjaston joulukalenteri keskittyy kierrätysnikseihin, Vaasan kirjaston joulukalenteri puolestaan kyselee kirjallisia ja jakaa palkintoja.

Kustantamot ovat myös lähteneet joulukalenteroimaan. Rakas-kustannuksen joulukalenterin luukut ilmestyvät facebookiin, Atena kustannuksen joulukalenteri hauskuttaa facebookin lisäksi omilla sivuilla.

Ja viimeisimpänä ja ehdottomasti joukkovoimaisimpana, kirjabloggaajat joulukalenteroivat luonnollisesti tänäkin vuonna, jopa 25 luukun voimin. Tässä kirjallinen luukkulista:

1.12. Luettua elämää
2.12. Kirjakko ruispellossa
3.12. Kaikkea kirjasta
4.12. Todella vaiheessa
5.12. Järjellä ja tunteella
6.12. Kirjallisena, Minna
7.12. Notko, se lukeva peikko
8.12. Tarukirja
9.12. La petite lectrice
10.12. Luen ja kirjoitan
11.12. Kulttuuripohdintoja
12.12. Luettua
13.12. Lurun luvut
14.12.1001 kirjaa ja yksi pieni elämä
15.12. Kirsin kirjanurkka
16.12. Pinon päällimmäinen
17.12. Calendula
18.12. Kulttuuri kukoistaa
19.12. Tea with Anna Karenina
20.12. Lukutoukan kulttuuriblogi
21.12. Anna minun lukea enemmän
22.12. Kolmas linja
23.12. P.S. Rakastan kirjoja
24.12. Orfeuksen kääntöpiiri
25.12. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Kannattaa näin joulun alla pitää silmällä myös paikallisten kirjastojen oikeita joulukalentereita! Kirjallista joulunodotusta kaikille!

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina (Gummerus 2013)

Tomi Takamaan 875 grammaa: Pirpanan tarina kertoo viime vuonna Vuoden some-teko -palkinnon saaneen 875 grammaa -nimisen Facebook-sivun tarinan. Siinä sivussa se paljastaa sivun ylläpitäjän Tomi Takamaan ajatuksia keskosen isyydestä ja niistä hyvistä teoista, joihin tämä keskosvauvan tarina on ihmisiä innoittanut, sekä antaa vinkkejä keskosten vanhemmille. Kirja on hyvällä asialla: jokaisesta ostetusta kirjasta lahjoitetaan 2 euroa Lastenklinikan kummeille. On myös tärkeää, että keskosille saadaan mediahuomiota ja sitä kautta resursseja. Lukukokemuksena kirja on tähän someilmiöön osallistumattomalle kuitenkin jokseenkin poukkoileva ja itseään toistava.*

Tiesin teoriassa paljon (mieheksi) tulevasta syntymästä, jonka piti tapahtua toukokuun lopulla. Keskosuudesta tiesin tasan sen verran, että keskoset joutuvat keskoskaappeihin, ja ne näyttävät pieniltä sammakoilta, vaikkakaan eivät niin kauhean lystikkäiltä. Kerrassaan lupaavat asetelmat! (s. 39)

Takamaa kirjoittaa raportoivasti ja päiväkirjanomaisesti kokemuksistaan synnytyssalissa, äitiä ja vauvaa erottavalla huoltokäytävällä, osastoilla – ja somessa ja sähköpostissa 875 grammaa -sivustolle Pirpana-vauvan kuulumisten ja kuvien ympärille luomansa  edesottamusten ja ilonpilkahdusten parissa. Omaelämäkerrallisen aineiston järjestely ei ole etenkään pikaisella aikataululla kovinkaan helppoa. Niinpä teoksessa seilataan erilaisten temaattisten ja kronologisten järjestysten välillä, mikä hankaloittaa lukemista.

Tunnetasolla välittyy kuitenkin jatkuvasti intensiivinen isänrakkaus ja yhä laajemmalle leviävä välittäminen. On vaikea lukea tätä kirjaa kyynisestä näkökulmasta, pohtien, että miten tytär mahtaa myöhemmin suhtautua kuviensa ja tietojensa leviämiseen läpi internetin tai miten innokkaasti isä on tuonut itseään ja keräyskampanjoitaan näkyville eri medioissa. On kuitenkin hankala lukea kirjasta mitään yhtä, selkeää tarinaa, jonka avulla voisi selkiyttää omat ajatuksensa tämän ilmiön ja sen henkilöitymien suhteen, sillä välillä käy ilmi, että FB-sivun piti olla ainoastaan tuttaville, välillä puolestaan omaa lasta suuremmalla asialla ollaan oltu alusta lähtien.

Someilmiöitymisen yllättävyys ja nopean reagoinnin tarpeellisuus tulee ainakin hyvin esille – ja someilmiöön pakeneminen toimii kirjoittajalle hyvänä takaovena silloin, kun itse tarina on käymässä liian henkilökohtaiseksi. 875 grammaa on nimellisesti tarina keskosvauvasta, mutta todellisuudessa pääosassa on isä, joka on saanut sivuston avulla ennenkokematonta tukea kipeässä tilanteessa ja haluaa sivustonsa avulla tukea muita samassa tilanteessa taistelevia ja taiteilevia vanhempia.

Kaikki on kiinni todella pienestä pienten keskosten kanssa. Muuttujia on paljon, ja pientä elimistöä uhkaavat monet eri sairaudet ja tulehdukset, joita ei tule edes ajateltua. Eikä pidäkään ajatella. Sairaala-ajasta ja -arjesta ei tulisi mitään, jos vanhemmat keskittyisivät ainoastaan pelkäämään pahinta ja odottamaan uusia ikäviä diagnooseja. (s. 120)

Gummeruksen kirjoittamalta tilaamassa kirjassa on Takamaan keskos- ja someilmiöraportin lisäksi myös vinkkejä keskosvauvojen vanhemmille, sekä keskoslasten, -vanhempien ja hoitohenkilökunnan haastatteluja. Osan 2 vinkit ovat todennäköisesti kullanarvoisia toisille samasta tilanteesta itsensä yhtäkkiä löytäville vanhemmille, etenkin siksi, että ne ovat erittäin täyspäisiä. Osassa 3 kerrottavat haastatteluihin perustuvat keskostarinat luovat toivoa tulevaisuuteen ja henkilökuntatarinat puolestaan luovat uskoa keskoshoivan tasoon, mikä epäilemättä on tarpeen silloin, kun joutuu jättämään lapsensa joka ilta. Näitä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Olen taipuvainen asettumaan ylilääkäri Sture Anderssonin kannalle, joka haastattelussaan toteaa selviytymistarinoita tarvittavan aina, etenkin kun on kyse nyrkinkokoisten ihmistaimien elämästä. Olen myös taipuvainen puoltamaan kirjailijaa, kun hän visioi teini-ikäisen tyttärensä kanssa käymäänsä “keskustelua” osallisuudestaan tähän someilmiöön. Ennen kaikkea toivon Pirpanan tarina luo toivoa keskoslasten vanhemmille – ja tuovan Lastenklinikan kummien kautta paljon apua lastenklinikoille ympäri Suomen.

***

* Tiedostan että olen ehkä ainoa suomalainen, joka ei ole osallistunut ja siinä mielessä tämä huomio on ehkä turha.

***

Tomi Takamaa: 875 grammaa: Pirpanan tarina
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
232 s.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki (Siltala 2013)

Menestyskirjailija Kari Hotakaisen Luonnon laki hämmentää lukemalta, sillä itse asiaan, hajonneen ihmisruumiin (omansa) kohtaamiseen sekoitetaan todella monen tason tekijöitä. Pohtimalta kertomus pelkistyy kristallinkirkkaaksi: kirjailija haluaa näyttää koko hoivaketjun potilaasta budjettiriiheen. Ihmisen kautta.

Kuuntelija ottaa osaa, ottaa vastaan, antaa kaiken tulla päälleen. Kuuntelija on allas, ämpäri, kannu ja katuoja. Kuuntelijaan mahtuu, ja sen avautujat tietävät. Ja kaatavat. Kuuntelija ei itse tiedä täyttyvänsä, ja kun mitta on sitten täysi, on usein jo liian myöhäistä. (s. 25)

Luonnon laissa Rautala aloittaa hyvinvointihoivamatkansa ensihoitajan avustuksella. Sairaalassa hän etenee sairaanhoitaja Lauran päteviin käsiin, ja pieneksi budjettipisteeksi Valtiovarainministeriön leikkaajan laskelmiin. Rautalan tarina ei ole vain Rautalan tarina: myös Laura ja leikkaaja näyttävät palasen sisintään Rautalan toipuessa. Tarinaan osallistuvat myös Rautalan vanhat vanhemmat, raskaana oleva tytär, homotyömies ja yllättäen ja pyytämättä paikalle pyyhältävä musta kummipoika.

Hän mietti, miten esittäisi asian niin, että punaiset, vihreät ja siniset sen varmasti ymmärtäisivät. Jos asian esittää niin kuin asia on, kaikenväriset hermostuvat ja alkavat syyttää asiasta toisiaan, vaikka kaikkien yhteinen vika se on. Kyseessä on maan asia, ei yksityisasia. (s. 84)

Hotakainen tapaa ylipäänsä pohdiskella teoksissaan yksityisen ihmisen ja yleisemmän menon kohtaanto-ongelmaa. Että on ongelmallista kohdata, noin ylipäänsä vuorovaikuttaa. Luonnon laissa kohtaanto-ongelman osuu erityisesti ihmisten ja seteleiden väliseen ylittämättömään juopaan. Toiisaalta yksityinen ihminen, etenkin sairas ihminen, kaipaisi tarvitsemaansa hoivaa. Mikäli kuitenkaan yhteiskunnan setelipuuta ei ole verojen voimin kasvatettu kyllin antavaksi, latin latia juuri hänen hyvinvointiaan tai sairaanhoitajaansa varten ei tipu. Ainakaan tulevaisuudessa.

Luonnon laki ei ole helppo lukukokemus: se kulkee säröillä ja vereslihalla. Kuulemani mukaan kyseessä on Hotakaisen ensimmäinen ja viimeinen omakohtainen teos – ja se tuntuu. Luonnon laki pyrkii tuomaan todenmukaisuutta fiktion nahoissa ja tämä naturalistiseen kääntyvä pyrkimys näyttää ihmisen usein epätavanomaisessa tilanteessa: yrittäjän epärehellisenä, omahoitajan vapaalla jalalla, sairaanhoitajan pinna palaneena. Se, onko tämä humoristista vai surullista, jää lukijan harkintaan.

Kirjailija on kyennyt säilyttämään tyylikkään etäännytyksen aiheeseensa läpi koko teoksen sen omakohtaisuudesta huolimatta. Toisaalta pyrkiessään selvittämään koko verosetelihoivapuun olemuksen Luonnon laki hajoaa aika laajalle, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Ehkäpä tämä on se Luonnon laki?

***

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
289 s.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Kirjablogikirja)

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja (Avain 2013)

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja Kansi: Kira Leskinen (Avain 2013)

Rivien välissä: Kirjablogikirjan lyhennelmä voisi kuulua ytimekkäästi, että “kirjabloggaajat kirjoittivat kirjan kirjabloggaamisesta”. Ovatko kirjablogistanian sisäpiiriläiset Lumiomena-Katja (Jalkanen) ja Kirjainten virrassa-Hanna (Pudas) pystyneet havainnoimaan kanssabloggaajiaan riittävällä tarkkuudella ja analyyttisella kriittisyydellä, jotta kyselyaineistoon perustuva kirja pystyy kaivamaan esille totuuden kirjabloggaajista? Vai onko alunperinkin ollut tarkoitus vain esitellä kirjablogimaailmaa kirjabloggaajien itseymmärryksen kautta?

Näin kirjablogi-ilmiön sisäisenä sankarittarena vastaan kyllä, eos ja kyllä. Ensimmäinen kyllä johtuu hankitun aineiston laajuudesta suhteessa kirjabloggaajien määrään: noin 200 tämänhetkisestä suomalaisesta kirjabloggaajasta Pudaksen ja Jalkasen kyselyyn vastasi yli 60, eli n. 30% (kysely lähetettiin n. 100 kirjabloggaajalle, eli varsinainen vastausprosentti on em. kattavampi).

Toinen kyllä puolestaan johtuu siitä, että Kirjablogikirja näyttää tarjoavan kollektiivista itseymmärrystä jäsentelemällä harrastusta varsin kattavasti 168 sivuunsa nähden, joskaan ei syväluodaten. Kirjassa käydään läpi kirjablogiharrastuksen lyhyt mutta intensiivinen historia Suomessa, sisällöntuotannolliset näkökulmat materiaalivirroista tajunnanvirtoihin, ja  sosiaaliset tasot niin virtuaali- kuin tosielämässäkin.

Analyyttisen kriittisyyden eos tulee puolestaan siitä, että kirjoittajien oma käsitys kirjabloggaamisesta on johdattanut heidän kysymyksenasetteluitaan sekä vastausten käsittelyä. Toisin sanoen, tutkijan bias, kuten missä tahansa teoksessa – tämän kirjan esipuheessa sentään myönnetään auliisti kirjoittajien ruvenneen natiiveiksi suurella innolla jo ajat sitten. Lukijan bias tämän kirjan suhteen onkin sitten siinä, etten edes välitä. Narsistishedonistinen oman harrastuksen ja toveripiirin ihqutus, peukutus ja muu emotionaalinen petkuhuiputus valtasi tätä lämminhenkistä yleisesitystä lukiessa.

Oivalluksiltakaan en välttynyt, mikä plussaksi teokselle kuin teokselle laskettakoon. Etenkin näin tämän kesän suuren kirjablogikohun jälkikuohunnoissa tuntuu tietysti mukavalta huomata, että omat ja muiden kirjabloggaajien mutut kirjablogeista ja kirjabloggaajista vaikuttavat paikkaansapitäviltä myös tilastojen valossa. Kirjablogien keskeinen juttulaji on kirja-arvio tai esittely, joka on kirjoitettu lukijan lukukokemuksen pohjalta ja motivaatio bloggaamiseen löytyy lukuharrastuksesta ja lukukokemuksen jakamisen tarpeesta. Bloggaajat kirjoittavat oman makunsa mukaisista kirjoista omilla ehdoillaan ja omista näkökulmistaan. Itsehän toki väitin näin jo viime kesän suuren kirjablogikohun yhteydessä ihan mutupohjalta, joten nyt on veronmaksajien rahoja jälleen hukattu nollatutkimukseen.

Ehkäpä suurin oivallus tuli kuitenkin kaikenkarvaisista kirjablogitempauksista ja muusta yhteisöllisestä hapatuksesta lukiessani. Yhteisöllinen lukeminen on hauskinta ikinä, enkä olisi siihen tullut ryhtyneeksi ilman kirjablogeja.

Aloitin oman kirjablogini elämäntilanteessa, jossa ei yhteisöllisyydelle – muiden blogien kommentoinnille tai omaan blogiin tulleisiin kommentteihin vastaamiselle, mm. – ollut aikaa. Tai aivokapasiteettia. Olin niillä nurkilla valvonut vauvani kanssa yötäpäivää liian pitkään. Kirjallisuus piti minut kuitenkin jossain määrin järjissäni elämän syrjässä kiinni. Paha vain, etten muistanut lukemastani juuri mitään, joten kirjalliset keskustelut anopin ja aviomiehen kanssa olivat tyrehtyneet yksitavuisiksi. Lainailin kirjastosta kirjoja, joita lukiessani huomasin lukeneeni ne vastoittain, ehkä. Tai jostain syystä ne nyt kuitenkin vaikuttivat ihan samalta kuin joku jonka olin juuri lukenut, mutta jonka nimeä en saanut päähäni ja senkin kansi oli vissiiin sinisävyinen. Jonain vähemmän sumuisena hetkenä ajattelin, että jos vaikka kirjoittelisin lukemastani jotain. Että vaikka nettiin. Nerokasta!

Sittemmin vauvastani on kasvanut tomera lukevan varhaisnuorison edustaja, joka haluaa piipata omat kirjansa kirjastossa, eikä ikinä palauttaa Martti-auto-kirjaa. Olen löytänyt kirjabloggaajista paljon lukevia tovereita, joilla monella on ihanan erilainen kirjamaku kuin itselläni ja loputon into lätistä kirjoista niin virtuaalisesti kuin kasvokkainkin.

Eivätkä kirjalliset keskusteluni nykyään suinkaan rajoitu kanssakirjabloggaajiin, vaan ne ovat laajentuneet käsittämään koko tuttavapiirin, leikkipuiston kanssaäidit mukaan lukien. Ennen keskustelimme Annujen, Noelien ja Patricioiden äitien kanssa pääasiassa jälkikasvun kakan koostumuksesta tai siitä, miten kukaan ei ehdi seurata uutisia tai televisiosarjoja ja mahtaakohan tänään sataa. Nykyään keskustelemme siitä, mitä kukakin luki juuri. Ja se, ystävät hyvät, on niin übersiistiä, ettei mitään rajaa (niinkuin me täällä -80-luvun lukuromaanissa sanotaan).

***

Minua ennen Kirjablogikirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Penjami, Leena Lumi, Morre, Annika K, Maria, Elegia, Kirsi, Laura, Salla, Margit ja Maria.

PS. Kyseessä ei ole ilmainen mainos. Ostin tämän kirjan.

***

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä: Kirjablogikirja
Kansi: Kira Leskinen
Avain 2013
168 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram.                     – Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.

Kirjaläppää: Fakta, fiktio ja siinä välissä

Kaunokirjallisuus sekoittaa aina faktaa ja fiktiota jossain suhteissa. Kaunokirjallisen teoksen avatessaan lukija osallistuu sopimukseen, jonka mukaan hän ei oleta kirjassa kuvattujen tapahtumien olevan todellisia, todellisuudessa tapahtuneita tai todellisuudessa paikkansa pitäviä, kuten esimerkiksi elämäkertaa, historiateosta, sienikirjaa tai uutisartikkelia lukiessaan.

Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874

Pere Borrel del Caso: Pakeneva kritiikki, 1874

Tämä suspension of disbelief tai epäuskon vaimentaminen vaikuttaa lukukokemukseen, vaikka se on usein tiedostamatonta, kulttuurisessa ympäristössä automatisoitunut toiminto. Esimerkiksi Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi on jakanut kirjabloggaajia myös sen suhteen, onko lukija taipuvainen heittäytymään faktan ja fiktion rajankäyntiin tai ei. Jokke ei tykännyt, itse ihastuin ikihyviksi.

Erityisesti spekulatiivisen ja historiallisen fiktion kirjoittajat keikkuvat teoksissaan toden ja epätoden rajamailla. Tarinan ja ympäristön pitää vaikuttaa lukijan silmissä riittävän aidoilta, jotta ajankuvaan kuulumattomat elementit eivät riko kokonaiskuvaa ja heitä myötämielistä lukijaa ulos kirjan maailmasta liiallisen epäuskottavuuden takia. Toisaalta taas epätosi voidaan muuntaa lukijan silmissä todentuntuisemmaksi sisä- tai ulkokirjallisten keinojen avulla. Toden ja epätoden rajankäynti ei kuitenkaan ole yksinkertaista, saati sitten helppoa, kuten olemme tänä kesänä huomanneet.

Toden ja epätoden raja perinteisin keinoin

Klassikkokirjailijatkin ovat pyrkineet liudentamaan toden ja epätoden rajaa. Ilmiö ei ole edes uusi, sillä aikaisempina vuosisatoina kaunokirjallisia kertomuksia oli yleisesti tapana markkinoida “tositarinoina”, koska tositarinat möivät. Esimerkiksi Daniel Defoen (1660-1731) uskomattoman hieno Ruttovuosi kertoo vuoden 1665 rutosta silminnäkijän suulla, vaikka Defoe kirjoitti sen kuulemiensa kertomusten perusteella. Oma lukunsa on avainromaani, roman à clef, kokonainen kirjallisuuden laji, jossa kerrotaan tai vähintään juorutaan kerrottavan todellisuuteen pohjautuvia tarinoita muutetuilla nimillä.

Réne Magritte: Ceci n'est pas une pipe, 1926.

Réne Magritte: Ceci n’est pas une pipe, 1926.

Myöhempinä aikoina toden ja epätoden rajalla on keikuttu todella monin tavoin. Umberto Econ Ruusun nimessä on prologin prologi, jossa kerrotaan kirjailijan löytäneen vanhan kirjotuksen, jonka tarinan hän kirjassaan kertoo. Siinä missä Econ käsikirjoitus on Econ luomaa fiktiota, Dan Brown esittää Da Vinci -koodissaan kasan uskonnollisia kertomuksia totena siitä huolimatta, että niiden tulkitsemiseen perehtyneet tahot kannattavat kuvainnollisempaa tulkintamallia. John Berendtin Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa on dokumenttiromaani, joka perustuu todellisuudessa tapahtuneeseen oikeusjuttusarjaan, vaikka kirjailija on luonut osan sisällöstä vaikutelmiensa ja mielikuvituksensa perusteella. Ja esimerkiksi chick-lit klassikkoa Paholainen pukeutuu Pradaan markkinoitiin huhulla, jonka mukaan se perustui kirjailijan kokemuksiin Vogue-lehdessä.

Toden ja epätoden rajalla keikahtelu

Toden ja epätoden rajankäynnissä epäonnistuminen (tai onnistuminen, riippuen siitä mistä näkövinkkelistä katsotaan) on tuottanut Suomessa tänä kesänä paljon puhetta.

Hesarin kuukausiliitteen juttu* nosti tapetille kirjailija Minttu Vettenterän “Enkeli-Elisasta” kertovan kirjan, joka kertoo koulukiusaamisen takia itsemurhan tehneen tytön tarinan. Kirjaa mainostetaan liepeessä tositapahtumiin perustuvana fiktiona. Kirjailija on kuitenkin käyttänyt julkisuuden hankinnassa hyväkseen hypertekstuaalisia keinoja, esimerkiksi todellisten henkilöiden kirjoittamiksi väitettyjä blogeja, jotka paljastuivat myöhemmin täydeksi fiktioksi. Nämä rönsyt ovat saaneet kuitenkin monet lukijat ja tukijat uskomaan tarinan todenperäisyyteen – ja jalostamaan uskonsa kirjailijan päämääriä edistäväksi toiminnaksi. Hypertekstuaalisuus hämmentää lukijaa liuottamalla fiktiota todellisuuteen vähintään yhtä paljon kuin todellisuutta fiktioon: kriitikko Aleksi Salusjärvi yllyttääkin ajattelemaan koko tapausta kokonaistaideteoksena.

Kirjallisen fiktion jalostuminen monimutkaiseksikin tositoiminnaksi ei sinänsä ole kuitenkaan uusi ilmiö. L. Ron Hubbard kirjoitti sekä scifiä että skientologian perusteoksia, joissa galaktinen hallitsija Xenu asutti maan ja joutui myöhemmin tulivuoren vangiksi. Skientologia porskuttaa edelleen. Toinen esimerkki on tieteiskirjailija Robert A. Heinleinin Stranger in a Strange Land (1961), jonka marsilainen päähenkilö tutkii maan moraalikäsityksiä. Näitä käsityksiä lähti sittemmin todellisuudessa kyseenalaistamaan kirjasta inspiraationsa saanut uuspakanallinen Church of All Worlds, jolla ei ole tuttavuutta kummempia yhteyksiä itse kirjailijaan.

Siinä, missä Econ raportti keskiaikaisesta käsikirjoituksesta luo lukijalle mielekästä taustaa ennen kuin epäuskon vaimentaminen on edes aiheellista Ruusun nimeä lukiessa, suomenkieliselle kirjallisuudelle uusien epäuskon vaimennuskeinojen hyödyntäminen hajosi tällä kertaa törmäykseen kirjailijan hallitsemattomissa olevan todellisuuden kanssa. Kirjailijaa ja hänen puolustajiaan on puolestaan kuukausiliitteen artikkelin tavoin kritisoitu siitä, ettei tarkoitus saa pyhittää keinoja. Kriitikkoja on syytetty hyvän tarkoituksen kadottamisesta totuudellisuuskeskusteluun. Pohjimmiltaan kirjan ajatus ei olisi kuitenkaan voinut kadota väittelyihin totuuspohjasta, mikäli kirjan ympärille ei olisi luotu tosiksi väitettyjä dokumentteja lukijan epäuskon vaimentamiseksi.

* HS Kuukausiliite, 2012, nro 7, s. 36–42.