Tag Archives: ajankohtaista

Kirjaläppää: Kirjamessut tulossa, miten valmistautua?

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Vuoden 2014 kirjamessuilla talitintti piti Kirjamessujen pressihuonetta panttivankinaan.

Blogin arkisto paljastaa, että olen kirjoitellut Helsingin ja Turun kirjamessuista vuodesta 2011 lähtien, eli blogin alkuvuodesta lähtien. Joskus olen tunnelmoinut, joskus antanut hyviä neuvoja, kuten vuoden 2013 postauksessa, jossa pidin olennaisimpina neuvoina näitä:

1. Tutustu ohjelmaan etukäteen. Tee vaikka suunnitelmia, mutta valitse korkeintaan kolme (3) puheohjelmaa per päivä, jotka on pakko päästä katsomaan. Muuten tulee kiire, eikä riittävästi tilaa sivupolkuhairahduksille. (Ohjelmalehden e-versio täältä.)

2. Ota mukaan reppu tai muu kätevä ja kestävä kirjankantokassi. Muuten alkaa harmittaa viimeistään iltapäivästä.

3. Mukaan kannattaa varata vesipullo, ohjelmalehtinen ja/tai kartta, sekä käteistä, niin hyväntuulisena ja budjetissa pysyminen on helpompaa.

Yllättävän päteviä ovat ne neuvot edelleen. Hyvät kengät ovat jääneet listaamatta, ehkä siksi etten muutenkaan käytä huonoja kenkiä…

Mitä uutta?

Tänä vuonna olen karsinut kaikki pakolliset hommat minimiin – ja yrittänyt kertoa itselleni, että muukin messuosallistuminen on täysin vapaaehtoista, eikä lainkaan pakollista. Jotenkin sitä vain on silti sellainen tunne kuin menettäisi jotain, jos ei ole messuilla pitkiä päiviä poukkoilemassa messulavalta toiselle – ja antikvariaattiosaston kautta tietysti vähintään kolme kertaa päivässä.

(Miten tämä antikvariaattiosaston raivokas kyttääminen sopii yhteen kirjojen marittamisen kanssa – no comments.)

Uutta tällä kertaa on:

  1. Kirjakyttäyslista

Marituksen iloatuottavassa hengessä aion kytätä vain tiettyjä kirjoja, en kaikkia maailman kirjoja. Kyttäyslistalla on muun muassa taloustieteen perusteoksia (kyllä vaan onkin, tämä on minusta kiinnostavaa juuri nyt), kirjoittamisoppaita (ammatillisista syistä) ja Mika Waltarin Gabriel, tule takaisin.

2. Kaveriaika

Ihan tahallaan olen jättänyt ohjelmanseuraus- ja bloggaajanurkkapäivystysten välille runsaasti aikaa, jolloin hengata lukevien ja kirjoittavien kavereiden kanssa. Kun me nyt kerran kaikki ollaan siellä messuilla, eikä muuten juuri ehdi näkemään. Ympäristökin on inspiroiva.

3. Värityskirjabongaus

Olen löytänyt lapsen innoittamana tällaisen uuden äiti-lapsiharrastuksen, mutta olen myös erittäin kranttu värittäjä. Toistaiseksi paras (ja ainoa) värityskirjani on tämä Gummeruksen versio aiheesta. Kyllä, siinä lukee Mindfullness kannessa, mutta ihan oikeasti se on täysin värityskelpoinen. Yritän messuilta bongata toisen.

(Koska ensimmäisen värityskirjan hankintaa varten selasin kaikki paikallisen Suomalaisen kirjakaupan kolmisenkymmentä eri aikuisten värityskirjaa, oletan että tähän projektiin saa helposti uppoamaan tunnin tai pari.)

Helsingin Kirjamessut alkavat torstaina 27.10. 

Tämä postaus on tehty yhteistyössä Helsingin Kirjamessujen kanssa.

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Kirjaläppää: Google voitti kirjailijat

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Caravaggio: Pyhä Hieronymus (1605-1606)

Google on voittanut kirjailijat Yhdysvaltain korkeimmassa oikeudessa. Kirjojen skannaaminen ja esittely Googlessa on ihan ok, vaikka laillisuuden rajoilla, kertoo Yle.

Nythän on niin, että koska Google on yhdysvaltalainen firma, sen toimia arvioidaan jenkkilain mukaan. Maan tekijänoikeuslaki tuntee reilun käytön konseptin. Reilu käyttö on sellaista, että esimerkiksi opetuskäyttöön voidaan kopioida mitä tahansa teosta ilmaiseksi melko laajastikin.

Kirjailijoiden mielestä ei ollut reilua, että Google pitää kohtuullisen laajoja osia heidän teoksistaan vapaasti netissä esillä. Kohtuullisen laaja tässä yhteydessä tarkoittaa omien havaintojeni mukaan useita lukuja. Jos sattuu Googlen kirjahaussa hakemaan teosta algoritmisesti oikeaan aikaan, voi saada käsiinsä uutuusteoksen, jossa on poistettu välistä ainoastaan muutamia, juonen tai tieteellisen argumentin kannalta merkityksettömiä sivuja. Tällöin teosta ei tarvitse lainata tai ostaa, jotta saa tarvitsemansa elämyksen tai tiedon.

Kirjailijat olisivat halunneet, että Google joutuisi maksamaan tekijänoikeuksien haltijoille heidän kirjojensa käytöstä. Ottaen huomioon, että Google tekee vuodessa miljarditolkulla voittoa, voidaan jonkinsorttisten tekijänoikeusmaksujen maksamista ehkä pitää kohtuullisena. Tuoreen päätöksen mukaan ei voida pitää.

Oikeudessa Google perusteli toimintatapaansa näkyvyydellä. Kyllä pitää kirjailijoille riittää hakukoneyhtiön tarjoama näkyvyys palkkioksi. Näkyvyyshän saattaa johtaa siihen, että kirjat myyvät.

Suomen laki ei tunne vastaavanlaista reilua käyttöä, vaan meillä toimitaan sitaattioikeuden puitteissa. Internetin rajattomuuden ja jenkkioikeuden päätöksen takia myös suomalaiskirjailijat ovat Googlen armoilla. TTIP tuskin tuo ainakaan parannusta tilanteeseen.

Kirjaläppää: Kauhun tasapaino kirjallisessa hiekkalaatikossa

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

Heinrich Füssli (1741-1825): Der Feuerkönig, n. 1801-1810

On jälleen tuotu julkiseen keskusteluun, että pyrkivätkö kirjailijat ja/tai kustantamot jujuttamaan kirjabloggaajia kirjoittamaan teoksistaan.

Ensin olin, että mehän käytiin tämä keskustelu kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden suhteista jo. Mutta sitten olin, että kyllä etiikan fiilistely on aina tärkeää. Etiikka nyt on vähän niin kuin ihmisarvot: rapautumia alkaa tulla sillä sekunnilla, kun itsetyytyväisesti toteaa, että kaikki kunnossa, eiköhän keskitytä johonkin muuhun vaihteeksi.

“Tietoisuus siitä, että kirjailija mahdollisesti lukee tekstisi, saattaa vaikuttaa siihen, mitä kirjoitat”, arvioi Omppu, ja jatkaa

“Someaktiivisten suomalaiskirjailijoiden ja kirjabloggarien välillä on eräänlainen kissahiirileikki, jossa bloggari kirjoittaa kirjailijan kirjasta ja kirjailija tykkää bloggarin kirjoituksesta. Ehkä hän tykkää siksi, että oman teoksen esiin pääseminen ilahduttaa. En kuitenkaan pääse eroon ajatuksesta, että kirjailijan tarkoitusperät saattavat olla myös vähemmän jalot. Ehkä hän tykkäilee, koska kustantaja on kehottanut häntä tekemään niin ja/tai hän uskoo, että tykkäämällä hän saa kirjabloggarin kirjoittamaan muistakin teoksistaan. Ei tunnu mukavalta. Tuntuu manipulaatiolta.”

Vastaan ensimmäiseen lauseeseen kertomalla kauhun tasapainosta, joka bloggaajien ja kirjailijoiden välillä vallitsee. Toiseen vastaan paljastamalla kirjallisuusteollisuuden toiminnan salatuimpia lainalaisuuksia.

Kauhun tasapaino, osa 1: bloggaaja vs kirjailija

Lähtökohtaisestihan on niin, että julkinen blogi on kenen tahansa luettavissa, vaikka siihen kirjoittelisi muistiinpanoja vain omaan käyttöönsä. Kuitenkin sitä on bloggaajana eräänlaisessa valtakuplassa: kirjabloggaajan julkinen toiminta voi vaikuttaa enemmän yksittäisen kirjailijan uraan kuin yksittäisen kirjailijan toiminta kirjabloggaajan toimintaan. Some on vielä siitä kätevä kirjabloggaajan kannalta, että kirjailijan mahdolliset julkiset arviot kirjabloggaajan tai -bloggaajien toiminnasta vaikuttavat julkiselta kitinältä. Bloggaajan omat kitinät katoavat kätevästi somekohinaan.

Tosielämä iskee säröä tähän miellyttävään järjestelyyn.

Olen kehittänyt itselleni muutamien viime vuosien saatossa niin kutsumani kirjabloggauspokerinaaman. Se aktivoituu joka kerta, kun joudun tekemisiin jonkin kirjailijan kanssa, jonka teoksen olen lukenut ja joudun miettimään, tuliko se lytättyä julkisesti vai vaikeninko sen kuoliaaksi.

Vastaavasti kirjailijat eivät koskaan kysy naamakkain tavatessa, mitä tykkäsit kirjastani. Kutsun sitä kirjailijapokerinaamaksi. Se varmaan aktivoituu joka kerta, kun vastassa on henkilö, joka ei aloita kertomalla kirjailijalle, että luin sun edellisen teoksen ja se oli tosi hyvä.

Tällainen kauhun tasapainon ylläpitäminen on erittäin ammattimaista molemmilta osapuolilta. Ollaan ikäänkuin yleisellä tasolla samalla puolella, koska kirjallisuus on kaikkien mielestä lähtökohtaisesti hieno juttu. Useimmat kirjailijat ja ihan kaikki tapaamani kustantamohenkilöt osaavat myös erottaa teoksen arvon teoksen yksittäisestä arviosta. Ihmisinä voidaan toisemme kohdata, vaikka taiteelliset näkemykset eroaisivat toisistaan huomattavastikin.

Kauhun tasapaino, osa 2: bloggaaja vs kustantamo

Mitä kustantamojen salaliittoihin tulee, niin kustantamohan on ihan perusliiketoiminnaltaan suuri salaliitto. Se pyrkii tekemään niin sairaan hyviä kirjoja, että jengi viskoo kaikki rahansa kustantamolle. Kirjailija on suuressa kustannussalaliitossa mukana ikäänkuin houkutuslintuna ja liittolaisena ja saa siitä hyvästä osan voitoista.

Maailma vain laittaa hanttiin. Ei nimittäin ihan harvoin ole kirjallisuussalaliiton onnistumisen ongelmana se, että kirjasta ei ole kukaan kuullut. Jos kirjasta ilmestyy sadantuhannen kappaleen painos, joka homehtuu varastossa, jonka ovea kukaan ei koskaan avaa, onko se kirja hyvä vai huono? Ei voi tietää, ei voi lukea. Kirjailija ei voi onnistua tai epäonnistua.

Niinpä kustantamon ja kirjailijan on jotenkin hommattava se kirja lukijoiden tietoisuuteen. Tämä on myös omakustannekirjailijoiden suurin ongelma: hoksataan liian myöhään, että ketään ei kiinnosta, eikä ole mitään keinoa herättää sitä kiinnostusta.

Kirjablogit ovat yksi kanava kiinnostuksen herättämiseksi. Iso ongelma on, että vaikka kirjabloggaajia kirjat noin yleisesti ottaen kiinnostavat kovasti, yksittäiseen kirjaan tämä kiinnostus ei välttämättä kanavoidu. Vaikka ne kirjat sieltä varastosta oikein näytille noukittaisiin, ihan vaikka kirjabloggaajan postiluukkuun asti, niin ei se kirja silti välttämättä tule luetuksi. Ja jos tuleekin, ei se välttämättä johda julkisuuteen.

Jos se kuitenkin johtaa blogijulkisuuteen, ei kustantamossa välttämättä edes huomata, koska on liian kiire säätää muun maailman kanssa.

Kirjailija usein huomaa, koska kyllähän se kiinnostaa ketä tahansa, että mitä mieltä muut ovat omasta duunista. Tuskin on kuitenkaan yhtään kirjailijaa, joka ei tiedosta riskejä omalla nimellään googlatessa: että kaikki ei ehkä tykkää. Ei se silti tarkoita, etteikö tunnu synkältä, jos ei tykätä. Tai kivalta, jos tykätään.

Kauhun tasapaino, osa 3: Mitä Terry-setä tähän sanoisi?

Harjoitin viime viikolla ruumiillisia toimintoja à la adenovirus. Harhautin itseäni pois liian lähelle tulevasta todellisuudesta lukemalla Terry Pratchettin Aikavarkaan. Hieno kirja, jossa tarkastellaan ihmiselämän lainalaisuuksia ja etiikan ja sääntöjen suhdetta varsinaiseen toteutuneeseen toimintaan ikäänkuin ulkopuolisen näkökulmasta. Ulkopuolinen näkökulma syntyy siitä, että kirjailijan laboratoriona toimii mielikuvitusmaailma ja koe-eläiminä mielikuvitusoliot. Teoreettista metafyysistä filosofiaa, siis.

Teoksen johtolankana on kysymys siitä, onko täydellisen järjestelmän ja järjestyksen luominen mahdollista. Itse asiassa teoksessa esitetään teoria siitä, että täydelliseen järjestykseen pyrkiminen on paitsi mahdotonsa, todennäköisesti myös epäeettistä. Täydellinen järjestys vaatii sääntöjä ja sääntöjen noudattamisen asettamiseksi ylimmäiseksi arvoksi. Jos kuitenkin sääntöjen noudattaminen nostetaan ylimmäiseksi arvoksi, etiikka romahtaa välittömästi. Tämä johtuu ihmisluonnosta, joka on monin tavoin suunniteltu varmistamaan oma fyysinen selviytyminen ja hyvän olon saavuttaminen.

Toisin sanoen, jokainen sääntö löytää porsaanreiän. Etiikka, pyrkimys toimia oikein, on ainoa asia, joka estää meitä jokaista venyttämästä sääntöjä liikaa.

Kauhun tasapaino on siksi tärkeää. Se pitää etiikan mielessä silloinkin, kun haluamme tehdä mieliksi kivalle kaverille, vihaamme syvästi jotain teosta tai kirja tulee postiluukusta yllättäen ja pyytämättä. Se on ainoa asia, jolla voi luoda luottamusta yleisön, kirjabloggaajien ja kirjailijoiden ja kustantamoiden välillä.

Etiikka on ainoa mihin voi vedota siinä vaiheessa, kun makuasioista kiistellään, pahastutaan tai ilostustaan. Jos on itse toiminut eettisesti voi sanoa, että tämä on rehellinen mielipiteeni ja perustelen sen näin. Silloin voi katsoa kirjailijaa silmiin tosielämässä, vaikka taiteelliset näkemykset eroavaisivat.

Kirjaläppää: netti-Akateemisessa ei kirjoja myynnissä

Kuvankaappaus 2016-3-31 kello 10.42.55 AMBonnierin lokakuussa omistukseensa hankkima Akateeminen kirjakauppa avautui tänään. Erittäin positiivista tässä on, että Stockmann sai myytyä perinteisen ja maineikkaan suomalaisen kivijalkakirjakaupan jollekin kustannusalan toimijalle.

Nettisivujenkin ilme uudistui tänään aiempaa raikkaammaksi ja selkeämmäksi. Se on hyvä. Sivuilta näkee ketjun tapahtumia, historiaa ja myydyimpien kirjojen listan. Myös tarjouksia on.

Mutta miksei netti-Akateemisesta voi edelleenkään ostaa kirjoja?

Stockmannin Akateemisen nettikauppa kosahti törkeän ostajaepäystävälliseen käyttöliittymään. Siinä oli kirjojen ostamismahdollisuus periaatteessa, mutta käytännössä prosessi oli niin h-i-d-a-s ja monipolvinen, että ainakin minä luovutin koko kaupan kanssa parin ensimmäisen yrittämän jälkeen.

Toivon, että netti-Akateemiseen on tulossa myös nettikirjakauppa ennen pitkää. Jos tulisi edes joku liitännäinen Adlibrikseen, Bonnierin varsinaiseen nettikirjakauppaan. Ihan vaikka joku hakuikkuna, josta voi hakea ihan mitä kirjaa huvittaa, ei vain niitä, joita kirjakaupan muut asiakkaat haluavat ostaa, joita kirjakauppa haluaa myydä tai joita kustantamo haluaa myydä.

Koska aikuisten oikeasti toisella maan suurimmista kirjakauppaketjuista ei voi olla nettikaupatonta sivua aikana, jolloin  parin neliömetrin antikvariaattien kirjoja voi ostaa sujuvasti intterwebsistä.

Toki on kivaa, että kustantamon omistamalla kirjakaupalla on kaikkia lukemiseen innostavia kampanjoita ja että kirjakaupalla on pitkä historia. Näistä ensimmäinen liittyy vahvasti sekä kustantamon että kirjakaupan liiketoiminnan ydinosaamisalueeseen, markkinointiin ja brändinrakentamiseen ja toinen kirjakaupan brändin koossa pitämiseen omistajanvaihdoksen jälkeen. Mutta näyttää hieman omituiselta, ettei lukemiseen kehottava kampanja tarjoa tapaa hankkia luettavaa.

Mielelläni luen tietysti vaikka maitopurkin kylkeä. Tavanomaisin syyni hankkiutua kirjakauppaan netissäkin on halu ostaa kirjoja. Ajattelisin, että kirjojen ostamisen mahdollisuuskin siihen liiketoimintaan ja markkinointiin liittyisi. Ja hyvää markkinointia olisikin, jos olisi lukijalle vaivatonta. Sellaisia nettikirjakauppoja ei nimittäin Suomessa ole monta. Vieläkään.

Ks. aiempi avautumiseni nettikirjakauppashoppailusta täällä.

EU aikoo ehkä halpuuttaa e-kirjat

ALVE-kirjan hinnan järkyttävä kalleus Suomessa on osittain epäonnistuneen EU-direktiivin vika. Direktiivi määrää, että e-kirjojen arvonlisävero määräytyy palveluiden, ei kirjojen ja kirjojen kaltaisten tuotteiden huojennetun arvonlisäverokannan mukaan. Tähän on kuitenkin tulossa muutos.

Ehkä. Ennen pitkää. EU:ssa on meneillään digisisämarkkinoinen strateginen kehittämishanke, joka muistuttaa Suomen hallituksen kärkihankkeita, mutta on kuitenkin siinä mielessä erilainen, että siitä on oikeasti tulossa jotain mahdollisesti jo tänä keväänä.

Tämä on iloinen uutinen meille kaikille, jotka huomasimme viime keväänä, ettei arvonlisäverokikkailu eri maiden verkkokauppoja alvikilpailuttamalla enää toimi.

Jos haluat tietää aiheesta enemmän, lue artikkelini täältä. (Kävin oikein Brysselissä selvittämässä tämän asian.)

Kirjaläppää: Keskitalven lukujumi

Keskitalvella on synkkää ja ikävää. Joululahjakirjat on luettu, paluu arkeen käy aamupimeässä pakkasessa värttinäluunmurtumaa ennakoiden. Oikein mikään kirja ei maistu. Dekkarit ovat liian ennalta-arvattavia, runokirjat liian taiteellisia, lukuromaanit liian pitkiä, eikä fantasiakaan napostele. Omaa hyllyä voi katsella sillä silmällä metri toisensa jälkeen, mutta ei vain lähde. Jos jokin teos valikoituu selailtavaksi asti, niin eipä sitä montaa sivua jaksa.

Kuulostaako tutulta? Ei hätää, apu on lähellä!

Tipattoman tammikuun oheen on lanseerattu kaikenlaisia haasteita. Uhatkaapa itseänne lukemattomalla tammikuulla. 30 päivää, ei mitään lukemisia. Ei edes maitopurkin kylkeä. Heti iskee innostus. Tai paniikki. Tai innostus, miten sen tuskaisan kiihkon nyt sitten kukin haluaa brändätä.

Henkilökohtaisesti kestin lukulakossa noin 30 sekuntia, jonka jälkeen löysin taianomaisesti kirjahyllystä Vita Sackville-Westin klassikon Ylhäisiä ihmisiä. Sepä onkin aika vinkeä teos, joka dekonstruoi yhdellä kertaa kaikki englantilaisen yläluokan elämää ihannoivat romanttiset kertomukset.

meme meemi kirja La Giogonda

Leonardo da Vinci: Mona Lisa (1516)

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Kirjabloggaajien joulukalenteri, luukku 17

meme books meemi kirjat joululahja

Edward Burne-Jones: The Beguiling of Merlin (1872-1877)

Itsehän en tietysti ole koskaan antanut kirjaa toiselle ajatellen, että lainaan tämän heti kun silmä välttää. Enpä. Etenkään näin ei koskaan ole käynyt Tulen ja jään laulujen kanssa. Todellakaan ole. Mutta siltä varalta, että joku epäilee joulupukin mahdollisesti unohtaneen kelkasta jonkin hyvän teoksen vinkkaan, että juuri nyt on oikea aika kiinnittää toivomuslista joulupukille tyyliin puolison kotiavaimiin, äidin Facebook-seinälle tai jääkaapin oveen. Kyllä voi ihan hyvin, ne pari ensimmäistä listaa menevät harjoittelun piikkiin.

Iloisenkirjavaa joulua kaikille!

Eilisen luukun löydät täältä Saran P.S. Rakastan kirjoja -blogista ja huominen luukku aukeaa Ullan luetut kirjat -blogissa. Koko joulukalenteri löytyy Hyönteisdokumentista.

Kirjaläppää: Hesarin pääkirjoituksessa faktat pielessä

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.21.13 PMTänään ilmestyi Hesarin pääkirjoitus kolumni (muokattu 14:15*), jossa Saska Saarikoski ruotii suomalaisen kulttuurielämän syvää henkistä lamaa. Vasemmistolaisia ovat kirjailijat kaikki vähintään julkisuudessa, koska heistä vain 16% käy oikeissa töissä, päättelee kirjoittaja Kirjailijaliiton tutkimuksesta. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus.

Yli puolet kirjailijoista elättää itsensä muulla työllä

Kyseisen tutkimuksen mukaan 52% eli yli puolet kirjailijoista kirjailijoista tekee jotain muuta työtä kuin kirjailijan työtä voidakseen toimia kirjailijana (ks. s. 20). Toisin sanoen, suomalainen kirjailija ei revi elantoaan veronmaksajien selkänahasta, vaan omastaan. Kyseessä on samanlainen tilanne kuin jos paperityömies mahdollistaisi sellukoneen pyörittämisensä sillä, että tekee toista vuoroa siivoojana.

Tilanne on toki nuorilla kirjailijoilla vielä dramaattisempi. Apurahoja ei myönnetä, ellei ole näyttöjä. Nuorille ei ole kerääntynyt näyttöjä, eikä edes eläkettä muusta työstä. Niinpä alle 45-vuotiaista kirjailijoista yli 70 prosenttia teki muuta työtä rahoittaakseen kirjallisen toimintansa. Jos suomalainen kirjallisuus vaikuttaa ukkoutuvan ja akkautuvan, syy mahtanee olla tässä.

Noin joka kuudennella (tämä on se Saarikosken mainitsema 16%) kirjailijoista oli jatkuva työ- tai virkasuhde. Muut “oikeaa” työtä kirjallisen työn ohella tekevät sinnittelevät erilaisissa pätkätöissä, silppuduuneissa, määräaikaisuuksissa, osa-aikaisuuksissa, freelancerhommissa tai muuten epätyypillisissä työsuhteissa. Kirjailijat ovat muiden taiteilijoiden ohella nautiskelleet sellaista työelämää, johon hallitus yrittää muita suomalaisia tällä hetkellä tunkea. Tutkimus ei tätä kerro, mutta ehkä kirjailijoiden vasemmistolaisuus saattaa jostain tällaisesta kuviosta nousta?

Kirjailjat ovat myös tuottavuusloikan edelläkävijöitä. Lähes kymmenellä prosentilla yli 65-vuotiaista kirjailijoista on vakituinen työ- tai virkasuhde. Joko kahden työn tekeminen on heistä niin kivaa, ettei millään malta jättää edes toista työtä. Tai sitten siihen ei ole varaa.

MUOKKAUS 11.12.2015 klo 7:20: Saarikosken kolumniin on laitettu oikaisu koskien 16% kirjailijoista ilmoittamaa työnkuvaa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 11.39.50 PM*Olen informoitu, että paperilehdessä Saarikosken teksti on kolumni, vaikka netissä teksti on ilmestynyt pääkirjoituksena. Olen korjannut virheeni tekstiin 10.12.2015 kello 14.15, pahoittelut lukijoille virheestä, pyrin vastaisuudessa suurempaan tarkkuuteen käyttämässäni terminologiassa.

Kuvankaappaus 2015-12-10 kello 2.18.02 PM