Tag Archives: ajankuvaa

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla (Schilds & Söderströms 2013)

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisteos Keinulaudalla kuvaa, miltä kaksisuuntaisen mielialahäiriön pirstaloima elämä tuntuu ja näyttää. Teos on omakohtaisuudessaan ja vereslihaisuudessaan koskettava. Etäännytyksen huntu on heitetty kohteliaasti niin juonten kuin henkilöhahmojenkin ylle, mutta päähenkilön tarina pyrkii ihon alle. Tarina nostattaa mielenterveysongelmiin liittyviä ahaa-elämyksiä yhden toisensa jälkeen – niistä suurimpana on kylmäävä ja myötätuntoa herättävä näkymä siitä, kuinka ohut ja pettävä on jää terveen ja sairaan välillä.

“Kyse on siitä, että työntekijämme, joka on käsittääkseni potilaanne, useat työtehtävät ovat jääneet hoitamatta. Minun on tiedettävä, kuinka hän ylipäätään selviytyy vaativasta tehtävästään. Valitettavasti minun on tehtävä asiassa päätös tämän viikon aikana. Haluan keskustella kanssanne siitä, onko hän sellaisessa tilassa, että voisimme puhua työsuhteesta hänen kanssaan pian, vaikkapa teidän läsnäollessanne.” Lääkäri on tuohduksissaan. Hän on ilmoittanut Eskolle, ettei sairaalasta anneta minkäänlaisia tietoja potilaista ihmisille, jotka eivät kuulu hoitohenkilökuntaan.*

Keinulaudalla valssii menneen ja nykyisen välissä päähenkilö Outin yrittäessä selvitellä, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö oikein mahtoi alkaa. Oliko se silloin, kun rakastuttiin? Entä silloin, kun väsytti vauvan kanssa? Kun päädyin osastolle? Kun kutsuin presidentin kakkukaffelle? Nykyisyydessään Outi kutoo sukkaa osastolla ja yrittää saada elämänsä takaisin modernin lääketieteen avulla. Mies ja lapset, työ ja koti, sairaus ei millään mahdu arkiseen, ihan tavalliseen kuvioon. Tai ehkä oikealla lääkityksellä?

Tämä sairaus vie minulta äitiyden. Minusta on tulossa äidin raunio, joka putoilee kiviä lasten niskaan.*

Mielenterveyshäiriöt ovat yhteiskunnassa edelleen monin tavoin vaikea aihe, samoin fiktiossa. Storgårdin teoksessa arkiset pienet tapahtumat lomittuvat dynaamisen manian, raastavan masennuksen ja pysäyttävän uupumuksen sanoinkuvaamattomiin kohtauksiin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt parhaansa: Keinulaudalla näytetään ravisuttavin tarinoin, mitä tapahtuu, kun rysähtää riittävästi terveen ulkopuolelle.

Päähenkilön uupumisesta elämän sälyttämän taakan alle tuli yllättäen mieleen kirjasyksyn toinen esikoisromaani, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka teokset ovat kerronnaltaan täysin erilaiset. Rauhalan teos aloitti perheen keskeltä, ja päätyi sairaalaan, siinä missä Storgård aloittaa sairaalasta ja käy läpi niitä syitä, miksi sinne on päädytty sekä pohtii, miten uudessa tilanteessa voi elää. Tai siis, kuka sitä edes on, itsensä tai toisten silmissä, jos on lätkäisty otsaan virallinen diagnoosi?

Storgård kysyy romaanissaan, miksi on niin vaikea tunnistaa erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Ja vastaa: työelämässä maniaa suorastaan palvotaan, ja työn ulkopuolella. Kaikkihan depistelevät ja masistelevat.

– Voi parkaa. Mutta masennukseen on nykyään onneksi hyviä lääkkeitä. Ja oma asenne vaikuttaa tietenkin paljon. Ei auta jäädä vain makaamaan! Pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni ja painaa eteenpäin, eikä päästää itseään huonoon kuntoon. Eikö niin!*

Keinulaudalla voi lukea paitsi matkakertomuksena mielenterveyshäiriöön, myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena silminnäkijäkertomuksena, jossa inhimillistetään vähenevät psykiatriset hoitopaikat, lastensuojelu, salailu, tukiverkko. Se, ettei ole sairauden tuntua ja se, että on. Missä on innostuksen ja manian, uupumuksen ja masennuksen raja? Selvät sairaustapaukset voidaan hoitaa, mutta milloin sitä tietää, että tolkulta näyttävä ja kuulostava ihminen on hukkumassa? Ja mistä sen saisi tietää?

Me olemme tässä kollegan kanssa tehneet arvion sinun tilastasi. Nyt on sillä tavalla, että useimmat äidit tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Olisi hyvä, jos vaikka hiukan torkahtaisit siinä lattialla, niin jaksat sitten hetken kuluttua paremmin ja menet sänkyyn kunnon unille. Huomenna taas uusin voimin.

Keinulaudalla kohoaa henkilökohtaisen sairauskertomuksen yläpuolelle yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Se pyytää painokkaasti myötätuntoa ja inhimillisyyttä. Mielenterveyden häiriöitä voi sentään lääkitä, kunhan oikea annostus löydetään. Millä lääkittäisiin pelon ja pärjäämisen keinuttama kulttuuri?

* Lukulaite ei näytä sivunumeroita.

***

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Kansi: Flukso
Schildts & Söderströms 2013
266 s.

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia (Karisto 2002)

Suurin saksalainen nykyhumoristi, venäläinen emigrantti Wladimir Kaminer jutustelee Marssimusiikkia -kokoelmassa omaelämäkerrallisesti Neuvostoliiton viimeisistä päivistä. Kaminer on kolumnin armoitettu taitaja: hän puristaa pieneen tilaan hauskan jutun, joka laajenee yksityisen ihmisen uniikeista pulmista tarkoiksi, yleisinhimillisiksi havainnoiksi. Marssimusiikkia -teoksen seitsemän novellimaista muisteloa käyvät läpi Kaminerin lapsuutta ja nuoruutta päättyäkseen vuoden 1990 tapahtumiin, jotka myös kirjailijan henkilökohtaisessa elämässä tarkoittivat uutta alkua.

Luokkatoverini ottivat suuresti ihastuneina vastaan poliittiset esitelmäni. Kutakuinkin noihin aikoihin minulle selvisi, kuinka ohut todellisuuden ja kuvitelman välinen raja monesti on. Lehdet kävivät aina vain vanhemmiksi, poliittinen informaatio aina vain jännittävämmäksi. Lopussa luovuin kokonaan lehdistä ja laadin uutisohjelman omasta päästäni. (s. 15)

Kaminer kirjoittaa niin kouluvuosistaan kuin armeijapalvelustaan ja hippimetsäilystään, karjajunailuistaan, dramaturginurastaan ja siviilielämästään kepeästi, ilon ja naurun kautta. Kanssaeläjät toimivat myös hyväntahtoisen komiikan lähteinä ja kohteina. Marssimusiikkia kaikuu pääasiassa kansanmusiikkisoolona, josta kaikuu kumea neuvostoliittolainen mieskuorolaulu taustalla. Kaminer keskittyy ideologisen haavekuvan ja arkisen todellisuuden yhteismitattomuuteen, eikä pelkästään poliittisessa mielessä.

Itse näyttelijät pelkäsivät naispuolisia ihailijoitaan kuin ruttoa. Usein he eivät uskaltautuneet yksi teatterista kotiin vaan istuivat kanttiinissa aamukolmeen. Heidän ihailijansa olivat toisinaan väkivaltaisia… Näyttelijä Y joutui monta kertaa piilottelemaan autonsa alla. Kun hän kerran juuttui ruuhkaan teatterin lähistölle, ihailijat repivät hänen vaatteensa matkamuistoiksi ja hän joutui juoksemaan ilkosillaan viimeiset sata metriä hätäsisäänkäynnille. (s. 32)

Kaminerin teokset ovat myöhemmin tiivistyneet ilmaisultaan, mutta jo Marssimusiikkia -kokoelmassa on nähtävissä jouheva tarinaniskentä. Vaikka tämä kirja kertookin menneisyyden Neuvostoliitosta, lukiessa iskee sama epätodellisen kohtaaminen kuin hyvää SF-kirjallisuutta lukiessa.

Pian huomasin, miten siviilielämä oli muuttunut kahden vuoden metsässä oleskelun aikana. Emme olleet kuulleet perestroikasta kerrassaan mitään. Uusi todellisuus pisti nyt silmään: tyhjiöpakattu yhteiskunta, jota olin omin käsin suojellut vierailta raketeilta, kova sosialistinen muna, joka vuosikymmenten ajan oli kiehunut kylmän sodan kuumassa vedessä, oli saanut pahan särön. Kaikki, mikä vielä jotenkuten virtasi, virtasi ulos – ulkomaille. Ihmiset eivät enää jonottaneet ruokakauppojen edessä vaan konsulaattien ja suurlähetystöjen edessä. (s. 155)

Wladimir Kaminer on tulossa Helsingin kirjamessuille saksalaisen kirjallisuuden edustajana. Ja se on ihan mahtavaa, koska Kaminer on yksi lempparikirjailijoistani!

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Wladimir Kaminer: Marssimusiikkia
Kansi: tekijän kokoelmat
Suom. Hannu Väisänen saks. alkup. Militärmusik
Karisto, 2002
182 s.

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Mari Siliämaa: Napanuoralla. Kansi: Heidi Ahola. Torni 2012.

Mari Siliämaan esikoisteos Napanuoralla tempoilee chick litin ja äitiyskirjallisuuden välimaastossa seuratessaan läheisten ystävysten yhtäaikaista yllätysraskautta ja yllätyslapsettomuutta. Kirja on kirjoitettu amerikkalaisen psykoanalyyttisen chick lit -romaanin kaavalla, jossa menneisyyden solmut selvittämällä voimaudutaan uuden elämänvaiheen alkuun. Suomalaisista äitiysromaaneista tuttua puolestaan on raskausajan käsittely koko tunneskaalalta, vessahuumoriakaan unohtamatta. Siliämaa näyttäytyykin kirpakan huumorin taitajana, vaikka romaani sinänsä olisi hyötynyt tarkemmasta kustannustoimittamisesta.

Napanuoralla -teoksen keskeinen jännite liittyy ikuisesti ajankohtaiseen teemaan, lasten hankintaan tai saamiseen. Kun minäkertoja Kirsi raskautuu yllättäen ja pyytämättä yhdenillanjutusta, hän pyrkii olemaan aktiivisesti huomioimatta koko siunattua tilannetta niin kauan kuin pystyy. Samaan aikaan paras ystävä, yhtiökumppani, pomo ja ainoa tuki Paula on saanut vauvakuumeen. Päämäärätietoinen Paula ei vain raskaudu odottamassaan aikataulussa ja turhautuu. Kun Kirsi lopulta päätyy jakamaan uutisensa Paulan kanssa, tilanne räjähtää käsiin.

Napanuoralla on viihdyttävää seurattavaa sekä ennen Kirsin raskauden paljastumista että sen jälkeen. Siliämaa tiristää teemastaan taitavasti kaiken irti. Romaanin teema ja mainostoimistomiljöö tarjoavat runsaasti niin koomisia kuin koskettaviakin kohtauksia, joista kirjailija kimmottaa päähenkilön henkilöhistoriaa pohdiskelevalla otteella. Takaumien kautta tutustutaan Kirsin ja Paulan lapsuuteen, jonka merkittävät tapahtumat paitsi selittävät Kirsin nykytoimintaa ja -ihmissuhteita, myös syventävät kirjan päähahmoja. Siliämaan anekdoottien napakkuus jäntevöittää syväanalyyttisen märehtimisen osaksi juonenkuljetusta. Niinpä juoni pysyy kasassa runsaista takautumista huolimatta.

Pienkustantamoille tyypillinen kiire näkyy tekstin laadussa. Tekstissä on jonkin verran äidinkieleltään suomalaiselle outoja kongruenssivirheitä, mutta myös esikoiskirjailijoille melko tyypillisiä järjettömiä kielikuvia. (En väitä, että jo establisoituneissakaan on aina logiikka kohdallaan…) Edellisten korjaaminen ja jälkimmäisten uudelleenpohdinta olisi siloittanut lukukokemuksen hiukan yskivästä pehmeän rytmikkääksi, sillä Siliämaan teksti tangoaa luonnikkaasti mainossloganotsikoiden ohjaamana ja luontokuvien pilkuttamana.

***

Mari Siliämaa: Napanuoralla

Kansi: Heidi Ahola

Torni kustantamo 2012

362 s.

***

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin vähäverinen: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik on keksinyt myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja… Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi 2008)

Professori Merete Mazzarellan teos Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista pyrkii avaamaan isoäitiyden yleisinhimillistä kokemusta kirjailijan oman ja hänen tuntemiensa isoäitien kokemusten kautta. Illalla pelataan Afrikan tähteä yhdistää varsinkin alkupuolella yksityistä yleiseen kirjailijan peilatessa omaa isoäitiyskokemustaan tutkimustietoon ja isoäitiysromaaneihin. Loppupuolella kirja puolestaan korostaa inhimillistä ja yksityistä omaa kokemusta, jossa pienet hetket kasvavat isoäitiyden merkityksen ja tarkoituksen pohdinnaksi. Vaikka aiheet ovat välillä painostaviakin, Mazzarellan sujuva teksti liidättää lukijan isoäitiyden sekä äitiyden luihin ja ytimiin.

Isoäitiys näyttäytyy Mazzarellan omassa, maailmalle ja eri kulttuureihin sirpaloituneen perheen pääasiallisena läsnäolona mielikuvissa tai yhteydenpitovälineissä, eikä suinkaan jokapäiväisessä elämässä. Lapsen ja lastenlasten läsnäolo on juhlaa, antoisaa mutta vaativaa, jopa vaivaannuttavaa yhtä aikaa.

Minulle tulee vaivautunut olo, kun  annan Amelialle jotain ja hän vastaa: “I love you.” 

   Muuten: sanoinko minä ikinä mummulleni, että rakastin häntä?

   En tosiaankaan tainnut ikinä sanoa mummulle, että rakastin häntä.

   Minun on vaikea kuvitella, miten mummuni olisi reagoinut, jos olisin sanonut hänelle rakastavani häntä. (s. 126)

Mazzarellan kielenkäytöstä tuli ilahduttavasti mieleen Tove Jansson, jonka Kesäkirjaan kirjailija kertaalleen kirjaassaan viittaakin. Kuvaus on esteettistä, mutta raikasta ja iskevää yksinkertaisessa eleganttiudessaan: “Millaista on kiitää eteenpäin, olla säkenöivän iloinen, syleillä koko maailmaa – ja sitten yhtäkkiä maata maassa polvi verisenä ja hiekkaisena” (s. 95). Näistä kuvauksista Mazzarella laajentaa pidempiin selityksiin, elämäntarinointiin ja pohdintoihin, jotka tipauttavat lukijan maanpinnalle siinä missä Janssonin teoksissa useimmiten lähdetään liitoon maagisen puolelle. Sitä väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko tässä tutkijan ja taiteilijan ero?

 Mazzarellan isoäitiysanalyysi on monipolvista, jopa monisukupolvista. Isoäitiys näyttäytyykin teoksen lukemattomissa anekdooteissa ennen kaikkea ihmissuhteissa ja muistoissa elävänä entiteettinä, jota rakentavat kaikki asianosaiset yhdessä joidenkin äitiyttä hiukan väljempien rooliodotusten mukaan. Kirjailija päätyy jopa analysoimaan famujen ja mummujen erilaista asemaa lastenlasten elämässä, vaikka kirjan loppupuolella tämä ero tuntuu himertyvän.

Mazzarellan kokemus isoäitiydestä varmaankin puhuttelee useimpia nykyisoäitejä, joiden lapset kasvattavat lapsiaan varsin erilaisessa maailmassa kuin he itse kasvoivat ja tuovat heitä etäisyyksien takia näytille harvemmin kuin kukaan asianosainen toivoisi. Miniöille ja muille välikäsille isoäitien ja lastenlasten suhteiden tulkinta avaa isoäitien kokemusta isoäitiydestään: itse toivon ymmärtäväni anoppini ja äitini loputonta innostusta lapsistani taas hiukan paremmin tämän teoksen luettuani. Ja löytyihän sieltä tärkeitä ajatuksia ihan itsellekin omittaviksi:

Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. (s. 58)

Suom. Raija Viitanen

Kansi: Helena Kajander

Ruots. alkup. När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn.

Tammi, 2008

239 s.

***

Tämä isoäitiysromaani puhutteli myös Sallaa täällä ja pohditutti Metteä täällä. Itse nykäisin kirjan luettavaksi anoppini ja lasteni isänäidin kirjahyllystä.