Tag Archives: arki

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos 2012)

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on kokonaistaideteos, joka yhdistää totalitaarisen ekokatastrofidystopian wabi-sabi -filosofiaan teeseremonian merkeissä. Toimii.

  “Maista sitä”, hän sanoi.
Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
“Se on makeaa”, sanoin.

(s. 16)

Noria täyttää 17 ja tulee täysi-ikäiseksi maailmassa, jossa juomavesi on suolavedestä puhdistettua ja tarkasti säännösteltyä. Hän asuu valtion länsipäädyssä tunturin juurella, pienen kylän ulkopuolella, Kuusamon suurkaupungin lähellä Uudessa Qianissa, jonka pääkaupunkiin on monen viikon junamatka, mikäli saa sotilashallinnolta tarvittavat matkustusasiakirjat. Harvat saavat. Hän on muovihaudan kaivaja, teemestarin tytär, teemestari – ja vesirikollinen. Kykeneekö Noria varjelemaan teemestarien ikiaikaisia salaisuuksia, vai murtuvatko hiljaisuuden padot hänen vahtivuorollaan?

Teemestarin kirja on kaunis dystopia. Se ei sorru spekulatiivisen fiktion yleiseen suonsilmäkkeeseen, selittämiseen, vaan näyttää millaista elämä on yleisen vesipulan iskettyä. Vedettömyys on muuttanut kaiken maisemia ja ilmastoa, ruokavaliota ja tapakultuuria sekä sanontoja myöden. Vähävetisyys on johtanut myös totalitarismiin: ihmisiä hallitaan aseita tehokkaammin vähäistäkin vesiannosta niukentamalla. Vesirikollisia, omaa vesiannostaan millä tahansa keinolla suurentamaan pyrkiviä, kohdellaan ankarasti. Mutta mitä voi ihminen tehdä, kun lapset kuivuvat? Mihin säännöstelyn ankaruus todella perustuu?

Kyläläiset olivat ennen enimmäkseen välttäneet puroa, mutta nykyisin näin jonkun nostamassa vettä siitä joka kerta kun tulin muovihaudalle. Olin kerran sanonut vanhemmanpuoleiselle naiselle, ettei puron vesi kelvannut juotavaksi.
“Mitä minun sitten pitäisi juoda?” oli nainen sanonut. “Ilmaako, vai ehkä hiekkaa?”
Se oli viimeinen kerta, kun olin puhunut kenellekään purolla.
(s. 139)

Itärannan teksti soljuu lyyrisesti, vaikka tyylilaji on varsin proosallinen. Vaivaton virtaus johtuu enemmänkin kaikki tasot läpäisevästä wabi-sabi -estetiikasta, jonka on omaksunut myös päähenkilö Noria. Kirjailijan herkkyys asioiden edessä näkyy hänen luomassaan jännitteessä katoavaisten ja pysyvien asioiden välillä. Jännite on kääntynyt päälaelleen siitä, minkä yleensä havainnoimme: Norian maailmassa vesi on äärimmäisen katoavaista, muovi erittäin pysyvää. Se on maailma, jota kohti olemme matkaamassa vauhdikkaammin kuin itse ymmärrämme tai haluamme nähdä. Tämä tarina on tosi tavalla, jolla World Watch Instituten numerojentäyteiset raportit eivät voi koskaan olla.

Teemestarin kirja on spekulatiivisen fiktion mestariteos, joka tulee elämään vielä pitkään.

***

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
256 s.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo

Kalle Päätalo raksalla. Kuva: Wikipedia (alkup. Gummeruksen arkisto)

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä on 1950-luvun Raksa* sisältönsä, vaan ei tyylinsä puolesta. Kirja vilisee -50-lukulaista työläiselämää, sodanjälkeisen nousukauden rakennusbuumia ja ihmisenkokoisia tarinoita, jotka lomittuvat yhteen työn merkeissä kuin tiilet ikään. Sittemmin Päätalo on kehittynyt Suomen Proustiksi ja Knausgardiksi*. Esikoisromaani on detaljirikkaudessaan silviisiin ylitsepursuileva, että ainesta nimenomaan proustilaiseen kerrontaan voi hyvinkin aavistella olleen.

Yksi ja toinen kadulla kulkijoista pysähtyi rakennusalueen ympärille tehdyn aidan taakse ja jäi hetkeksi seuraamaan kaivannon pohjalla möyrivän kaivinkoneen työskentelyä. Alkava rakennustyömaa kiinnostaa ihmisiä, sillä sellaisen syntymisvaiheita on mielenkiintoista seurata ja arvailla mielessään, miten se valmistuttuaan tulee muuttamaan entistä katukuvaa. (s. 37)

Ihmisiä telineillä tarkastelee ihmisiä rakennustelineillä ja niiden varjoissa. Selkeäksi päähenkilöksi nousee työnjohtajana toimiva Joensivu, jonka skandalöösin avioeron jälkipyykkiä ja muita naisasioita seuraamme varsinaisen pääasian, eli kokonaisvaltaisen rakennustyömaaelämän ohessa. Millaista oli rakennusmiesten – ja naisten – elämä 1950-luvulla?

Kirjailija on kirjoittanut teoksensa hyvistä tarkkailuasemista: henkilöhahmot henkivät elävänoloista, monisävyistä elämää. Niinpä sitä helposti kuvittelee kirjan fiktiivisyydestä huolimatta katsovansa suoraan historiaan. Ihmisiä telineillä muistuttaa jossain määrin George Eliotin klassikkoa, Middlemarchia, mutta on urbaani työläistutkielma maalaisporvaritutkielman sijaan. Päätalo ylevöittää arkisen arkipäivän mielenkiintoisesti polveilevaksi työläiseepokseksi.

Ihmisiä telineillä on ensimmäinen ikinä lukemani Päätalon romaani. Proust ei minuun vedonnut, joten olen siltä pohjalta sivuuttanut myös Päätalon, etenkin koska hän on isoisäni lempikirjailija. Onko tässä jälleen yksi Kalannin graniittiin hakattu periaate, jonka aion hikikarpalot otsallani välkehtien pinnistellä ikuiseen kadotukseen? Pahoin pelkään, että on. Menköön “henkisen kasvun” piikkiin.

 ***

* Jos tällainen anakronistinen ilmaus sallitaan. Ja miksei sallittaisi, ks. kohta “periaate, ja miten sille kävi”.

***

Luimme Ihmisiä telineillä jengissä Kirsin kanssa. Peukutettiinko yhdessä? Lue Kirsin bloggaus!

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Koko kansan kirjakerho 1984
491 s.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä

Suvi Vaarla: Täydellisiä Ihmisiä (Sammakko 2013)

Suvi Vaarlan esikoisnovellikokoelma Täydellisiä ihmisiä kertoo pieniä kipeänhauskoja (hauskasti kipeitä) karaktääritarinoita. Novellit ovat aika lailla täydellisiä. Tuttuja, mutta yllättäviä tarinoita. Hiottua, mutta säpäkästä kerrontaa. Realisesta maagisen rajoille satunnaisesti ponnistavaa. Kokoelmasta jäi hallittu olo: novellit solahtelevat vaivattomasti yhtenäisessä maailmassa, ja oikeastaan sitä haluaisi tietää, että keitä muita siellä naamioidensa takana vielä asuu.

Monet toivovat, että häät olisivat pian ohi. Minä toivon, että häitä ei koskaan tulisi, että niitä voisi vain odottaa, että elämä olisi pelkkiä unelmia ja että unelmat eivät koskaan särkyisi. (Riisinheitto, s. 58)*

Täydellisiä ihmisiä paljastaa ihmiset rooliensa takaa. Samalla se paljastaa, miten tiukasti uskomme toistemme rooleihin – ja varjelemme omiamme. Kyllähän kaikki tietävät, että sisustusblogeissa näytetään vastasiivottu design, mutta jotenkin kuitenkin haluaisimme uskoa siihen, että tältä voi aina näyttää. Myös omassa olohuoneessamme. Jonka sitten kuitenkin näytämme vieraille mieluiten vastasiivottuna.

Jossain vaiheessa terapeuttinikin pyysi, että lakkaisin puhumasta Peteristä. Puhuisit mieluummin itsestäsi, terapeutti sanoi.                                                                    Mielestäni se oli tyhmä kommentti.                                                                               Ilman Peteriä en olisi edes käynyt terapiassa.                                                                   (Vain yksi hetki, s. 92)

Vaarlan novellit ovat harkittuja, olennaiseen pelkistyviä yhden minäkertojan tarinoita, jotka liittyvät roolien (mahdollisiin) repeämäkohtiin. Kokoelman 17 tarinaa kertovat yksilöistä ja ovat yksilöitä tarinansa puolesta.

Toimistomme on erikoistunut digitaaliseen markkinointiin ja sosiaaliseen mediaan. Mielestäni se kuulostaa aika hyvältä. Jos kerron tämän isoäidilleni, hän ei ymmärrä sanaakaan. Siitä tiedän, että olen ajan hermolla. (Jääkylmä shamppanja, s. 23)

Novellie kertojanäänet tahtovat kuitenkin tyylillisesti puuroutua toisiinsa. Niinpä kirjan alaslaskettuaan siihen tarttuu uudelleen ristiriitaisin tuntein: toisaalta on kiinnostunut tietämään, että kukapa sieltä seuraavasta novellista putkahtaa, mutta toisaalta kirjaan uudelleen tarttuminen ei tunnu pakolliselta akuuttitoimenpiteeltä. Kaikki Vaarlan esikoiskokoelman novellit noudattavat novellinkirjoituksen perussääntöjä. Tämä tuo novelleihin tyylikästä tasalaatuisuutta, mutta ehkäpä seuraavassa kokoelmassa voidaan jo hiukan irtautua muotista.

Täydellisiä ihmisiä on novellikokoelmaksi kuitenkin niin erinomainen, että tällainen paatunut romaaninystäväkin lukee mielihyvin. Epäilen, että Täydellisiä ihmisiä sopisi hyvin kaltaiseni aloittelevan novellinlukijan käsiin.

Erityisen mieleenpainuvia novelleja olivat Riisinheitto, joka kertoo taiteilijaluonteisen äidin ja ihan tavallisen tyttären suhteesta tyttären pelätessä, että äiti vie kaikkkien huomion hänen hääpäivänään, sekä loppupään novellit Lontoo, Piñata ja Fantasiat, jotka kaikki ovat arkisenkipeitä tarinoita haavekuvien ja todellisuuden yhteentörmäyksestä.

Kide-haaste

Kide-novellinlukuhaaste

Äiti halasi minua ja sanoi: “Sinä olet maailman kaunein ja ihanin tyttö”. Se ei tietenkään ollut totta ja minä tiesin sen jo silloin, mutta se tuntui silti hyvältä.                                                                  Sillä tavalla äiti suojeli minua.                                     En koskaan kertonut äidille, miksi oikeasti itkin.                                                                       Sillä tavalla minä suojelin äitiä.                                                                  (Maailman kaunein tyttö, s. 87)

***

* Osallistun tällä novellilla Kide-haasteeseen.

***

Suvi Vaarla: Täydellisiä ihmisiä
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2013
197 s.

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla

Päivi Storgård: Keinulaudalla (Schilds & Söderströms 2013)

Toimittaja Päivi Storgårdin esikoisteos Keinulaudalla kuvaa, miltä kaksisuuntaisen mielialahäiriön pirstaloima elämä tuntuu ja näyttää. Teos on omakohtaisuudessaan ja vereslihaisuudessaan koskettava. Etäännytyksen huntu on heitetty kohteliaasti niin juonten kuin henkilöhahmojenkin ylle, mutta päähenkilön tarina pyrkii ihon alle. Tarina nostattaa mielenterveysongelmiin liittyviä ahaa-elämyksiä yhden toisensa jälkeen – niistä suurimpana on kylmäävä ja myötätuntoa herättävä näkymä siitä, kuinka ohut ja pettävä on jää terveen ja sairaan välillä.

“Kyse on siitä, että työntekijämme, joka on käsittääkseni potilaanne, useat työtehtävät ovat jääneet hoitamatta. Minun on tiedettävä, kuinka hän ylipäätään selviytyy vaativasta tehtävästään. Valitettavasti minun on tehtävä asiassa päätös tämän viikon aikana. Haluan keskustella kanssanne siitä, onko hän sellaisessa tilassa, että voisimme puhua työsuhteesta hänen kanssaan pian, vaikkapa teidän läsnäollessanne.” Lääkäri on tuohduksissaan. Hän on ilmoittanut Eskolle, ettei sairaalasta anneta minkäänlaisia tietoja potilaista ihmisille, jotka eivät kuulu hoitohenkilökuntaan.*

Keinulaudalla valssii menneen ja nykyisen välissä päähenkilö Outin yrittäessä selvitellä, koska kaksisuuntainen mielialahäiriö oikein mahtoi alkaa. Oliko se silloin, kun rakastuttiin? Entä silloin, kun väsytti vauvan kanssa? Kun päädyin osastolle? Kun kutsuin presidentin kakkukaffelle? Nykyisyydessään Outi kutoo sukkaa osastolla ja yrittää saada elämänsä takaisin modernin lääketieteen avulla. Mies ja lapset, työ ja koti, sairaus ei millään mahdu arkiseen, ihan tavalliseen kuvioon. Tai ehkä oikealla lääkityksellä?

Tämä sairaus vie minulta äitiyden. Minusta on tulossa äidin raunio, joka putoilee kiviä lasten niskaan.*

Mielenterveyshäiriöt ovat yhteiskunnassa edelleen monin tavoin vaikea aihe, samoin fiktiossa. Storgårdin teoksessa arkiset pienet tapahtumat lomittuvat dynaamisen manian, raastavan masennuksen ja pysäyttävän uupumuksen sanoinkuvaamattomiin kohtauksiin. Kirjailija on kuitenkin tehnyt parhaansa: Keinulaudalla näytetään ravisuttavin tarinoin, mitä tapahtuu, kun rysähtää riittävästi terveen ulkopuolelle.

Päähenkilön uupumisesta elämän sälyttämän taakan alle tuli yllättäen mieleen kirjasyksyn toinen esikoisromaani, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, vaikka teokset ovat kerronnaltaan täysin erilaiset. Rauhalan teos aloitti perheen keskeltä, ja päätyi sairaalaan, siinä missä Storgård aloittaa sairaalasta ja käy läpi niitä syitä, miksi sinne on päädytty sekä pohtii, miten uudessa tilanteessa voi elää. Tai siis, kuka sitä edes on, itsensä tai toisten silmissä, jos on lätkäisty otsaan virallinen diagnoosi?

Storgård kysyy romaanissaan, miksi on niin vaikea tunnistaa erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Ja vastaa: työelämässä maniaa suorastaan palvotaan, ja työn ulkopuolella. Kaikkihan depistelevät ja masistelevat.

– Voi parkaa. Mutta masennukseen on nykyään onneksi hyviä lääkkeitä. Ja oma asenne vaikuttaa tietenkin paljon. Ei auta jäädä vain makaamaan! Pitää vain ottaa itseä niskasta kiinni ja painaa eteenpäin, eikä päästää itseään huonoon kuntoon. Eikö niin!*

Keinulaudalla voi lukea paitsi matkakertomuksena mielenterveyshäiriöön, myös yhteiskunnallisena ja sosiaalisena silminnäkijäkertomuksena, jossa inhimillistetään vähenevät psykiatriset hoitopaikat, lastensuojelu, salailu, tukiverkko. Se, ettei ole sairauden tuntua ja se, että on. Missä on innostuksen ja manian, uupumuksen ja masennuksen raja? Selvät sairaustapaukset voidaan hoitaa, mutta milloin sitä tietää, että tolkulta näyttävä ja kuulostava ihminen on hukkumassa? Ja mistä sen saisi tietää?

Me olemme tässä kollegan kanssa tehneet arvion sinun tilastasi. Nyt on sillä tavalla, että useimmat äidit tuntevat väsymystä ja riittämättömyyttä. Olisi hyvä, jos vaikka hiukan torkahtaisit siinä lattialla, niin jaksat sitten hetken kuluttua paremmin ja menet sänkyyn kunnon unille. Huomenna taas uusin voimin.

Keinulaudalla kohoaa henkilökohtaisen sairauskertomuksen yläpuolelle yhteiskunnalliseksi pamfletiksi. Se pyytää painokkaasti myötätuntoa ja inhimillisyyttä. Mielenterveyden häiriöitä voi sentään lääkitä, kunhan oikea annostus löydetään. Millä lääkittäisiin pelon ja pärjäämisen keinuttama kulttuuri?

* Lukulaite ei näytä sivunumeroita.

***

Päivi Storgård: Keinulaudalla
Kansi: Flukso
Schildts & Söderströms 2013
266 s.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt (Otava 2012)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan “mä luen vielä tän luvun loppuun” -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia 
Otava 2013
203 s.