Tag Archives: avaruus

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Blogien lastenkirjaviikkoBlogien lastenkirjaviikkoon havahtuminen johti välittömään Pikku Prinssi -huumaan. Nauruun, koska se on niin hauska. Ja kyyneliin, koska ihminen ei kerta kaikkiaan kykene lukemaan Pikku Prinssiä loppuun ilman. Ei pysty viisivuotiaana, viisitoistavuotiaana, saati sitten 35-vuotiaana. Ei pysty kyllä Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieltäkään. Mutta Pikku Prinssi on sellainen sielukirja, jonka soisi jokaisen lapsen lukevan, mahdollisesti useampaan otteeseen. Olen antanut itseni ymmärtää, etten suinkaan ole ainoa.

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi (WSOY, 1998)

Parhaat lastenkirjat on aina kirjoitettu niin, että ne antavat ajatusten ja tunteiden siemeniä niin lapsille kuin aikuisille. Laadukas pieruhuumori puree toki kaikenikäisiin (vähintään salaa), mutta Pikku Prinssi on siitä erikoinen parhaiden lastenkirjojen edustaja, että se tarjoaa huumorin ohessa myös elämänohjeita osoittaessaan, miten sekä synkän painavat että iloisen keveätkin tunteet kuuluvat elämään. Mikä ällistyttävintä, Pikku Prinssin elämänohjeilu tarjoilaan niin mukavalla, koskettavalla meiningillä, ettei se ärsytä lainkaan.

– Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä on itse kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupoista valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä niitä enää ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän! (s. 69)

De Saint-Exupéry paitsi kertoo hyvän tarinan ja jakaa elämänviisautta, myös toisintaa sitä tekstissään. Huippukohtia ei voi huomata, ellei välillä ole tasaista tai matalaa -filosofia toteutuu kerronnan virratessa arkipäiväisen ja filosofisen välillä. Kirjailijan oma kuvitus tuo ilmaa kerrontaan, mutta kertoo sekin omaa tarinaansa. Pikku Prinssi onkin valloittava kokonaistaideteos, johon palaa uudelleen ja uudelleen – ja jolla on tuttuudestaan huolimatta aina jotain uutta tarjottavaa.

On vaikea sanoa, kesyttääkö kirja lukijan vai lukija kirjan. Elinikäisiä ystäviä silti ollaan.

***

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi 
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Suom. Irma Packalén
WSOY 1998
95 s.

Kirjahaastattelu: Ihmisläheisen scifin puolesta

J. Pekka Mäkelä

J. Pekka Mäkelä: Alas (Like 2013)

J. Pekka Mäkelän katastrofiromaani Alas kertoo yhden avaruushissin romahtamisesta viiden paikallisen silmin. Alas on toinen Mäkelän Alshain-maailmaan sijoittuva romaani, joka jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. En ole edellistä lukenut, eikä tämä pieni puute haitannut lainkaan Alas-teoksen lukukokemusta. Joka vain petrasi loppua kohden.

Mäkelä aloittaa romaaninsa science fiction -kirjallisuudessa (tai ylipäätään kirjallisuudessa) suhteellisen harvinaisen otuksen, nimittäin yksinäisen keski-ikäisen eronneen naisen näkökulmalla. Kirjailija kertoi haastattelussa, että häntä “ylipäänsä kiehtovat kirjallisuuden hylkiöt tai sivustakatsojat, sekä yksittäisen ihmisen kokemus”. Mafalda on avaruushissituristien opas, joka kuljettaa ryhmäänsä kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa, kun hissi alkaa huojua ja kaatua. Mafaldasta tulee sankaritar, joka yllätyksekseen pelastuu itsekin.

Kaikki hississä olleet tai kaatuvan hissin alle jääneet eivät pelastuneet. Mitä tapahtui? Sekä lukija että kirjan hahmot pyrkivät käsittämään, ymmärtämään tai kulkemaan läpi tapahtunutta katastrofia omien kokemustensa perusteella tilanteen juuri selvittyä. Romaania voisikin luonnehtia mysteeriksi tai dekkariksi.

Viisi näkökulmaa katastrofiin

Mäkelän tapa rakentaa katastrofiromaaninsa näkökulmatekniikan avulla on mielenkiintoinen ja melko lailla poikkeuksellinen SF-kirjallisuudessa. Sankarittaren lisäksi näemme tapahtumat ja niiden seuraukset, jopa mahdolliset syyt, hissillä pelastautuneen Aamin, hissin omistajan ja diktaattorin Ursana Néngin, painottomuushotelliin jumiin jääneen luennoitsija Osiemin ja 15-vuotiaan planeetan syrjäytetyn johtajasuvun jälkeläisen Wolfamin silmin.

Näkökulmat Mäkelä myöntää valinneensa fiiliksen mukaan. Oma lempparini Osiem löytyi ensimmäisenä, vaikka kirjan hahmot onkin kirjoitettu siinä järjestyksessä, kun ne kirjassa esiintyvät. Ursana aloitti “parikymppisenä friiduna”, mutta muokkautui sittemmin diktaattorimaiseksi toimitusjohtajaksi. Pakko myöntää, että enpä olisi ikinä arvannut.

– Neiti Néng, suonette minun kertoa lyhyesti, mistä tässä niin sanotussa “yhteisössä” on oikein kyse.                                                                                                                         Sanoessaan “yhteisö” hän nostaa molempia käsiään ja tekee etu- ja keskisormillaan kummallisen heiluttelueleen, kuin missäkin halvassa historiallisessa pukudraamassa.           -Olkaa hyvä vain. Minä kuuntelen. (s. 211)

Humanistista scifiä ja älykkäitä merimatoja

Kirjailijan mukaan näkökulmatekniikka on hyvin harkittua, hän nimenomaan haluaa selittää maailmaa päähenkilön luontevan maailmantuntemuksen kautta. Tällöin teokset eivät muodostu lukijalta erityistä teknistä tai tieteellistä tietämystä vaativaksi tai knoppailulla ympätyksi scifisalaatiksi. Mäkelän tasapainottelu psykologisesti uskottavan ihmiskuvauksen ja tarvittavan maailmanselityksen välillä onkin onnistunutta, vaikka maailmankuvaus painottuu ajoittain inhimillisen kustannuksella. Tämän antaa lukiessaan helposti anteeksi, sillä maailmakuvaus on erittäin mielenkiintoista ja tarkoituksenmukaista.

Sali ei ole suurensuuri, mutta painottomuudessa liikkumiseen tarvittavat tukitangot ja istuinviritykset tekevät välillä hankalaksi hahmottaa kuulijoiden reaktioita, siitäkin huolimatta että heidät on voitu sijoittaa saliin päällekäin eikä peräkkäin. Puhuja on puolipallon keskipisteessä, kuulijat ovat puolipallo hänen yllään.                                                              Tai allaan. (s. 143)

Mäkelä itse kertoo lukevansa jonkin verran yleistajuista tietokirjallisuutta kirjojensa pohjaksi.  – Jos käsittelee avaruusalusta, on hyvä olla joku haju siitä, miten avaruusalus voisi toimia. Esimerkiksi avaruushissin toiminnasta olen kuitenkin osittain valistuneen arvauksen varassa. Vastapainon tarpeellisuus tuli itselleni yllätyksenä asiaa avaruushissin rakennetta selvitellessäni, mutta toisaalta vaijerikimpun onttous on omaa keksintöäni.

Eräs mielikuvitusta hivelevä osa Alshainin maailmaa on parviälyä ilmentävä merimatolaji, joka eleli enimmäkseen veden alla olevalla planeetalla jo ennen ihmisten saapumista.  Mäkelä toteaa parviälyn olevan oma idée fixénsä, josta kerrotaan enemmän ensimmäisessä Alshain-romaanissa. Parviälystä Alas-teoksessa kertoo Osiem, joka ei ole mitenkään tämän alan asiantuntija. Tällaiset inhimillisyyttä ja inhimillisyyden rajoja, puutteita ja yksilöllisyyden vahvuuksiakin kuvaavat keikaukset ovat tälle romaanille ominaisia – ja jännitteessä nimenomaan parviälykkyyden sekä kirjailijan voimakkaasti peräänkuuluttaman solidaarisuuden kanssa.

Kirjailija myöntää erityisen suureksi vaikuttimekseen Ursula K. Le Guinin tuotannon. Matka ja matkan teko ovat tärkeitä elementtejä ja tuntemattoman paikan potentiaali kiehtoo.         – Fantasiassakin usein tehdään matka. On osa ihmistä mennä toisaalle.

J. Pekka Mäkelä: Alas
Kansi: J. Pekka Mäkelä / Tommi Tukiainen
Like 2013
314 s.

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus 2013)

Finnconissa kunniavieraillut Peter Watts osoittautui hurjan sympaattiseksi kirjailijaksi, jolla oli runsaasti charmia ja älyttömän hauskat jutut. Niinpä olin jokseenkin hämmentynyt, kun en oikein tajunnut hänen teostaan Sokeanäkö ensimmäisellä lukemalla. Enkä toisellakaan.

En myöskään oikein saa kiinni siitä, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Suomennosta ei kuitenkaan voi missään muotoa syyttää, sen ansiota varmasti on, että kirjasta jäi näinkin paljon käteen. Suomentaja on kyennyt kääntämään pätevästi niin Wattsin käyttämän (mahdollisesti jopa keksimän?) raskaan tieteellisen terminologian kuin keventävät välivitsitkin. Lue lisää käännöskokemuksesta täältä. Romaani löytyy kokonaisuudessaan ilmaisena englanninkielisenä e-kirjana kirjailijan kotisivulla täällä.

Sokeanäkö on visio ihmiskunnan kohtaamisesta toisen elämänmuodon kanssa. Tuntematon taho ilmestyi maapallon lähelle monikymmentuhantisen satelliitin voimin – ja otti potretin. Tämä luonnollisesti sai paikalliset reagoimaan. Maapallolta lähetettiin pieni, monen alan erityisasiantuntijoista koostuva tutkimusretkikunta ottamaan selvää muukalaisista. Mukana on mm. biologian, lingvistiikan ja semiotiikan asiantuntijoita, sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Miten nämä varsin erilaiset henkilöt ymmärtävät toisiaan, saati sitten täysin vierasta, mahdollisesti tietoista olemassaolon muotoa? Mitä ylipäänsä on “olla tietoinen” tai “olla olemassa”? Ja mistä sen tietäisi? Sokeanäössä aloitetaan helpoista, ihmisten välisistä ymmärryksen ja kommunikaation kysymyksistä ja jatketaan vaikeampiin: ihmisen ja toisen humanoidin, ihmisen ja koneen, ihmisen ja ei-missään-tapauksessa-humanoidin välisiin.

Tästä romaanista tulee väistämättä mieleen Stanislav Lemin Solaris ja Strugatskin veljesten Stalker, sillä perustavanlaatuinen vieraus on Sokeanäössä kuvailtu yhtä onnistuneesti. Ehkäpä yksi hämmentävä tekijä on se, että tässä romaanissa ei ole niinkään kyse tuntemattoman vieraudesta, vaan kaikkien omintakeisista vierauksista. Vaatii enemmän ponnistelua lukijalta, kun kaikki ovat monilla tavoin vieraita.

Edes romaanin päähenkilöt eivät ole samastuttavia: yhdellä on useammaksi kokonaiseksi persoonallisuudeksi jakautunut mieli, toinen on jonkin sortin autisti, kolmas on käytännössä ihmiskunnan vihollinen, geenitekniikalla toteutettu mutaatio menneisyydestä, neljäs on mahdollisesti enemmän kone kuin ihminen, viides on marginaalisesti muuta kuin kone… Mielenkiintoinen ja tarkoituksellisesti vaikeaselkoinen hahmogalleria täydentyy muukalaisilla ja avaruusaluksilla, joiden arkkitehtuurista en pystynyt muodostamaan mitään koherenttia mielikuvaa.

Sokeanäkö on kovaa scifiä, mutta ei mitenkään piinkovaa – erittäin kauan sitten hankitut lukion lyhyen fysiikan ja matematiikan taidot riittävät niissä harvoissa kohdissa, joissa viitataan avaruusaluksen kulkuun tai kappaleiden vetovoimiin. Nämä kohdat voi jopa skipata menettämättä mitään romaanista, jolloin herää kysymys, että olisiko niitä tarvittu lainkaan? Romaanin keskeinen tieteellinen (tai pseudotieteellinen) sisältö koostuu neurologiasta, kognitiotieteestä, psykologiasta ja sosiologiasta, joilla on keskeinen osa niin teemojen kuin tarinankin kannalta. Monet kirjassa esitellyt teoriat vaikuttavat siltä, että ne voisivat olla totta tai toimia käytännössäkin. Toisaalta teoriarunsaus ja suoranainen infodumppaus veti huomiota puoleensa peruskysymysten pohdinnalta tarjotessaan ylenmäärin vaihtoehtoja ja näkökulmia,

Sokeanäkö on hämmentävyydestään huolimatta hyvä kirja, jolla on paljon perinteisestä poikkeavaa sanottavaa toiseuden kohtaamisesta. Nimittäin se, missä Watts eroaa Lemistä tai Strugatskeista, hänen pessimisminsä (ehkäpä jopa realisminsa) sen suhteen, missä määrin ihmiset todella ymmärtävät toisiaan. Täyden erilaisuuden kohtaaminen ei johda minun ja kavereideni yhtäkkiseen harmoniaan ja keskinäisen kommunikaation laadun suunnattomaan yhtenäistymiseen. Niinpä epäilen, että perustavanlaatuisen hämmennyksen aikaansaaminen on saattanut olla Wattsin tarkoituskin. “Wovon mann nicht sprechen kann, darum muss man schweigen” on jalo, mutta erittäin vähälle käytölle jäänyt periaate ihmiskunnan historiassa, jonka täydellisen huomiottajättämiseen saatoin  juuri itsekin jälleen kerran syyllistyä.

Lisää arvosteluja: Raija, Risto, ja Liina.

***

Peter Watts: Sokeanäkö 
Suom. J. Pekka Mäkelä engl. alkup. Blindsight (2006)
Kansi: Jussi Kaakinen
Gummerus 2013
420 s.