Tag Archives: blingbling

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG (Otava 2013)

OMG, mä niiiiiiiiiin halusin tykätä tästä kirjasta. Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala vaikutti suomiromanttisella tuoreudellaan, ja niinpä odottelin tämän syksyn uutuutta samalla innolla kuin Paloheimon oletuskohdeyleisö Hullareita. OMG oli todellakin OMG, mutta samassa hengessä kuin Hullareilla, jos mukaan on tarttunut ainoastaan jonkun flunssaisen lapsen hartaudella nuoleksima tikkari tukkaan.*

Karla katsoi meitä tiukasti ja pyöräytti discopallon keskelle pöytää. – Siinä on, ja nyt ruvetaan loihtimaan hyvää tunnelmaa, jos vielä osataan! hän sanoi. (s. 224)

Harmillisinta on se, että OMG olisi voinut olla jälleen todella hyvä suomalainen chikkeri – mikäli käsis olisi kirjoitettu vielä kerran uudelleen. Perusidea toimii: sankaritar Anna on toinen hääpalvelu OMG:n omistajista yhdessä bestiksensä ja kämppiksensä Karlan kanssa. Täysipainoista häähumuelämää elellään aina kun oman seuraelämän koukeroilta ehditään. Sivumausteena romaanissa on runsaasti bändielämää, joka luonnollisesti koukeroituu yhteen em. seura- ja hääelämän kanssa. Glamoröösiä, luksukasta ja menevää. Miksi romaani ei kokonaisuudessaan toimi?

  1.  Tökkivät siirtymät. Kohtauksesta siirrytään toiseen usein täysin holtittomasti, ja useammin kuin kerran viitataan johonkin keskeiseen tapahtumaan, jota ei ole lukijalle koskaan ilmaistu. Joku voi tulkita tämän vauhdikkuudeksikin, omaa lukukokemustani tämä hidasti huomattavasti, kun rupesin selailemaan taaksepäin, että mitähän olin mahtanut missata.
  2. Klaffivirheet tai muut juonelliset epäloogisuudet. Päähenkilö kokee itsensä plösöksi, lihoo  12 kiloa – ja mahtuu kuitenkin -70-luvulta peräisin olevaan kilpatanssijaäitinsä housu- ja liiviasuun. Tai mainostaa kämppiksensä tuntevan talon säännöt, vaikka on itse puolipakolla muuttanut toisen asuntoon.
  3. Anglistinen ote niin dialogiin kuin kerrontaankiin. Jossa ei sinänsä ehkä olisi mitään vikaa, sitä voisi ajatella vaikka sisäpiirin vitsinä – Forssan majuri, pala kakkua, hahaha. Juonelle keskeisen bändin nimi on “Chunky Woods” (tarkasti käännettynä “punkero metsä” tai “paksut puut”), mutta epäilemättä tässäkin on joku vitsi, jota en tajunnut.
  4. Palasteisuus. Kirja vaikuttaa siltä, kuin se olisi kirjoitettu paloissa tai ajatus olisi katkennut prosessin aikana: tietyt vitsit, teemat tai jipot pintautuvat hetkellisesti hävitäkseen sitten täysin. Esim. twitter-teema, 3 esiintymää sivujen 200 ja 250 välissä tai tarpeeton yllätysKAPITAALI tyylikeinona lukemattomia kertoja – sivulla 46, 64 ja sivulta 171 lähtien muutaman sivun välein.
  5. Aakkoskarkit keskeisenä kielikuvana. Kirjan keskeinen tyylikeino, jopa teema, on aakkoskarkkipussi. AAKKOSKARKKIPUSSI! Niinpä jokainen luku on ikäänkuin aakkoskarkkipussin karkki. “1. karkki, 16. karkki…” Päähenkilö vetää aakkoskarkkeja, koska haluaa löytää täydelliset aakkoset jostain pussista ja tämä kuvaa ikäänkuin henkilökohtaisen täydellistymisen odottamista. Chatissa päähenkilön nick tulee aakkosista. Jnejnejne.
  6. Uussanat. Paloheimo kielellinen kikkailu, joka viehätti Klaukkalassa, on liian väkinäistä (tai tyyliltään toisteista) viehättääkseen OMG:ssä.
  7. Hahmot ovat vastenmielisiä. Kirjasta puuttuvat chick litille ominaiset sympaattiset tai muuten samastuttavissa olevat naishahmot.  Useilla sivuhahmoilla on samat luonteenpiirteet ja kiinnostuksenkohteet. Hahmoja on liikaa, ja ne ovat erittäin stereotyyppisiä.
  8. Faktojen puuttellinen tarkistaminen. Tai ainakin minun on erittäin vaikea kuvitella esimerkiksi, että navetan pääovista tulisi hyvä ruokapöytä ihan vain hiomalla (s. 205) – mites se kissanluukku?
  9. Epäuskottavat ihmissuhdekuviot. Luultavasti ideoiden ja hahmojen runsaudesta johtuen mihinkään suhdekuvauksiin ei keskitytä riittävästi. Hahmojen henkilökohtaisten suhteiden läheisyys käy ilmi lähinnä nälvimisen intensiivisyyden ja runsauden kautta.
  10. Epäuskottava dialogi. Käydään sitä livekeskusteluna tai chatissä, se on todella erikoista. Vielä erikoisempaa kuin kotimaisissa leffoissa. Mutta ehkä elän jossain ihan eri maailmassa kuin Paloheimon oletuslukija.

– Olet kuin isäsi, hänelle paras paikka asua olisi pakasterasia, jossa kävisi navakka tuuli! hän sanoi. Nostin pörröisellä karvareuhkalla koristellun hupun pääni suojaksi. – Täällä tuulee koko ajan, valitin. (s. 156)

OMG:ssä on kuitenkin paljon hyvääkin. Vauhdikkuutta ei puutu. Mukaan mahtuu napakoita huomioita ihmissuhteista ja kulttuurikritiitiikkiä häähumuilmiöstä. Sisustuskuvaukset ovat mielenkiintoisia. Juonikuviot ovat päättömyydessään herkullisiakin, onnellinen loppu on täysin genrenmukainen. Päähenkilö näyttää, kuinka raskaita itsesäälissä rypevät ihmiset ovat läheisilleen kantaa. Muut henkilöt näyttävät, kuinka hedelmätöntä on se sellainen “otat itseäsi vain niskasta kiinni” -sortin piristäminen. Yletön karkkien mättäminen vaikuttaa dilleltä. Kaiken kaikkiaan OMG aiheuttaa fiiliksen, että väkinäisen pisteliäässä, anglismeilla ryyditetyssä sanailussa ei ole mitään järkeä ja oikeastaan olisi paljon coolimpaa puhua mukavia ja olla ihminen toisilleen.

Ehkä OMG on käänteispsykologiaa… Mutta voi kun olisi maltettu vielä hioa yksi käsiskierros tuorein silmin. Sattuuhan näitä toki kokeneemmillekin kirjailijoille. On tärkeää oppia päästämään kirja maailmalle loputtoman hiomisen sijaan. Kaikki lukijat eivät voi tykätä kaikista kirjoista ja vaikka tämä ei nyt juuri minun lukumakuuni osunut, niin tämä on varmasti monien mielestä tosi hyvä. Titaniakin on ehtinyt jo OMG:n lukaista, vaikka teos on uunituore.

* Truu stoori. Pakko olla.

***

Laura Paloheimo: OMG
Kansi: ?
Otava 2013
318 s.

Kirjakaksikko: Ihmissyöpäläiset

Riikka Ala-Harja pysyi minulle tuntemattomana suuruutena, kunnes viime kesällä Hesarissa taisteltiin siitä, saako kirjailija kopioida kirjaansa todellisen elämän viestejä sisareltaan, joka kävi läpi lapsensa sairastumista syöpään. Tai jonnein sinne päin se kohu sukelsi. Jane Green puolestaan mainostaa itseään pinksuilla kotisivuillaan “nr. 1 bestselling authoriksi” ja todentaa tämän iskemällä kirjailijablogiinsa “Perhekuvia!” ja lainaamalla Goodreadsin kiittelevää lukija-arviota etusivullaan.

Molemmat kirjailijat ovat onnistuneet juuri lukemissani teoksissaan luomaan erittäin uskottavia ihmissyöpäläisiä. Merkittäviä erojakin näissä teoksissa on: Jane Greenin Avioliittoallergia on heikko ennalta-arvattavuudessaan rypevä chick litmäinen kliseeklimppi, Ala-Harjan Kanaria puolestaan erinomaisesti kylmäävä kertomus todellisuuden kanssa satunnaista etäsuhdetta ylläpitävistä ihmisistä.

Jane Green: Avioliittoallergia

Jane Greenin romaani Avioliittoallergia kuvaa uskomatonta tilannetta ja lopussa kaikki kuitenkin kääntyy hyväksi. Nuori ja hyvännäköinen naishenkilö rakastuu hottikseen, mutta pennittömään, sitoutumiskammoiseen kirjailijaan. Kirjailijan poistaessa itsensä päähenkilöttären elämästä – mikä onkin epäilemättä ainoa oikea temppu, sillä kyseinen muija on tylsä, pinnallinen ja poroporvarillinen pyrkyri – päähenkilötär iskee vahingossa äärettömän rikkaan, vaikutusvaltaisen, sitoutumisintoisen ja konservatiivisen sijoituspankkiirin. Tilanne ei ole päähenkilöttärelle kaikin puolin tyydyttävä: kartanot, design-puvut ja hääsuunnitelmat miellyttävät, mutta nelikymppinen, pahanhajuinen sijoituspankkiiri ei. Onneksi kaikki kuitenkin selviää parhain päin.

Avioliittoallergian nimi on enteilevä: kirjan hahmot ovat toinen toistaan epämiellyttävämpiä, naistenkirjallisuuden peruskauraa. Kliseinen juoni ei varsin auta asiaa. Keskeinen kysymys! Minkä suuren oivalluksen sankaritar mahtaa tehdä? Mitä yllättävää tapahtuu lopussa? Välittääkö lukija?

Riikka Ala-Harja: Kanaria

Riikka Ala-Harjan Kanaria on tutkielma suomalaisten talviparatiisin aurinkoisen julkisivun alle kätkeytyvästä ihmismädästä. Tarina elää henkilöhahmojen kautta. Se kietoutuu kulissia raivolla itselleenkin ylläpitävän, aktuaalisesti, henkisesti ja etenkin moraalisesti konkurssin läpikäyneen keski-ikäisen mieshenkilön jurponjunttien vehkeilyjen ympärille hänen itsensä ja muutamien hänen lähmäiseen vaikutuspiiriinsä joutuneiden henkilöiden näkökulmasta. Tarina on ylipäänsä olemassa ikäänkuin täydentääkseen läpeensä tuskallisen päähenkilön henkilökuvaa. Joka on, rehellisesti sanoakseni, niin herkullisen iljettävä, niin hekumallisen tirskahtelevan mädäkäs, että kyseessä on paras pahis pitkään aikaan.

Nyman säälii itseään urakalla, parjaa ja vainoharhailee, korruptoi, uhkailee, vaientaa, kiukuttelee, hekumoi, kostaa ja pitää silmällä. Nyman itte on pärjännyt hyvin hedonistisella, kontrolloivalla, narsistisella ja selittelevällä asenteellaan, sekä rahalla. Miksi muuttaa mitään? No siksi, kun menneisyys pukkaa välillä muistuttelemaan itsestään. Se juoruaa ihan eri tarinaa kuin Nyman itte. Nyman laittaakin toisten hihat heilumaan elämisen jälkien poispyyhkimiseksi.

Kanaria kimoilee kaksinaamaisuuden molemmilla leuoilla. Nymanin anteeksipyytelemätön sikailu ja tunarointi, selittelevä itsetietoisuus sekä harhainen ympäristön tarkkailu tuovat näkyville lomaparatiisin puitteet ja puutteet. Ala-Harjan romaani haastaa etelänmatkailun oikeutuksen ja lomaesitteiden kliseet näyttämällä, ettei itseään pääse pakoon – sen ottaa matkalle mukaan, halusi tai ei. Siinä sivussa kirjailija esittää myös käsityksensä siitä, miten itseään todella pääsee pakoon.

Kanaria on paha mutta hyvä.

***

Jane Green: Avioliittoallergia
Suom. Auli Hurme-Keränen engl. alkup. Mr Maybe
Kansi: Sakari Tiikkaja
Karisto 2001
389 s.

***

Riikka Ala-Harja: Kanaria
Kansi: ?
WSOY 2010
180 s.

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai

Juhana Pettersson: Sokerisamurai (Into 2013)

Toverini Juhana Petterssonin esikoisromaani Sokerisamurai on teeskentelemätön kasvukertomus teinityttöjen etsikkoajasta musiikkibisneksen, seksin ja rakkauden pyörteissä.* Sokerisamurai ei kuitenkaan kompastu sensationalistiin teemoihinsa. Kirjailijan kerronta rullaa vauhdikkaasti tunteiden ja tapahtumien vuoristoradalla, päähenkilöt ovat symppiksiä ja musabisneksen kauniin ja jännittävän ulkokuoren alla muhiva raadollisuus paljastuu monin tavoin. En ole täysin varma, mihin genreen tämän kirjan lätkäisisin, mutta jos on olemassa teinilesbopornoa kauhukomediaeksploitaatiota, niin tämä olisi kyllä nyt sitten sitä. Kirja toimisi erinomaisesti nuorten aikuisten viihderomaanina, mikäli seksikohtaukset siivottaisiin pois. Mitä emme siis halua tehdä, joten puhumme niistä myöhemmin.

Sokerisamurai kertoo kahden huolella valitun alaikäisen teinitytön muodostamasta tyttöbändistä, Sugar Samuraista. Lumi on bändin musikaalinen kyky, Stella uhkuu seksiä ja asennetta. Tuottaja Idi Aminin pääasiallinen markkinointikeino on tietysti tyttöjen välinen salajulkinen feikkilesbosuhde, onhan tässä kuitenkin popmusiikista kyse. Stella ja Lumi rämpivät yhdessä maineeseen Stellan tahdonvoiman ja toinen toistaan koomiskarmivampien sivuhahmojen auliista avusta ja omituisista, törkeistäkin hyväksikäyttökuvioista huolimatta.

Stella ymmärtää showbisneksen hyväksikäyttökuviot alusta lähtien, onhan hän kuitenkin kasvanut jo lapsitähdestä alkaen wannabe-äitinsä tiukassa ohjauksessa. Lumi yllättyy enemmän, mutta heittäytyy mukaan oman seksuaalisuutensa etsimisen merkeissä. Niinpä Sokerisamurai alkaa pyöriä sitä enemmän seksin ympärillä, mitä pidemmälle kirjassa edetään, olipa seksi sitten Lumin toiveajattelua, Stellan käsitys siitä, miten hän pääsee tavoitteisiinsa tai orastavaa rakkautta. Seksuaaliset teemat tulevat kirjassa esiin niin toiminnan kuin pohdinnan tasolla mitä moninaisimmin tavoin: seksi näytetään olennaisena osana teini-ikäisten itsensä etsimistä ja musabisnestä.

“Mutta nyt sun täytyy kertoa, onko se Idi Amin sinkku?”                                       Tyrmistyttävä ajatus. En voi sietää äitini miehiä. Reaktion täytyy näkyä kasvoiltani, sillä äiti alkaa nauraa: “En mä ollut tosissani. Sun täytyy nyt kyllä luottaa äitiisi vähän enemmän. En mä voisi tulla sotkemaan sun työasioita mun henkilökohtaisilla asioillani. Minkälainen äiti mä olisin, jos tekisin niin?” (s. 41)

Sokerisamuraissa seksi on enimmäkseen sadomasokistista. Petterssonilla on kuitenkin Fifty Shades of Greytä realistisempi ote seksin ja seksuaalisuuden kuvaukseen. Sokerisamurain seksikohtaukset eivät sisällä yhtään yhtäaikaista laukeamista toinen toistensa nimeä huutaen, mutta eivät toisaalta eritteillä tai inholla fiilistelyäkään. Suoraviivaisten, joskin roisien, jopa shokeeraavien kuvausten lukemisesta ei jää lähmäinen olo.

Sokerisamurain seksikeskeisyys herättää moraalista närkästystä, etenkin selvissä hyväksikäyttökohtauksissa. Lukijan empatia ohjataan kuitenkin koko ajan uhrin puolelle. Seksiä näyttämällä kirjailija esittää myös tärkeitä huomioita seksuaalisuudesta, joita ei opita nettipornosta, harlekiineista eikä koulun ehkäisyvalistustunneilta. Pettersson painottaa, että vain keskinäisellä kommunikaatiolla päästään molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen, ja että harvemmin edes toinen, saati sitten molemmat osapuolet ovat 100% tyytyväisiä suoritukseen, vaikka seksi olisi ollut molempien mielestä hyvää. Kirjailijan sanomana tuntuu olevan, että ylipäänsä ihmisten välisessä kanssakäymisessä olennaista on, että toista osapuolta kunnioittaa ihmisenä yhtä paljon kuin itseään ja että tämä kunnioitus näkyy siinä, miten kumppaniaan kohtelee.

***

Lue luku Sokerisamuraista täältä. Se kertoo intensiivisistä keikkatunnelmista.

***

* En olisi ikinä tullut lukeneeksi Sokerisamuraita, ellei kirjailija olisi toveri. Tästä kevyestä kohtalon oikusta johtuen luin kuitenkin kirjan kahteen otteeseen, ennen ja jälkeen painatuksen. Vaikka romaani ei minua eroottisen kirjallisuuden faniksi kertaheitolla intouttanut, niin tuskin olisin sitä kahdesti lukenut, jos se olisi ollut huono.

***

Juhana Pettersson: Sokerisamurai
Kansi: Tex Hänninen
Into 2013
316 s.

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt

Anna-Leena Härkönen: Laskeva Neitsyt (Otava 2012)

Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia on Anna-Leena Härkösen neljäs Anna-lehden kolumneista koottu kirjoituskokoelma. Teos sisältää 40 kolumnia vuosilta 2003-2011. Ne käsittelevät naiseutta ja perhe-elämää kirpeän humoristiseen tyyliin.

Ihan ensiksi haluaisin myöntää, etten lue naistenlehtiä kuin odotushuoneissa. Ekana selaan esiin kolumnit, koska ne ovat parhaita. Huokaisen liikutuksesta tai ihastuksesta, kun kolumnisti jakaa koskettavan tai hellyyttävän tarinan, mutta erityisen riemastuttavaa on huomata, että Anua, Hannaa, Anna-Leenaa tai muita kismittävät tismalleen samat asiat kuin itseäni.

Niinpä en voi olla pitämättä kolumnikirjoista. Ne ovat käteviä erityisesti aamiaslukemiseksi. Kolumneihin ei jää nalkkiin samalla tavoin kuin novelleihin tai romaaneihin, joten kiire ei lähde kasautumaan “mä luen vielä tän luvun loppuun” -efektin vaikutuksesta. Parhaat kolumnit sisältävät jonkin asiallisen pointin, tunnelatautuneen anekdootin tai pari, ja muutaman nasevan piston, joita vastaan tai joiden puolesta voi tarmokkaasti argumentoida omassa sisäisessä dialogissaan. Parhaassa tapauksessa kolumni tarjoaa jopa pienen valaistumisen kokemuksen.

Härkösen kolumnit ovat näiden kriteerien valossa oivallisia. Vaikka kirjailijaa eivät aina kismitäkään samat asiat kuin itseäni, hänen kolumninsa eivät sentään ikinä sorru hymistelyyn. Niissä tuodaan esille arjen ja juhlan epäkohtia mukavan lupsakankirpsakkaan tyyliin. Elämänviisauksien jakeluun kirjailija ei useimmiten sorru. Hän luottaa, että lukija oivaltaa itsekin, jos haluaa. Avautuessaankin Härkönen on pikemminkin hauska kuin katkera, joten lukijalle ei jää itseterapoinnin sivustakatsojan lähmäistä oloa.

Kokoelman novellit on valittu sikäli huolella pitkän aikavälin kirjoituksista, ettei lukemansa perusteella pysty arvailemaan tulevaa. Epätasaisuus on tässä tapauksessa positiivista: Laskeva neitsyt pysyy tuoreena läpi lukukokemuksen, oli kirjoittajan kanssa samaa mieltä tai ei.

Normaali itsekeskeisyyskin tuntuu täyttävän narsismin mitat. Mutta kukapa meistä ei olisi itsekeskeinen? Mehän joudumme jumalauta olemaan itsessämme vuorokaudet ympäri.    (s. 38)

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia 
Otava 2013
203 s.

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimon esikoisromaani Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko.

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä tv-tuotannossa työskentelevänä suomenruotsalaisen omistajaluokan Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla, niin kuin vahvat suomalaiset naiset tuppaavat tekemään. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***

Sofi Fahrman: Elsas mode

Sofi Fahrmanin chick lit romaani Elsas Mode

© Kirjakko. Sofi Fahrman: Elsas Mode, kansi: Pierre Björk jne (Nordstedts 2010).

Ruotsalaisen muotibloggaajan ja -toimittajan Sofi Fahrmanin ensimmäinen romaani Elsas mode vuodelta 2009 on pinnallista ryysyistä rikkauksiin -pimukirjallisuutta kevyimmillään. Se tarjoaa muotibloggaaja Elsan siivellä nojatuolimatkan pasta rougesta (makaronia ketsupilla) macarooneihin, epäonnistuneista kuokkavierailuyrityksistä henkilökohtaisiin design-kutsuihin ja tietysti humalaisista satunnaissuhteista vakaaseen ihmissuhteeseen rikkaan ja vaikutusvaltaisen poikaystävän kanssa. Gina Tricotin räteistä ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä eroon: amerikkalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna Elsas mode viehättää puolivallattomalla kotikutoisuudellaan.

Elsas modessa  (Nordstedts 2010) Sofi Fahrman kirjoittaa siitä minkä tuntee, mikä tuo romaanille uskottavuutta silloinkin, kun tarinan ja hahmojen kehitys aiheuttaa lähinnä varpaitakipristelevää myötähäpeää. Kirjan arkitodellisuuden ja muotiunelmaelämän välillä pongahtelevat juonet liittyvät 21-vuotiaan Elsa Gustavssonin rimpuiluun aikuisuuden alussa. Boråsin pikkukaupungista kotoisin oleva Elsa palaa häntä koipien välissä elämänsä irtiottoreissulta Nykistä vain huomatakseen, että muutamassa kuukaudessa parhaat kaverit ovat pamahtaneet paksuksi. Elsa pakenee Tukholmaan, bunkkaa kaverin soffalla, rupeaa kahvilatyöntekijäksi päivisin ja muotibloggaaja-bilehileeksi iltaisin.

Pikku hiljaa asiat alkavat lutviutua Elsan toivomaan suuntaan kovan työn, päämäärätietoisuuden ja onnekkuudenkin ansiosta. Kuvioita sekoittavat muun muassa anonyymi juorubloggaaja, joka ottaa Elsan silmätikukseen, poikaystäväntapainen Nykistä ja ihkurakas muotisuunnittelija yläluokkaisine perheineen. Ennen kaikkea menestys on kiinni Elsasta itsestään: mokailut hyvitetään, niistä opitaan ja hyvästä jaetaan hyvää tovereillekin.

Elsas modesta voi myös löytää yleisimmät vinkit aloittelevalle muotibloggaajalle. Lukijalle tulee kuva, että hän pääsee vilkaisemaan ruotsalaisen muotibloggaajaeliitin elämään Elsan blogin noustessa paikallisella blogilistalla täydestä tuntemattomuudesta top kolmoseen. Romaanissa tiputellaan ällistyttäviä määriä Nimiä: Sofi ei malta olla mainitsematta itseään tai julkkiskavereitaan useampaan otteeseen. Lisäksi  muotiliikkeitä, ravintoloita ja joka sortin merkkituotteita droppaillaan huomattavan usein jopa chick litiksi. JSN antaisi tästä varmaankin tuomion piilomainonnasta.

Blogimaailmasta tuttu aspekti on kirjan kuvallisuus, konkreettisesti. Lukujen alut on kuvitettu Elsas mode -blogin screengrabeillä. Lisäksi kirjassa on  todella omituinen 12-sivun värikuvamuotikollaasiliite. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut luoda blogimaista tunnelmaa romaanin keskelle, mutta yritys kariutuu väärän median fyysisiin rajoituksiin.

Elsas modea kantavat viihdyttävyys, chick litin kliseet ja lievä tirkistyksellisyys. Se ei pyri olemaan mikään kirjallisuuden merkkiteos, vaan bussissa työ- tai koulumatkalla luettavaa helppohömppää ajan hermolla olevista teemoista. Ruotsissa Elsan stoori onkin edennyt jo romaanisarjan kolmanteen osaan ja onpa siitä tehty tv-sarjakin. Toistaiseksi suomentamaton Elsas mode käy vaikka ruotsin kielen kesäpreppaukseen melko hyvin – edistyneemmät voivat bongailla kirjoitusvirheitä.

Omalta osaltani Elsan tarina taitaa kuitenkin jäädä tähän. Joskus on parempi jättää loput mielikuvituksen varaan…

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha

Patricia Moyes: Muotimurha, kansi: Ahtiala

Patricia Moyesin Muotimurha on hurmaavan charmantti dekkari, jossa yltiömiehekäs Scotland Yardin tarkastaja Henry Tibbett joutuu ottamaan mittaa taiteellis-naisellisesta muotilehden toimituksesta. Dekkarimuotoista Mad Meniä tarjolla täysin purjein, siis.

Muotimurha (WSOY 1964, suom. Anna-Liisa Laine, alkup. Murder à la Mode 1963) on jälleen kerran yksi näitä kirjaston vaihtohyllystä kansitaiteen perusteella valitsemiani ilahduttavan viihdyttäväksi osoittautuneita vähäverisiä murharomaaneja. Tällä kertaa murhan kohteena on muotilehti Stylen toimittaja Helen – hän tulee nauttineeksi toimistossaan teetä syanidilla aamukolmen pintaan kirjoittaessaan kuvatekstejä Pariisin kevätmuotia käsittelevään numeroon. Murhaa selvittelevä komisarius joutuu useampaan otteeseen umpikujasta toiseen selvitellessään toimituksen sisäisiä kähinöitä, romanttisia kuvioita ja taiteellisten henkilöiden temperamentteja.

Muotimurha on näppärä romanttissävytteinen dekkari, jonka kerronnallinen jännite pysyy kasassa miehisen poliisimaailman ja naisellisen muotimaailman välissä. Kirjailija vihjaa mukavasti loppuratkaisuun jo varhaisessa vaiheessa ja lukija voi paistatella vähintään puolet kirjasta oman nokkeluutensa paisteessa.

Nykylukijalle elämyksellistä on myös seurailla Moyesin kuvauksia 1960-lukulaisesta muotilehden toimittamisesta ja muotihuoneiden toiminnasta. Malleja arvosteltiin langanlaihoiksi silloinkin (siitä huolimatta, että he itse väittivät syövänsä ihan mitä sattuu). Muotilehden muotihuoneessa ommellaan kuvauksia varten malleja Pariisin näytösten valokuvien perusteella – ja samaa tapahtuu varsinaisten muotihuoneiden puolella. Ei tarvinnut lontoolaisten lainkaan häpeillä jälkeenjääneisyyttä muotiasioissa. Muotimaailmassa ei myöskään näytä keksityn mitään erityisen uutta stten -60-luvun, sillä jo silloin nimekkäät huippusuunnittelijat diilasivat tyyliä halpisvaatemerkeille erityismallistojen avulla.

Muotimurhan kerronta on soljuvaa ja tarina pysyy enimmäkseen kasassa. Vasta kirjan lopuksi kirjailija sotkeutuu hiukan sotkuisasti kahden kertojan paljastukseen. Vähän niinkuin Poiroteissa Hastingskin olisi saanut puhua loppunäytöksen aikana. Loppupaljastuksessa Moyes herkuttelee myös niillä yksityiskohdilla, joita lukija ei ole tarinan perusteella kyennyt arvaamaan. Tämä kirjailijalle sallittakoon lievästä brassailunmausta huolimatta.

Muotimurhan suomennoksessa näkyy, ettei toimitus- tai vaateala ehkä ollut suomentajille ominta alaa, sillä kirjassa käytetty alan erikoistermistö (jota ei ole erityisen paljon, mutta riittävästi tuomaan oikeanlaista tunnelmaa) on ajoittain outoa. Kirjassa tapahtuu paljon “pimeässä huoneessa”  ja mallien päälle kokeillaan “toilé:ita” ennen lopullisen vaatteen leikkausta ja ompelua. Muuten suomennos on varsin sujuva.

Muotimurha on hyvä dekkari ja ennenkaikkea aiheeltaan ja aikalaiskuvaukseltaan herkullista tyttöilyhömppää. Tästä on otettu uusintapainos vuonna 1993, joten Muotimurha saattaa hyvinkin löytyä esimerkiksi paikallisesta kirjastosta.

Patricia Wentworth: The Listening Eye

Patricia Wentworth: The Listening Eye, kansi: ei ilmoitettu

Patricia Wentworthin, tuon Dame Agatha Christien astetta seksikkämmän, mutta edelleen verettömän virkasisaren, dekkariromanssi The Listening Eye on hänen 28. neiti Silver -romaaninsa. Neiti Silver on alkuperäinen neiti Marple, siinä mielessä että nämä hahmot muistuttavat toisiaan (Neiti Silver on tyylikkäämpi ja liikkuu paremmissa piireissä), mutta ensimmäinen neiti Silver -romaani ilmestyi ennen ensimmäistä neiti Marplea. Epäilemättä tämä saattoi hiukan korveta Wentworthia, jolta jäi uupumaan sekä kuninkaallinen tunnustus että useita miljoonia maineen ja kunnian lisäksi. Wentworthiä on myös suomennettu kitsaasti, vaikka näiden kahden lukemani perusteella Wentworth tuottaa yksinkertaisuudessaan varsin viihdyttävää, tasalaatuista salapoliisiviihdettä.

The Listening Eye (Hodder & Stoughton, 1960) kietoo yhteen teemoja, joihin kirjailija olisi aikanaan voinut tutustua vaikka sanomalehtiuutisoinnin kautta. Ensinnäkin koko tarina saa alkunsa siitä, kun etevä huuliltalukijatar (kuuroutui toisen maailmansodan pommituksissa) tulee galleriakäynniltään nähneeksi kahden tavanomaisen oloisen keski-ikäisen miehen suunnittelevan murhaa. Toinen salaliittolaisista hoksaa, että heidän keskusteluaan tuijottanut naishenkilö on mallina eräässä kuvassa. Naishenkilö ottaa yhteyttä neiti Silveriin tapauksen johdosta ja joutuu bussin ylitseajamaksi sydämensä kevennettyään. Kuka aiotaan murhata ja missä?

Toisekseen tarinaan liittyvät ei pelkästään moderni taide vaan myös timantit. Luonnollisesti. Timantit eivät ole mitä tahansa blingblingiä, vaan Marie Antoinettelta huijattu kaulanauha. Tästä historiallisesta tapauksesta lisää esim. wikipediassa. Timantit ja murha kietoutuvat toisiinsa muhkeassa maalaiskartanossa, jossa isännöi teollisuusmoguli etevän tyttiksensä ja ahneen ja tunteettoman tytärpuolensa kanssa. Neiti Silver joutuu asiaa selvitellessään vierailulle kartanoon.

Miten asiaan liittyvät huikentelevaiset taiteilijanuorukaiset? Entäpä tytärpuolen tavisystävätär, joka asui huuliltalukijattaren vuokralaisena? Mogulin väritön ja tylsä asiainhoitaja? Yhä vastenmielisemmäksi osoittautuva tytärpuoli (adoptoitu)? Väräjävä taloudenhoitajatar? Taloudenhoitajattaren hulttioveli? Löytyykö kaulanauha? Pysyykö tytärpuolen hulttioaviomies haudassaan? Kuka oikein olikaan murhan kohde? Onnistuvatko salaliittolaiset seuraavalla yrittämällä? Saako nuoripari toisensa vai ehtiikö puistattava tytärpuoli sotkemaan romanssin? Ymmärtääkö jouheva poliisikomisarius jättää tilanteen neiti Silverin hoidettavaksi ja mitä siitä seuraa? Valmistuuko neiti Silverin kutomus?

Enemmän Wentworthin romaaneja lukeneet väittävät, että ne tahtovat muistuttaa toisiaan. Ilmeisesti viaton toisilleen lämpenevä pariskunta on aina viaton ja saa toisensa kirjan lopuksi. (Jos minulta kysytään, niin erinomainen kestojuoni.) Toisaalta taas salapoliisit ja muut selvittelijät neiti Silver mukaanlukien ovat aina tarinassa sivuosassa: Wentworthin mehevät henkilöhahmot ovat esimerksi Christieen verrattuna paljon tasa-arvoisempia ja omasta mielestäni myöskin stereotyyppisyydessäänkin mielenkiintoisempia. Myös arvoitukset ovat lukijan selvitettävissä pieniä harmaita aivosoluja loogisesti käyttäen.

Tämäkin Wentworthini oli onnekas kirjaston vaihtohyllylöytö. Välittömin uteliaisuuteni taitaa nyt olla tyydytetty, joten en tositarkoituksella lähde näitä lisää metsästämään. Mutta jos niitä sattuu jossain nenän eteen tupsahtamaan, niin ehdottomasti nappaan mukaan. Nämä ovat nimittäin muun hyvän päälle vielä törkeän hauskoja kuivakkaan harmittomalla perienglantilaisella tavalla.

If she hadn’t been very nicely brought up she would have used a worse word. Early association with a great-aunt whom she had really loved with all her heart was still a handicap when it came to availing herself of a free modern idiom. (The Listening Eye, 141.)

Saatan ehkä sittenkin vähän sivusilmällä metsästellä… Kansitaiteesta huolimatta mielellään sellaisia painoksia, jotka voi oikeasti lukea toistekin. Tämäkin kappale räjähtänee atomeiksi seuraavalla avauksella.