Tag Archives: blingbling

Patricia Wentworth: Silence in Court

Patricia Wentworth: Silence in Court, kansi: ei ilmoitettu

Eräs Dame Agatha Christien katkerimmista kilpasiskoista siistien murhamysteerien hurmeettomilla tanhuvilla, Patricia Wentworth (1878-1961), julkaisi Silence in Court -dekkarin vuonna 1945. Pakko paljastaa, että valkkasin tämän pokkarin kirjaston vaihtohyllystä tasan tarkkaan mahtavan kansitaiteen perusteella. Siis voiko campimpää löytää? Wentworthistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän vaati oikein julkaisusopimuksissaan, että kannessa tulee keekoilla kauhistuneen naishenkilön. Kun sopivaan ilmeeseen kykenevät mallit loppuivat, Wentworth lopetti kirjoittamisen…

En siis alun perin edes aikonut lukea koko opusta, pitää vaan kirjahyllyn kaunistuksena. Sitten sairastuin räipäkkään vatsatautiin. Ihan omasta peilikuvastani hetkeä ennen taas yhtä h-hetkeä tuli tämä kirja mieleen.

Hyvä, että tuli. Wentworth nimittäin tämän yhden kirjan perusteella laittaa Dame Agathalle dunkkuun kampoihin ihan koko rahalla. Eikä varmaankaan ole liioteltua väittää, että yksi jos toinenkin (nais)dekkaristi PD Jamesista lähtien on Wentworthinsä lukenut. Valitettavasti näin ylilyövän mehevää, romanssia ja rahaa tirsuvaa, päällisin puolin naiivia, mutta kaksinaismoralistisen hekumallista murhamysteeriota eivät ihmiset yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä rehellisellä antaumuksella. Aikanaanhan tämä oli, jos ei nyt vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta, niin vähintään keskiluokan ihan kunniallista viihdekirjahyllyntäytettä.

Sota-ajalla on varmaankin osansa siihen, miksi Silence in Court (Popular Library 1950, [USA:n painos]) toimii. Kaikki tuntuu ylipäänsä viattomammalta mustavalkoaikaan sijoitettuna. Tarina sinänsä alkaa erittäin yksinkertaisesti. Päähenkilönä on köyhä Hitlerin hyökkäyksen takia loukkaantunut nuori Elizabeth Taylor tyttörukka nimeltä Carey Silence. Haha, Silence in Court, suom. “Hiljaa oikeussalissa” päähenkilön nimi on Hilja. Tästä se lähtee ja samaa rataa jatketaan.

Tyttörukkamme matkustaa sairaalasta toipumaan ökyrikkaan tätinsä luo. Tädin hoivissa asustelee jo kolme serkusta, jotka vihaavat toisiaan ja tätiä, mutta kärkkyvät perintöä yhtä kaikki. Tyttö tapaa ensitöikseen komian amerikanserkkupojan, joka ostaa hänelle upean nahkaisen käsveskan lahjaksi (turkkiakin ehdotellaan). Tyttö asettuu taloksi tädin sintsisohville ja pula-aikanakin notkuviin ruokapöytiin (teehen saa vain sakariinia, koska keittäjätär omii sokerit hilloamista varten). Täti osoittautuu pahimman sorttiseksi kotistyrangiksi, mutta tytöllä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Ja kah, eikö vaan täti lisääkin tytön testamenttiinsa muiden serkusten oheen. Kyllä lisää, ja rubiinit ja timangit lupaa hän rahakasojen kylkiäisiksi. Amerikanserkkupoikakin kosaisee. Mutta voi, sitten täti raivostuu ja uhkaa muuttaa testamenttiaan. Yhtäkkiä yllättäen joku myrkyttää tädin. Tyttö joutuu käpälälautaan ja hirttosilmukka uhkaa.

Pelastuuko tyttö? Kuka on kavala myrkyttäjämme? Mitä katkera palvelijatar tietää? Mitä kalvea sairaanhoitajatar punoo tytön pään menoksi? Entä petollinen serkkupoika? Seinäruusu serkkutyttö? Kuiva asianajohenkilö? Ketä valamiehistö uskoo? Kenen alibi pitää? Nouseeko täti haudan takaa?

Eräät ystäväni tulevat vihaamaan minua syvästi, koska en uskalla lainata tätä kappalettani Silence in Courtista lopullisen hajoamisen pelossa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs. Aikalaiselokuvamusiikkia on sentään (toistaiseksi) vapaassa jaossa jalomielisempien henkilöiden toimesta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=AfwassbSZ1I&feature=related]

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness