Tag Archives: Bridget Jones

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi 2013)

Veera Niemisen esikoisromaanissa Avioliittosimulaattori itäsuomalainen morsioehdokas Aino viettää kesäkuukauden länsisuomalaisen sulhasehdokkaan Jussin kotimaatilalla. Kestääkö salamarakkaus salamatyrmistyksen?

– Trekoli. Trädgård. Puutarha.
Sitten se pussaa minua otsalle ja kääntyy pois. Onneksi. Minä kiehun raivosta. Tai häpeästä. Niinpä tietysti. Miksi kutsuisimme puutarhaa puutarhaksi koska ruotsalaiset kutsuvat sitä trädgårdiksi. Jävla helvete.
(s. 106)

Avioliittosimulaattorissa tarinaa luonnehditaan yhdistelmäksi “Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella” (s. 11-12). Se on, hupaisista sattumuksista myötähäpeän räimeeseen. Rakkauskertomuksen vuoristorata toisintaa ikiaikaisia prinsessasatuja, joissa heilastelun onnellinen loppu tarkoittaa häitä ja omaa ponitallia. Pahoja äitipuolia tai anoppiehdokkaita tarinassa ei esiinny: käsittämätön länsisuomalainen vaikenemisen kulttuuri sekä sulhon surullisen perhehistorian kuorruttamat isä ja eno omine omituisuuksineen riittävät vastuksiksi innokkaalle ja tarmokkaalle morsmaikulle.

Vaihto-oppilasvuositarinoita keskeiseltä jännitteeltään muistuttava romaani esittää länsisuomalaisen jäyhyyden ja itäsuomalaisen eläväisyyden kaksinkamppailu kitkeränä sopeutumistaisteluna, joka sisältää myös nuoren emäntäehdokkaan henkilökohtaisen kasvun talon tavoille. Huomiot länsisuomalaisesta elämänmenosta ovat kärjistettyjä, mutta osuvia, sikäli kun kyseessä eivät näytä olevan sukupolvien erot tai muut pikemminkin henkilökohtaiset kuin paikalliset ominaispiirteet.

Avioliittosimulaattori jatkaa ilahduttavasti annipolvailevan komediallisen suomichick litin vehnäpellonlaitaromantiikkaa iloisella, hupsuttelevalla otteella ja juurevalla asenteella. Toisaalta se myös shokeeraa terveen realisitisilla maalaisihmisen asenteilla, jotka saivat tällaisen peruskaupunkilaiskukkahattutädin ahdistumaan lihansyönnistään ja maidonjuonnistaan. Ihan tällaista vaikutusta harvemmilla yhden juonen chikkereillä on, (harvemmilla monitasoisilla klassikkoteoksillakaan) mutta pidän erittäin tervetulleena tällaista sivuvaikutusta, joka ryskii kirjan sivuilta tosielämään.

***

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
267 s.

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti 2013)

Niina Within Taisit narrata, Stella on lämminhenkisen humoristinen suomipastissi Bridget Jonesista (osat 1 ja 2). Monipuolinen kirjailija on esikoischikkerissään onnistunut luomaan varsin tasapainoisen viihderomaanin, jossa on sympaattinen päähenkilö, rutkasti kiherryttävää huumoria, pari kevyttä kolmiodraamaa, eksoottinen seikkailu ja runsaasti romanttista jännitystä. Romaani toimii erinomaisesti pikku hömpännälkään.

Ja nyt olen siis orpo tyttö ilman Louis Vuittonia, Stella hymähti surullisena ja tunsi oikeat kyyneleet silmissään. Ihan oikeastihan hän voisi olla orpo ja menettänyt Vuittonin laukun! (s. 17)

Taisit narrata, Stella –teoksen päähenkilö Stella on kohta kolmekymppinen johdon assistentti, jonka lievästi pakko-oireista luonnetta epätasapainottavat impulsiivinen luovuus ja akuutti romanssinnälkä – sekä taipumus valehdella hermostuessaan niin töissä kuin vapaa-ajalla. Pomoonsa ihastunut Stella virittelee romanttisia tunnelmia pragmaattisesti myös lähinaapurustossa, suurkaupungin yössä ja netin treffipalstalla. Kuka lopulta tarttuu verkkoon, vai jääkö Stella pyristelemään valheidensa vankina?

Oman profiilinsa Stella kuitenkin oli jo yöllä luonut. Pitkään pohdittuaan hän oli päättänyt olla ainakin 95-prosenttisen rehellinen eli pysyä iän, siviilisäädyn, koulutuksen ja harrastusten osalta jotakuinkin totuudessa. Eikä maininnut missään nimessä olevansa orpo, kirjailija, tai vakoojan sukulainen. (s. 31)

With leikittelee chick lit -kirjallisuuden ja harlekiiniromanssien kliseillä varsin nokkelasti niin juonten kuin hahmojen tasolla. Löytyy komea lentokapteeni, pomon ja sihteerin välisiä sutinoita, keski-ikäinen puumatar, salaperäinen nettituttavuus. Ystävättären kanssa filosofoidaan, asuntoa rempataan, firma pelastetaan, televisioon päästään, yllätysmatkalla uhkaa vankeustuomio ja kotimaassa joudutaan kohuskandaalin uhriksi. Talvisen suomiromantiikan vastapainoksi tarjotaan eksoottista arabialaista luksukkuutta.

Kliseiden käsittely on kuitenkin onnistunutta: Within teksti luistaa luontevasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on uskottavaa, milloin sen ei ole tarkoituskin olla väkinäistä. Kirjailijan huomiot tunnollisten naisten helmasynneistä ovat nokkelia ja tuovat tarinaan inhimillistä syvyyttä.

Päällimmäisenä teemana on tietysti nykyaikainen pariutumisdynamiikka, mutta sen rinnalle nousee yksilön julkisuudenhallinta. Sosiaalisen median tunkeutuminen niin työ- kuin sosiaaliseen elämään tuo julkisen minäkuvan työstämisen ja hallitsemisen kenen tahansa ongelmaksi. Toisaalta todellisen minän suhde erilaisiin elämänrooleihin on aina ollut monimutkainen kuvio hallita. Stellan hahmossa tulee tämä problematiikka esiin monitasoisesti.

Luin tämän kirjan yhdessä illassa. Liekö aamuyöhön venähtäneen lukuoperaation seurausta, mutta kirjan alkuun verrattuna loppu oli töksähtelevä, kun juonikuvion langanpätkiä yritettiin sitoa ehkä liiankin pikaisesti. Toki kirjan romanttinen loppuratkaisu on, kirjallisuuslajille tyypillisesti, lukijan tiedossa lähestulkoon alkumetreiltä lähtien, mutta olisin silti kaivannut hiukan enemmän ilmaa ja höttöä, ehkäpä huumoriakin loppuunsaatteluun. Kaiken kaikkiaan kuitenkin timmi suomalaischick lit -romaani, jonka uskoisin tavoittavan monenikäisiä lukijoita. Sulkun päähenkilön uusistakin seikkailuista lukisin mielelläni, mikäli sellaisia olisi suunnitteilla.

***

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2013
198 s.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

Laura Paloheimo: Klaukkala

Laura Paloheimon esikoisromaani Klaukkala

Laura Paloheimo: Klaukkala. Kansi: Piia Aho (Otava 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko.

Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala sisältää laadukasta myöhäisteinityttöjen viihdekirjallisuutta. Paloheimo kirjoittaa Anni Polvan jalanjäljissä kansainvälisillä chick lit -tuulahduksilla silattuna. Mikä parasta, niin kansainvälisiin kuin kotimaisiinkin kuvioihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Klaukkalassa on kevyesti glamoröösiä luksukkuutta, siedettävissä määrin lämminhenkistä itsensä etsimistä, reilusti dramaattisia rakkaussekoiluja rakkausseikkailuja ja onnellinen loppu. Kyseessä onkin kirjallinen versio nollakalorin kermakakkupalasta: sen nauttii nopeasti, tulee heti hyvä mieli, ei näy missään seuraavalla bikinikaudella.

Klaukkalan kirjavaliomainen lyhennelmä olisi yllättävän dynaaminen: päähenkilöchiksi pettyy maailman tuulissa, palaa himppeen ja laittaa haisemaan tuoksumaan. Kyseinen henkilö Julia (tuskin mitään yhteyttä Romeon ja Julian Juliaan, mutta romeotahan tässäkin etsitään) aloittaa luksuselämästä tv-tuotannossa työskentelevänä suomenruotsalaisen omistajaluokan Birkin-Fendi -linjan miniäehdokkaana. Hän hoksaa romaanin puolivälin kohdalla elämänarvojensa sattuman oman mokan johdattavan hänet yhtäkkiä downshiftaamaan kotopuoleen, jossa on tehtävä vaikea valinta kahden erilaisen hottismiehen välillä suloisissa suomalaisissa kesäöissä. Samalla hän pyrkii pelastamaan niin äitinsä kuin parhaan ystävänsäkin pulasta ja vielä päälle päätteeksi oman työpaikkansa. Kesälomalla, niin kuin vahvat suomalaiset naiset tuppaavat tekemään. Joutuuko päähenkilömme luopumaan jopa käsilaukkukokoelmastaan päästäkseen jaloilleen? Epilogi kertoo, kuinka kävi.

Paloheimon lämminhenkisen humoristinen tyyli on ottanut paljon vaikutteita niin kansainvälisestä kuin kotimaisestakin nuorten naisten viihdekirjallisuudesta. Kirjailija onnistuukin naittamaan nämä keskenään paremmin kuin monet muut uudet yrittäjät, sillä sekä kansainvälisiin että kotimaisiin ympyröihin sijoittuvat juonet ovat uskottavia. Suuri osa kotimaisten chick lit -kirjoittajien romaaneista sijoittuu maailman megametropoleihin, ja Paloheimo näyttää, että ihan turhaan. Hänen käsittelyssään Helsingistä irtoaa mehukasta bättre folk -draamaa, ja Klaukkala hurmaa torvenkyläläishenkisellä aitoudellaan.

Kirjailijan vahvuutena ovatkin kevyen tyylin lisäksi hänen henkilöhahmonsa. Vaikka hahmokavalkadi on chick lit -kirjallisuudelle tyypillinen ja innovaatioita on tehty lähinnä muokkaamalla homostylisti transuksi, Paloheimon ihmiset ovat sympaattisia eivätkä maistu juurikaan selluloosalta. Viihdekirjoittajana Paloheimo on konservatiivi: hän ei riko toimiviksi tunnettuja ratkaisuja niin juonten kuin romaanin rakenteenkaan suhteen. Miksi toisaalta pitäisikään? Klaukkalan tyyli kantaa. Juonet soljuivat hyvin, tosin muutamaan otteeseen niinkin nopein leikkauksin, että itse putosin kärryiltä.

Kaiken kaikkiaan Klaukkala on oivallinen esikoisteos, joka yhdistää menestyksekkäästi perinteisen suomalaisen pullaleetaviihdekirjallisuuden ja Sex in the Cityn.

***

Laura Paloheimo: Klaukkala

Kansi: Piia Aho

Otava 2012

319 s.

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christien romanttinen trilleri

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. Albert Bonniers Förlag, 1976.

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta…)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut… Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin…***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Sujata Masseyn dekkari Rei Shimura Yakuzan jäljillä

© Kirjakko. Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä. Kansi: Sami Saramäki. Gummerus, 2006.

Sujata Masseyn Rei Shimura Yakuzan jäljillä on yhdeksäs osa sarjassa  japanilais-amerikkalaisen amatöörietsivän seikkailuista japanilaisessa kulttuurissa ja murhasotkuissa, kuinkas muuten. Masseyn tarina etenee sujuvasti, ja erityisen viihdyttävää on seurata chick-lit tyyppisen, joskin huomattavasti ponnekkaamman päähenkilön selviytymistä japanilaisessa työ- ja seuraelämässä. Henkilökohtaisesti olisin selvinnyt ilman pakkopullaromanssiakin, mutta kirjan teemoista päätellen päähenkilön romantillinen elämä on isossa osasssa kaikissa sarjan osissa.

Tässä kohtaa täytyy varmaan tunnustaa, että olen ollut tietoinen sarjan olemassaolosta lähes kymmenen vuotta, mutta jättänyt aina hyllyyn. Ihan pelkästään manganomaisten kansien takia. Koska en lue mangaa, ja kansien tulisi parhaimmillan kuvata kirjan sisältöä, olen kuvitellut olevani Rei Shimura -yleisön ulkopuolella. Käytännössä kuitenkin (olettaen, että tämä sarjan n:s osa on samantyyppinen kuin aikaisemmat) Rei Shimurat ovat agathacristiemäisellä tavalla juonikuvioituja, verettömiä ja lähes väkivallattomia viihdedekkareita, joissa sympaattisen päähenkilön henkilökohtainen elämä ja dekkarielämä linkittyvät kevyeksi viihdepläjäykseksi.

Rei Shimura Yakuzan jäljillä on saanut päänäyttämökseen japanilaisen tavaratalon – kuvitteellinen Mitsutan on yksi monista Ginzan paremmista ostostaivaista, jossa työskenteleminen vaikuttaa aika lailla samalta kuin kotoisalla Stockalla. Paitsi, että suositut brändit ja rahasummat ovat tietysti eri sfääreissä, ja aspahommat japanilaiseen tapakulttuuriin sovitettuja. Rei joutuu lirkuttelemaan tiensä töihin Mitsutaniin ihan vaan vakoillakseen vähän tietoja USA:n valtion leivissä – toimeksiannon hän on ottanut krooonisen rahapulansa takia. Vakoiluhommat johtavat niin kylpylään tavaratalon johtoryhmän kanssa kuin murhaankin.Välissä Rei shoppailee, deittailee myyjätoverinsa deittikaasona ja selvittelee sydänsurujaan (menneitä ja nykyisiä), sekä osallistuu japanilaisiin perinteisiin juhlamenoihin.

Jos näitä eksoottisempia japanilaiseen elämänmenoon liittyviä ei tässä teoksessa olisi, en vaivautuisi edes ajattelemaan sarjan muiden osien lukemista. Eksoottiset kulttuuriset yksityiskohdat tuovat Rei Shimuralle särmää sekä tarinaan että henkilöhahmoihin, ja nostavat sen tusinadekkareita tai -chikkereitä mielenkiintoisemmaksi. Masseyn ansiona on, että eksotismeilla ei kuitenkaan mässäillä tai niitä nosteta esiin turhan takia – ne solahtavat tarinaan sen olennaisena osana ihan muutamaa sivurimpsua lukuunottamatta.

Vaikka itse olen ollut nihkeä shimurojen suhteen vuosikausia, saatanpa tämän ensimmäisen kokemuksen jälkeen hyvinkin lainailla sarjan muut osat oikeasssa järjestyksessä yhdeltä fanityttökaveriltani (porttiteoria toiminnassa). Luotettava, suht tasalaatuinen sarja, kuulemma. Johon on tulossa pitkän tauon jälkeen uusi osa, tiedottaa kirjailija kotisivuillaan.

***

Sujata Massey: Rei Shimura Yakuzan jäljillä

Suom. Titta Leppämäki

Kansi: Sami Saramäki

Gummerus 2006

447 s.

Sofi Fahrman: Elsas mode

Sofi Fahrmanin chick lit romaani Elsas Mode

© Kirjakko. Sofi Fahrman: Elsas Mode, kansi: Pierre Björk jne (Nordstedts 2010).

Ruotsalaisen muotibloggaajan ja -toimittajan Sofi Fahrmanin ensimmäinen romaani Elsas mode vuodelta 2009 on pinnallista ryysyistä rikkauksiin -pimukirjallisuutta kevyimmillään. Se tarjoaa muotibloggaaja Elsan siivellä nojatuolimatkan pasta rougesta (makaronia ketsupilla) macarooneihin, epäonnistuneista kuokkavierailuyrityksistä henkilökohtaisiin design-kutsuihin ja tietysti humalaisista satunnaissuhteista vakaaseen ihmissuhteeseen rikkaan ja vaikutusvaltaisen poikaystävän kanssa. Gina Tricotin räteistä ei kuitenkaan missään vaiheessa päästä eroon: amerikkalaisiin ja brittiläisiin vastineisiinsa verrattuna Elsas mode viehättää puolivallattomalla kotikutoisuudellaan.

Elsas modessa  (Nordstedts 2010) Sofi Fahrman kirjoittaa siitä minkä tuntee, mikä tuo romaanille uskottavuutta silloinkin, kun tarinan ja hahmojen kehitys aiheuttaa lähinnä varpaitakipristelevää myötähäpeää. Kirjan arkitodellisuuden ja muotiunelmaelämän välillä pongahtelevat juonet liittyvät 21-vuotiaan Elsa Gustavssonin rimpuiluun aikuisuuden alussa. Boråsin pikkukaupungista kotoisin oleva Elsa palaa häntä koipien välissä elämänsä irtiottoreissulta Nykistä vain huomatakseen, että muutamassa kuukaudessa parhaat kaverit ovat pamahtaneet paksuksi. Elsa pakenee Tukholmaan, bunkkaa kaverin soffalla, rupeaa kahvilatyöntekijäksi päivisin ja muotibloggaaja-bilehileeksi iltaisin.

Pikku hiljaa asiat alkavat lutviutua Elsan toivomaan suuntaan kovan työn, päämäärätietoisuuden ja onnekkuudenkin ansiosta. Kuvioita sekoittavat muun muassa anonyymi juorubloggaaja, joka ottaa Elsan silmätikukseen, poikaystäväntapainen Nykistä ja ihkurakas muotisuunnittelija yläluokkaisine perheineen. Ennen kaikkea menestys on kiinni Elsasta itsestään: mokailut hyvitetään, niistä opitaan ja hyvästä jaetaan hyvää tovereillekin.

Elsas modesta voi myös löytää yleisimmät vinkit aloittelevalle muotibloggaajalle. Lukijalle tulee kuva, että hän pääsee vilkaisemaan ruotsalaisen muotibloggaajaeliitin elämään Elsan blogin noustessa paikallisella blogilistalla täydestä tuntemattomuudesta top kolmoseen. Romaanissa tiputellaan ällistyttäviä määriä Nimiä: Sofi ei malta olla mainitsematta itseään tai julkkiskavereitaan useampaan otteeseen. Lisäksi  muotiliikkeitä, ravintoloita ja joka sortin merkkituotteita droppaillaan huomattavan usein jopa chick litiksi. JSN antaisi tästä varmaankin tuomion piilomainonnasta.

Blogimaailmasta tuttu aspekti on kirjan kuvallisuus, konkreettisesti. Lukujen alut on kuvitettu Elsas mode -blogin screengrabeillä. Lisäksi kirjassa on  todella omituinen 12-sivun värikuvamuotikollaasiliite. Ilmeisesti tarkoituksena on ollut luoda blogimaista tunnelmaa romaanin keskelle, mutta yritys kariutuu väärän median fyysisiin rajoituksiin.

Elsas modea kantavat viihdyttävyys, chick litin kliseet ja lievä tirkistyksellisyys. Se ei pyri olemaan mikään kirjallisuuden merkkiteos, vaan bussissa työ- tai koulumatkalla luettavaa helppohömppää ajan hermolla olevista teemoista. Ruotsissa Elsan stoori onkin edennyt jo romaanisarjan kolmanteen osaan ja onpa siitä tehty tv-sarjakin. Toistaiseksi suomentamaton Elsas mode käy vaikka ruotsin kielen kesäpreppaukseen melko hyvin – edistyneemmät voivat bongailla kirjoitusvirheitä.

Omalta osaltani Elsan tarina taitaa kuitenkin jäädä tähän. Joskus on parempi jättää loput mielikuvituksen varaan…

Kirjaläppää: Voiko feministi lukea chick litiä?

Charles E. Perugini: In the Orangery. Lähde: Allposters.com

Joku oli löytänyt tiensä tänne kysymällä googlelta, “voiko feministi lukea chick lit kirjallisuutta?” Miten on?

Ehdottomasti voi. Ensinnäkin koko feminismin ajatus lähtee siitä, että sukupuolen ei pitäisi rajata kenenkään yhteiskunnallisia, kulttuurisia tai sosiaalisia mahdollisuuksia. Jos kerran miehet voivat halutessaan lukea chick litiä, mikseivät naiset voisi? Ei ole tarpeen rajoittaa itseään lukemasta nuorten aikuisten naisten kirjallisuutta samalla tavalla kuin ei ole tarpeen pyytää pienempää palkankorotusta kuin haluaa.

Toisekseen, mitä varten kirjallisuus on, jos ei lukemista varten? Yhden alan kirjallisuuden lukeminen syventää näkemystä kapea-alaisesti, kun taas mahdollisimman monenlaista kirjallisuutta lukeva pystyy kasvattamaan näkemystään siitä, mitä kaikkea kirjallisessa maailmassa on.

Chick litin lukemista voi tässä mielessä perustella useammastakin näkökulmasta:

a) Kyllähän vihollinen pitää tuntea. Ei voi puhua chick litistä asiantuntevasti,  ellei ole tutustunut edes pintapuolisesti koko genreen ideologisista, sukupuolisista tai muista syistä. Naishömpän tuomitessaan pitäisi olla jotain perusteluja, ja mistäpä ne perustelut paremmin kaivaa, kuin hömppäkirjoista itsestään?

b) Kaikki chick lit ei suinkaan koske sitä, miten päästään mahdollisimman upeasti naimaan naimisiin, shopataan parhaat rakkauskengät ja edetään onnellisten sattumien kautta uralla. Chick lit ei suinkaan ole yksi monoliittinen kirjallisuudenlaji, kuten monesti kuvitellaan. (Ks. New York Timesin artikkeli vuodelta 2006, joka ottaa esille mm. unkarilaisen feministisen chick litin.) “Chick lit”-termi syntyi 1990-luvulla kuvaamaan Bridget Jonesia, joka oli kuitenkin pastissi Jane Austen -romaaneista. Sittemmin samaa termiä on käytetty pääasiassa kuvaamaan Bushnell-Keyes-Kinsella-Sykes-tyyppistä überchikkeriä.

Mutta sitä voidaan käyttää kuvaavaan kaikkea pääasiassa nuorille naislukijoille tarkoitettua kevyttä viihdekirjallisuutta, joka (yleensä) myy hyvin, joka ei tee suuria kirjallisia innovaatioita tai jolla ei ole uutta filosofista sanomaa. Eli siis vähän kaikkea tarpeen mukaan.

c) Chick litistä voi tehdä feminististä tulkintaa paitsi kirjasta itsestään, myös ympäröivästä yhteiskunnasta. Tilaisuutta ei kannata jättää käyttämättä hyväkseen.

Esimerkiksi suomalaisen chick litin itselleni mielenkiintoinen alagenre on kolmikymppisen naisen äitiyttä ensimmäisen lapsen saannin aikaan kuvaava kirjallisuus. Tämä mahtanee kertoa jotain suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta (sukupuolieroihin törmätään niin perhepiirissä kuin työpaikallakin vasta perheytymisen yhteydessä) tai esimerkiksi yleisestä vapaamielisyydestä (naisten elämistä tietyllä tavalla vaaditaan vasta, kun hän on plussannut). Tässä mielessä kannattaa tutustua esim. Pauliina Suden Ruuhkavuoteen (2005), Cia Kiiskisen Äitiyspakkaukseen (2001) tai Minna Kiistalan Minä en sitten koskaan muutu -teokseen (2010).

Chick lit -termiä voi käyttää myös retroaktiivisesti, mikäli tiedostaa käyttönsä olevan anakronistista. Miten esim. 1800-luvun chikkerisankarittaret eroavat 1960-luvun Modesty Blaisesta tai Sinkkisten Carriesta? Mitä nykyinen naiskirjallisuus kertoo feminismin kehityksestä, valtavirtaistumisesta ja naisasialiikkeen yhteiskunnallisesta onnistumisesta?

Mitäs koottuja selityksiä tästä nyt jäi puuttumaan?

Katso lisää ylen jutusta 20.4.2012: Voiko feministi lukea chick lit -kirjallisuutta?