Tag Archives: bromance

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri (Atena 2012)

Roope Lipastin Rajanaapuri on humoristinen kertomus kitkerästä keski-ikäisestä miehestä, joka täyttää elämänsä tyhjyyden naapurin toimien tiiviillä seurailulla ja kommentoinnilla. Naapurikyylä on varmaankin kaikille ihmisille tuttu ilmiö, mutta Lipasti pyrkii kertomaan kyyläyksestä suorittajan itsensä näkökulmasta. Kerronta ei silti kohtele kyylää silkkihansikkain, edes empaattisesti, kuin hetkittäin. Huumori syntyykin jännitteestä – ylittämättömästä kuilusta, suorastaan – joka syntyy päähenkilön toiminnan ja hänen itseymmärryksensä välille.

Jälkiruuaksi juotiin kahvit ja siinä vaiheessa lapset katosivat omille teilleen, mikä oli helpotus. En olisi kestänyt enää yhtään lausetta, joka alkaa sanalla äiti. Eikö lainsäätäjä voisi tehdä jotain asialle, elleivät vanhemmat siihen pysty? Suomi voisi luopua ydinvoimasta, jos kaikki se energia, mikä menee äiti-sanan hokemiseen, siirrettäisiin kantaverkkoon. (s. 26)

Rajanaapuri on keski-ikäinen usean lapsen isä ja tee-se-itse-tyypin renessanssimies, joka varastoi pihallaan kaikkea hyödyllistä, jota voi vielä joskus käyttää. Vaikka ei sitten kuitenkaan käytä. Kertoja puolestaan on keski-ikäinen lapseton mies, joka pitää pihansa kunnossa ja päivittelee rajanaapurin rakennusprojekteja, ihastuu hänen vaimoonsa ja syö hänen tukkisavottaeväänsä. Tavallista suomalaisen perähikiän pussinperän elämää siis vietetään. Paitsi sikäli, että rajanaapuri on erittäin sopuisa mies, ja tulee toimeen elämäänsä stalkkaavan, kritisoivan, jopa osittain havittelevan, leskimiesnaapurinsa kanssa.

– Kun sitten on saanut sen kaiken, kun on rahaa, ikää ja mahdollisuuksia, ei enää huvita mennä mihinkään. Keski-ikäiselle riittää, että saa kekkuloida pihalla ja huutaa vapauttaan omassa pikku universumissa. Ei maailmalta sen kummempia ole löydettävissä.
      Siitä olin naapurin kanssa eri mieltä. Syksyllä aioin nimittäin matkustaa Thaimaahan. Minua kiehtoo sen maan kulttuuri. (s. 23)

Lipastin tarina on arkisessa jouhevuudessaan valloittava. Kerronnassa viuhuvat yleiset keski-ikäisiin miehiin kokemusperäisesti kohdistuvat yleiset ennakkoluulot, mutta näkökulman valinnasta johtuen äkkiväärästi nyrjähtäneinä. Lauseiden vaihteleva rytmitys tukee humoristisuutta: polveilevien virkkeiden nostatus läjäytetään huumorielimille lyhyin päälausein. Paitsi silloin, kun toimitaan päinvastoin. Tämä on erittäin oikein.

Mitä teemapuoleen tulee, Rajanaapuri väittää, että ihminen ei oikein selviydy yksin, sellainenkaan ihminen, jolla on huomattavasti vaikeuksia tulla toimeen kenenkään, edes lähimmäisensä, saati sitten naapurinsa kanssa. Toisaalta Rajanaapurissa paketoidaan viisi viimeistä käskyä nykymaailmassa varsin relevanttiin, helposti lähestyttävään muotoon. On vaikeaa olla ihmisiksi, mikäli oma käsitys ihmisiksi olemisesta ei täysin vastaa keskiarvotaviksen käsitystä. Erittäin hauskaa seurattavaa on se. Näin fiktiivisessä muodossa.

***

Roope Lipasti: Rajanaapuri
Kansi: Elina Warsta
Atena kustannus 2013 (2012)
247 s.

Ally Condie: Tarkoitettu -trilogia

Ally Condien Tarkoitettu -trilogia on hyvin nuorille aikuisille tarkoitettu dystopiaromanssi tai romanttinen dystopia, jossa nuorten kolmiodraaman taustana toimii totalitaarisen Yhteiskunnan pinnan alla muhiva Kansannousu*.  Kirjailija nakkelee romanssin sekaan kliseisiä scifikirjallisia täkyjä ikään kuin pitääkseen kulissit kasassa. Trilogian kasvatuksellisena ansiona voidaan nähdä taiteen merkityksen selittäminen oletetulle lukijakunnalle.

Kolmiodraama on trilogian keskeinen – ja ainoa looginen ja suhteellisen koossa pysyvä elementti. 17-vuotiaiden Cassian, Zanderin ja Kyn rakkauselämä tempoilee sisäsiististi läpi yhteiskunnallisten rakenteiden täydellisen hajoamisen.

Ensimmäinen kirja, Tarkoitettu,kertoo vielä melko mielenkiintoisesti totalitaarisen Yhteiskunnan elämänmenosta nuoruuden ja aikuisuuden välitilassa olevien nuorten näkökulmasta. Toinen kirja, Rajalla, jatkaa nuorten tarinaa tavallisen ja hyvin organisoidun urbaanin elämän ulkopuolelle. Kolmas kirja, Perillä, pyrkii puolestaan valottamaan, mitä vallankumouksen aikana tapahtuu niin näille nuorille kuin koko Kansannousussakin. Reikäisempää ja reikäpäisempää vallankumouskuvausta saa hakemalla hakea. Suosittelenkin vahvasti trilogian toimittamista kaksiosaiseksi omakohtaisessa lukukokemuksessaan.**

Tarkoitettu

Xander ja minä olemme normaaleja, terveitä kansalaisia, tämän ryhmän jäseniä. Emme ulkopuolisia. Mutta nyt tunnen olevani muista erilläni, aivan kuin minun ja tuijottavien silmien väliin olisi noussut ohut kirkas seinä. Me näemme toisemme, mutta emme pääse toistemme luo. (s. 36)

Condie asettaa Tarkoitetussa Yhteiskunnan tavanomaisen järjestyksen ja järjestelmän. Yhteiskunta on totalitaarinen suunnitelmatalous, jossa kaikkea hallitaan tieteellisin menetelmin: ihmisten yksilöllisten piirteiden perusteella koostetut ruuat saapuvat koteihin sopiviin aikoihin, pariutuminen hoidetaan yhteiskunnan toimesta kaikille sopiviksi arvioiduille 17-vuotiaille ja ihmiset kuolevat 80-vuotispäivänään. Järjestelmän ansiosta taudit on saatu kukistettua, ruokaa riittää oikea määrä kaikille, eikä kenenkään tarvitse ottaa vastuuta omista valinnoistaan. Niitä ei kerta kaikkiaan tarvitse tai ole syytä tehdä. Yhteiskunta on säilyttänyt menneisyydestä 100 laulua, 100 taideteosta ja 100 runoa, vapaa-ajan aktiviteetit sisältävät enimmäkseen yhteiskunnan määrittelemää toimintaa.

Tämän mielenkiintoisen lähtökohdan Condie rikkoo sopimattomalla romanssilla, kun yhtäkkiä tyttö joutuu kahden pojan loukkuun järjestelmässä tapahtuneen virheen takia. Kumman valita ja miten tällainen virhe on ylipäänsä mahdollinen? Asiaa selvitellessään päähenkilötär Cassia havahtuu Yhteiskunnan järjestystä uhmaavan vastavoiman Kansannousun olemassaoloon. Silti, kumman kaa? Ja mitä sitten, jos Yhteiskunta ehtii viemään valinnan mahdollisuuden?

“Vaikka hän ei itse olisi elänyt tarinaansa, on olemassa yllin kyllin meitä jotka olemme kokeneet saman. Niinpä se on joka tapauksessa totta.”

Rajalla

“En ymmärrä, miksen kanniskellut kuvia ja runoja mukanani kaiken aikaa ennen tänne tuloa. Päätteet täynnä paperia – miten ylellistä. Valtavasti huolellisesti valittua kauneutta, emmekä silti katsoneet tarpeeksi.

Rajalla on matkakertomus Yhteiskunnan rajoilta – ja samalla kasvukertomus totutun ja opitun jättämisestä taakseen kasvaessaan omaksi itsekseen. Kun Yhteiskunnan pimeät puolet paljastuvat yhä konkreettisemmin nuorten arjessa, ja on pakko pohtia kehen tai mihin voi luottaa, myös tunteisiin luottaminen vaikeutuu. Mikä on totta? Kumpi puoli valita?

Perillä

Kansannousu sanoi, että se näyttäisi tältä. Yritän olla vilkuilematta muita. Kuka muu tietää? Onko kukaan muu mukana kansannousussa? Ovatko he nähneet samat tiedot kapinan etenemisestä kuin minä? (s. 18)

Trilogian kolmannessa osassa rakkausdraama levittää lonkeroitaan alkuperäisen kuvion ulkopuolelle. Kapinan puhjetessa kirjailija menettää otteensa luomaansa maailmaan – sekä minkäänlaiseen maailmankuvauksen uskottavuuteen.

Tämä tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin ihmiset toimivat kuin länsimaisen nyky-yhteiskunnan ihmiset, vaikka ovat kasvaneet perin erikoisessa yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Toisekseen, Yhteiskunta ei toimi tavalla, jolla sen on aiemmissa teoksissa esitetty toimivan. Kolmanneksi, lähestulkoon yhtään juonenkäännettä ei voida selvittää vetämättä hatusta mitä ihmeellisimpiä höpökaneja. Ikäänkuin kirjailijan paukut olisivat loppuneet toiseen kirjaan, mutta kustannussopimuksen klausuulien puitteissa on kuitenkin vielä kolmas kirja pitänyt väen väkisin tiristää.

Taidekasvatusaspekti ja romanssi kuitenkin kukoistavat ja kolmiodraama saapuu tyveneen kotisatamaan. Sitä jää kuitenkin säälimään, että alun lupaavat tieteisfiktioasetelmat hukattiin keskinkertaiseen söppelihömppään. Lisäksi pohdituttaa tällaisten viimeiseltä kolmasosaltaan turhien trilogioiden lukemisen mielekkyys. Taitaapa mennä hetki ennen kuin tartun seuraavaan satsiin.

***

* Isot kirjaimet ovat olennaisia ilmeisesti Douglas Adamsin huomioimasta syystä: “Isot kirjaimet [ovat] aina paras tapa suhtautua sellaiseen, mistä ei ole aivan varma.”

** Epäilen, että vahvasti negatiivinen kokemukseni koko teosta kohtaan johtuu tasan tarkkaan kolmannen osan luokattomasta kehnoudesta. Ensimmäiset 2/3 ovat varmasti vähintään keskinkertaisia tai keskinkertaista parempia dystopiaromansseja.

Ally Condie: Tarkoitettu
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Matched
Tammi 2012 (2011)
339 s.

Ally Condie: Rajalla
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Crossed
Tammi 2012
339 s. 

Ally Condie: Perillä
Suom. Kaisa Kattelus engl. alkup. Reached
Tammi 2013
444 s.

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakan tänään ilmestynyt svartmörkthumoristinen esikoisromaani Marras kertoo ihmiselämän järkyttävästä välitilasta, Euroopan keikkakiertueesta. Ja kertookin tärviöhauskasti, jouhevan jutunkertojan polveilevalla niskaperseotteella. Epäilen, että esikoiskirjailijan oma kokemus ja kuulohavainnot Sentencedin kitaristina ovat vaikuttaneet tämän musikaalisen veijariromaanin syntyyn – joskin pidän jokseenkin surullisena, että kenenkään ihmisen tai eläimen olisi pitänyt tällaisia kokemuksia läpikäymän. Häilyväinen on kuitenkin myötätuntoni. Se ei nimittäin laisinkaan estänyt minua itkuhuutonauramasta synkän sankarimme julmille edesottamuksille.

Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen [jyrkänteen] reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli krapulaisia, jotka olivat hauraissa ja hallitsemattomissa olotiloissaan vielä arvaamattomampia. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samoista toiveista laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet paljon levyjä. Minä olin yksi heistä. (s. 127)

Bändi on Marras, jengi on Korpisuo, Suopunki, Raunio, Hautamaa ja Maaninen. Tarinan kertoo Hautamaa, kitaristi. Bändi on kuukauden mittaisella Euroopankiertueella yhdessä ruotsalaisen lämppärin, saksalaisehkon kuskin, amsterdamilaisen kiertuemanagerin ja sekarotuisen roudariporukan kanssa. Hautamaan nainen on raskaasti raskaana, ja niin on bändin musiikkikin. Hautamaa löytää Euroopan metropoleista niin kestokännin, -krapulan kuin satunnaisia synkkiä muistomerkkejäkin. Mitä löytyykään kiertuebussista?

Ahdistus matkasi mukana bussissa, ajoi Persvako sen kuinka kauas tahansa. Tien päällä oli liikaa aikaa miettiä ja maalailla itselleen kauhukuvia. Olimme kuin lukittuna outoon puolielämään, henkiseen karanteeniin – odottamaan, että oikea elämä jatkuisi, sikäli kun olisi enää jatkuakseen. (s. 121)

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta. Keikkabussi näyttäytyy kiirastulena, kirjaimellisena helvetin esikartanona, josta on luvattu kotiinpaluu niille, jotka hengissään ja järjissään selviävät.

Marras näyttää keikkaelämän kääntöpuolen, nimittäin sen, jossa artisti maksaa. Vaikka romaanista paistaa läpi omakohtainenkin kokemus, Lopakan teos on sopivasti etäännytetty ja fiktionaalistettu erityisesti hahmostereotyyppien avulla, eikä ainakaan raskasta musiikkia tuntemattomalle lukijalle tule iljettävää salakyyläysoloa. Kiertuebussilla matkailu näin omasta kotisohvasta käsin on hävyttömän hauska, sopivasti traaginen Avaran ihmisluonnon tarkkailutilaisuus, jonka aikana voi aavistella, mistä heavy metal -musiikki kohoaa.

Paikallinen sivistysvaltio antaa tälle romaanille dix poäng. Hyvä aloitus lukuvuodelle 2014.

***

Sami Lopakka: Marras
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
346 s.

Kirjaläppää: SK:n kirjallisuusskandaalista vielä

Kokoilin Suomikirjallisuuden nykykriisi -postaukseeni kaikenlaista puheohjelmaa SK:n skandaaliteemaan ja kohuartikkeliin liittyen. Nyt on kuitenkin pakko kertakaikkiaan (ja luvalla) sisäistää eräs puheenvuoro tähän yleisesti jaettavaksi.

KultTV on ehkäpä maamme eniten hermolla ja erittäinkin läpällä oleva kirjallisuusohjelma. Mutta asiahan on raadollinen, ellei jopa raato. Kiitos, JP ja Kimmo.

“Vessapaperirulla _on_ uusi romaani!”

KultTV #4: Suomalainen kirjallisuus on paskaa!

PS. JP lupasi minulle Facebookissa, että sepäs vasta olisikin pysäyttävä tapaus, mikäli hänen seuraava romaaninsa olisi Kekkonen meets keijut palindromicrossover. Jäämme innolla odottamaan.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää. (s. 11)

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle hurmaa lämminhenkisen hävyttömällä vastakkainasettelullaan, jossa päämäärättömyydessään rypevä opiskelijapoika ja julma mummeli kohtaavat toisensa huumeiden merkeissä. Tiuraniemen riemastuttavat, lakoniset dialogit iskeytyvät rikasta minäkerrontaa ja hersyviä välianekdootteja vastaan tuottaen ensiluokkaista hupia, jota ehkäpä hiukan sarkastiseksikin sopii ajoittain epäillä.

Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?

Eniten Kolmårdenissa Miska piti tapiirista. Se oli aitauksessa ja seisoskeli siellä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Muina miehinä vain seisoskeli eikä tehnyt itsestään numeroa, ei ollut verenhimoinen eikä ihmeellisen värikäs, ei komea eikä vaarallinen. Tapiiri oli mustanharmaa pötkylä, jolla oli vähän niin kuin kärsä. Miska nojasi aitaukseen ja katseli kiinnostuneena tapiiria. Kyllä. Tapiiri oli mainio. (s. 178)

Kaksnelonen Miska ajelehtii kaljanhuuruisessa opiskelijaelämänvaiheessa ainoana ankkurinaan kämppis Ville, paras kaveri jo tarhasta. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa: 1) Ville löytää tyttöystävän, 2) äiti lahjoo Miskan viemään kukkia ja pahoittelut kuusikymppiselle Birgitalle, jonka jalat on juuri amputoitu. Birgitta paljastuu pahansisuiseksi, mutta rikkaaksi vanhaksi alkkikseksi, joka lahjoo ja syyllistää Miskan uudelle visiitille rampaa katsomaan. Kun Miska lähtee baariin lievittämään ahdistustaan ja saa ajattelemattomuuttaan käsiinsä jättipussin ensilaatuista kannabista, Miskan ja Birgitan suhde saa täysin uusia ulottuvuuksia. Seuraa kaksiviikkoinen, jonka aikana Miska höykyttyy elämän myrskyisessä vesilasissa lukuisin erittäin villein tavoin.

Tämän kirjan luettuani pääsi tapahtumaan niin ikävästi, että minulla ei ole kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Tai no, yksi kirjoitusvirhe siellä oli. Nyt saa nauraa kirjabloggaajalle.

Odotettiin, että Miska vastaisi. Hän ei vastannut, koska oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu kenellekään mitään tässä armottomassa maailmassa, jossa elämä on yhtä taistelua ja oma tahto murskataan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän turvautui kehittämäänsä letkupuolustukseen ja valahti aivan veteläksi. Se yllätti äidin ja hän joutui laskemaan Miskan lattialle. (s. 68)

Kukkia Birgitalle -romaanin päähenkilöt ovat herkullisen inhimillisiä törkeine kauheuksineenkin. Introvertti Miska hehkuu juuri teini-iän ohittaneen nörtin sosiaalista avuttomuutta – mutta on kuitenkin hyväntahtoinen ja kokee maailmantuskaa niin aidosti kuin vain ihminen, jolla on aikaa muttei tekemistä voi kokea. Pahansisuisessa Birgitassa tulee lihaksi sellainen kovaksikeitetty katkeruus, jonka voivat saada aikaan vain lukuiset hylkäämisen kokemukset. Minä tiedän tällaisia ihmisiä. Olen saattanut olla sellainen itsekin…

Kukkia Birgitalle voisi luonnehtia urbaaniksi opiskelijapikareskiksi. Tiuraniemi on romaanissaan muodistanut kehyskertomuksellista novellianekdoottikerrontaa* tekemällä nykyaikaan sijoittuvasta kehyskertomuksesta menneisyyttä selittäviä tarinoita huomattavasti olennaisemman. Tämä suorasukainen tekniikka ei kuitenkaan haiskahtanut liikaa postmodernilta hapatukselta, vaan sopi kirjailijan muutenkin satunnaisesti lukijaa fiktion syleilystä tipauttelevaan kertojanääneen. Runsaalla kädellä viljellyt intertekstuaaliset heitot ja lukuvinkit olivat ihania.

* Esim. Canterburyn tarinoita

***

PS. Kirjailija on myös kirjabloggaaja. Kirjabloggaajakollegius ei ole kuitenkaan vaikuttanut tähän arvioon mitenkään. Bongasin kirjan Minervan katalogista, ja olin ihan että “Kirjalliset mummot! Ihan parhaita! Tilaan tämän!”. En ole myöskään käynyt kertaakaan Siinan blogissa ennen tämän arvion valmistumista. Mutta nytpä huomaan, että sekin on älyttömän hauska. Hah!

***

Osallistun tällä teoksella #lukutaitokampanjaan.

***

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s. 

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma (WSOY 2013)

Karo Hämäläisen kamaridekkarissa Ilta on julma vedetään julmuusnappi niin kaakkoon, että iskeydytään kiinni itkettävän hauskaan – kynsin, hampain ja shampanjasapelein. Kirjailijan lähtökohtana on perinteinen (mutta ei suurin surminkaan veretön) tätidekkari ja whodunit -perusjuoni, joita muodistavat hyvin jännitteikäs näkökulmatekniikka ja yhteiskunnallinen tematiikka.

– Tappiot sosialisoidaan ja voitot yksityistetään, Mikko sanoi.                                                   – Se on osoittautunut käytännössä varsin tehokkaaksi tulonjaon tasapainottajaksi, totesin.              Mikon silmiin ilmestyi tappajan katse. Iltaan tuli uutta sähköä, eikä kukaan enää muistanut Maaritia. (s. 64)

Ilta on julma kertoo kahden pariskunnan illanistujaisista Lontoossa. Porukan miehet ovat olleet ystäviä lapsuudesta. Kansakunnan sosiaalisen omantunnon viitan harteilleen sovitellut journalisti Mikko on naimisissa miesten lukiokaverin Veeran kanssa, ohjauskorkoja voitokkaasti vääryydellä puljannut investointipankkiiri Robert puolestaan itsensä rikkaisiin naimisiin juonineen Elisen kanssa. Vuosikausiin ei ole tällä porukalla tavattu – ja joku aikoo pitää huolen siitä, ettei toiste tavatakaan. Kirja alkaa oikeastaan epilogista: kolme kännykkää pärähtää soimaan asunnossa, jossa ei ole enää yhtään eloonjäänyttä. Mitä tapahtui? Missä se neljäs kännykkä mahtanee soida? Kenen kännykkä se on?

Hämäläinen kirjoittaa myös tässä romaanissaan hyvin tuntemastaan finanssimaailmasta. Henkilöhahmot ovat tappiin saakka karikatyroituja stereotyyppejä edustamiensa tahojen tai alojen toimijoista. Tai näin sitä ainakin toivoisi, sillä hahmot ovat kukin omalla tavallaan iljettäviä ja sietämättömiä.

Näin pitkälle karikatyroitujen hahmojen ongelmana on lukijan kannalta lievä paperinmakuisuus, joka yllättäen korostuu kirjailijan erittäin hyvin hallitseman näkökulmatekniikan ansiosta: hahmot pelaavat shakkia, sen sijaan että eläisivät. Shakkeilu on perusteltua tilanteen, hahmojen yhteisen menneisyyyden tapahtumien ja ominaisten luonteenpiirteiden ansiosta, mutta yhdessä whodunit-juonen kanssa se tahtoo latistaa koko kirjan älylliseksi harjoitukseksi hurjan hauskoista välivitseistä ja tätidekkarigenren uudistamispyrkimyksistä huolimatta.

Kirjan teemat nousevat esiin henkilöhahmojen välisistä jänniteistä ja hahmojen taustoista. Kokonaisvaltainen tilannekontrolli ja hetkeen heittäytyminen, suunnitelmallisuus ja sattuma, sosiaalinen omatunto ja individuaalinen hedonismi taistelevat paitsi henkilöiden välisissä asetelmissa, myös jokaisen hahmon sisällä. Ilta on julma esittääkin julmimpana aksioomanaan, että jokainen on niin perso jollekin asialle, että syöksee itsensä tavanomaisilta raiteiltaan toimimaan sen tietyn asian saavuttamiseksi. Onko se sen arvoista? Miten tavoitteitaan voi ylipäätään saavuttaa, kun joutuu toimimaan inhimillisten tekijöiden kanssa – niin itsensä kuin muiden ihmisten?

Ilta on julma -teoksen alaotsikkona on tragedia – joka paljastuu pesunkestäväksi kreikkalaistyyppiseksi. Traagisinta Karo Hämäläisen nykytragediassa vaikuttaa pohjimmiltaan olevan huomio, että nykyään emme voi syyttää jumalia – ihmiset tekevät tämän itse itselleen. Kirjasta jäi kuitenkin hiukan väljähtynyt jälkimaku, sillä emotionaaliset tihentymät lauhtuivat useimmiten steriiliin älyllistämiseen. Tämä oli kirjan sisäisesti monin tavoin perusteltua, mutta samalla se teki lukukokemuksesta teflonisemman, vähemmän koskettavan. Teos on kuitenkin monipuolinen kattaus dekkariksi, sillä Hämäläisen menu sisältää erittäin nautinnollista aivojumppaa, hyviä teemoja ja vahvan edustuksen vuoden parhaiden intertekstuaalisten heittojen kisassa.

Osasin Christien kirjojen juonet… sillä olin hankkinut hänen salapoliisiromaaniensa juonireferaatit sisältävän teoksen heti muutettuani Englantiin. Referaatti oli dekkarille sopiva mitta. Se tiivisti olennaisen muutamaan sivuun. Posliinikuppi ei kilissyt kertaakaan, eikä tarvinnut seurata vanhanpiian ja maalaismaisesti puhuvan puutarhurin keskustelua krookusten kukinnasta. Kaiken lisäksi juuri mitättömältä tuntuva krookusten kukinta-aika kuitenkin olisi se johtolanka, jota ilman romaanin juonta ei ymmärtäisi. (s. 235)

***

Karo Hämäläinen: Ilta on julma
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
345 s.

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen. Kansi: Sanna Mander (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Kaj Korkea-ahon Tummempaa tuolla puolen kertoo neljän kolmikymppisen pohojanmaalaistoveruksen kipuilusta aikuisuuteen lapsuuden ja nuoruuden tykyttäessä vielä takaraivossa. Kasvutarinoiden tummia sävyjä johdattelee loppuhuipentumaan trilleriksi kiihtyvä reaalifantastinen juonne. Korkea-aho törmäyttää romaanissaan taitavasti toisiinsa maalaisromanttisen nostalgian ja nuorten aikuisten kokeman todellisuuden, jolle ei ole sijaa kenenkään muisteloissa, mutta joka myrkyttää nykyarjen.

Tummempaa tuolla puolen kertoo homouttaan kotopuolessa salailevan Christofferin, änkyttävän radiotoimittajan Loken, uskonsa menettäneen papin Simonin ja juuri morsiamensa menettäneen Benjaminin menneisyyden pauloissa tempoilevasta nykyhetkestä. Christoffer ja Loke palaavat kotikylään Loken sisaren ja Benjaminin morsiamen Sofien hautajaisiin. Benjaminin ja Simonin maalaisarkea järkyttävät Sofien yllättävään ja yhtäkkiseen poismenoon liittyvät eriskummalliset seikat. Paikallishistoriasta graduaan tekevä Christoffer päätyy purkamaan monimutkaista maalaiskylän menneisyyden ja nykyisyyden vyyhtiä, jonka punainen lanka löytyy lopulta yllättävän läheltä.

Tummempaa tuolla puolen on monella tapaa -80 -luvun lasten sukupolviromaani: henkilöhahmojen muisteloissa esiin nousevat tutut tai vähintään helposti kuviteltavissa olevat kollektiiviset pelot, ilot ja kokemukset Tsernobylistä riparisaunaan. Myös esitetyt nykyisyyden haasteet ovat uskottavia. Omien vanhempien vanhenemisen ja lapsuuden mörköjen kohtaaminen kotinurkilla koskettaa nyt tätä ikäluokkaa. Henkilöhahmojen samanikäisyys ja yhteinen menneisyys selittää, miksi he puhuvat niin samankaltaisella äänellä, että henkilöhahmojen erottaminen toisistaan on ajoittain hankalaa.

Romaanin sydänlankana toimii uhkaavaa mystiikkaa tihkuva uuskummallinen tai reaalifantastinen juoni, joka paljastaa kirjailijan mestarilliseksi pohjavireen ylläpitäjäksi. Korkea-aho ei anna fantastisen ottaa yliotetta kerronnasta, vaikka se hyppää esille vähän väliä. Uhkan tuntu hohkaa jatkuvasti taustalla, mutta se ei tukahduta tai estä muita tunnelmia. Uhka ei myöskään nouse ainoastaan käsittämättömän fantastisen kohtaamisesta, vaan myös päähenkilöiden muistoista, joiden shokeeraaviakin teemoja kirjailija käsittelee myötäeläen. Toisaalta kirjailija ei myöskään tukahduta lukijaa liialla selittämisellä. Näin Tummempaa tuolla puolen välttää genrekirjallisuudelle tyypilliset sudenkuopat ja tuo onnistuneesti tuntemattoman kohtaamisen aiheuttaman ihmetyksen tunteen valtavirtaviihdekirjallisuuteen. Ilmaan jää toivo menneisyyden kahleiden katkaisemisesta.

***

Kaj Korkea-aho: Tummempaa tuolla puolen
Kansi: Sanna Mander
Suom. Laura Beck (käsikirjoituksesta)
Teos & Schildts & Söderströms 2012
437 s.

Kirjakaksikko: Menneiden joulujen lahjakirjat

Lueskelin menneiden joulujen lahjakirjoja (ei omia) näin tulevia odotellessa. Osuin onnekkaasti kahteen nykysuomalaiseen mentaliteettiin humoristisella otteella pureutuvaan. Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie on jotain palkintojakin joskus voittanut, mm. Finlandian 2002 ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 2004. Miika Nousiaisen Metsäjätti (2011) puolestaan ei ole, mikä oudoksuttaa lukukokemuksestaan suuresti nauttinutta lukijaa.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Miika Nousiainen: Metsäjätti (Otava 2011)

Miika Nousiaisen Metsäjätti kertoo lämminhenkisen humoristisesti kahden ystävyksen yhteen-, erilleen- ja yhteenkasvutarinan Törmälän puunjalostustehtaan kohtalonpäivinä. Nousiaisen tarinan erityisominaisuuksina ovat yleisen tiivistäminen yksilöihin katkeransuloiseen ääripisteeseen saakka ja pullamössösukupolven ilmiöiden lempeän satiirinen ymmärtäminen. Näistä aineksista syntyy tiivis moniääninen kerronta, joka hurmaa sketsikkäällä koskettavuudellaan.

Kirjan minäkertojista Pasi lähti opiskelemaan Helsinkiin, Janne jäi Törmälään, suomalaiselle peruspaikkakunnalle, “joka on olemassa, jotta nuorilla olisi joku paikka mistä haluta pois”. Pasi eteni työelämässä Törmälänkin tehtaan omistavan yhtymän keskijohtoon, Janne luopui unelmistaan ja ryhtyi latomaan vaneria tehtaalla. Pasi palaa pitkän poissaolon jälkeen kotipaikkakunnalle laittamaan tehdasta lihoiksi. Pasin ja Jannen lapsuuskuvat paljastuvat vähitellen muistelujen ja takaumien kautta Pasin järjestellessä tehtaan lopunaikoja ja Jannen odotellessa niitä.

Törmälä on maantieteellisesti, mutta etenkin henkisesti Järvi-Suomen, Hämeen, Pohjanmaan ja Savon risteyskohtaa. Ihmeellistä sinänsä, mutta törmäläläiseen luonteeseen on jäänyt kaikista heimoista vain huonot piirteet.
(s. 39-40)

Nousiainen kiteyttää Metsäjätissä epäonnistempien suomalaisten laman lasten ja heidän vanhempiensa muistoja ja nykyisyyttä. Kuningas alkoholi ja yleinen pessimismi tuntuvat varjostavan niin perhe-elämää kuin tulevaisuuttakin nyt ja aina. On parempi olla yrittämättä tai toivomatta, ettei vain pety. Ne, jotka onnistuvat syntymätörmäläänsä pakenemaan, elävät sitä kuitenkin sisällään, vaikka uskottelevat muuta. Nousiainen käsittelee karvasta aihettaan uskottavasti. Tarinan kehitys ei haiskahda naminamimantroilta edes positiivisissa käänteissään. Hahmojen ja kerronnan lämminhenkisyys tuottaa lähes katarttisen lukukokemuksen vaikeita aiheita käsiteltäessä.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie (WSOY 2002)

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie kaivaa esiin suomalaisen kodinomistusmentaliteetin absurdeja pohjamutia yhden miehen kohtalon kautta. Hotakaisen moniääninen kerronta paljastaa niin suomalaisten kerrostalo- kuin omakotitaloeläjien pimeät puolet hersyvän hauskasti. Juoksuhaudantie on tragikoominen veijariromaani, jossa nykysuomalainen Don Quijote kohtaa tuulimyllyjen sijaan Helsingin pientalomarkkinat.

Juoksuhaudantien päähenkilö Matti on kokkaava ja leipova pehmoisä. Kun nyrkki kerran heilahtaa, vaimo lähtee ja vie lapsen. Matti päättää saada perheensä takaisin toteuttamalla vaimonsa unelman: hän lähtee hankkimaan perheelle rintamamiestaloa. Eikä pelkästään rahalla, vaan kaikin mahdollisin keinoin. Matin ällistyttävä asunnon hankintakeinokavalkadi sisältää niin laillisia kuin laittomiakin viritelmiä, joiden mukana prosessi nielee yhä useampia ihmisiä. Hotakainen päästää useimmat heistä ääneen, ja päästää jotkin jopa kiinni vastatoimintaan. Matin taistelu kodista muuttuukin pian monen rintaman täysoffensiiviksi.

Hain vastaansanomatonta sävyä. Samaa tunnetta, jonka rintamamiestalo herättää katsojassa. Hain koivua, mäntyä ja kuusta. Leikkasin pois koristekasvit, pihatontut ja grillikatokset. (s. 162)

Hotakainen kuljettaa tarinaansa varmoin ottein moniäänisyydestä ja -juonisuudesta huolimatta. Tarina etenee reippain leikkauksin yhä absurdimpaan suuntaan, pysyen kuitenkin tiukasti teemassa. Hotakainen pohtii Juoksuhaudantiessä hahmojensa kautta suomalaista ja erityisesti suomalaisten miesten asumis- ja olemismentaliteettia. Mikä todella tekee asunnosta kodin? Kirjailijan vastaus ei sisällä sisustusvinkkejä.

***

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Kansi: Markus Pyörälä
Otava 2011
286 s.

***

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2002
334 s.

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterstromin esikoisromaani Nyt

Timo Utterström: Nyt. Kansi: Timo Utterström (Basam Books 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***