Tag Archives: camp

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy

Helen Fielding: Mad about the Boy (Otava 2013)

Bridget Jonesin kirjoittaja Helen Fielding on kirjoittanut uuden Bridget Jones -kirjan, jonka suomennettu nimi on Mad about the Boy(True story, onnea vaan kaikille suomenkielistä versiota etsiville googlaajille).* Uusin Bridget on reaaliajassa ikääntynyt viisikymppinen perheenäiti, joka puhkeaa uudelleen kukkaan. Myös *sillä* tavalla.

Ensimmäinen Bridget Jones -kirja oli Jane Austen -pastissi, jossa kolmekymppinen sinkkusankaritar Bridget antautui komealle pomolleen Daniel Cleaverille vain huomatakseen, että hurmaavan ulkokuoren alla muhi varsinainen sika – ja että olikin oikeasti rakastunut asianajaja Mark Darcyyn. (Darcy-nimi tulee Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, ihan niin kuin koko pastissikin). Seuraavassa Bridget Jonesissa Bridget oli kolmekymppinen sinkkusankaritar, joka toheloi suhteensa Darcyyn ja Cleaveriin, mutta teki kuitenkin lopussa häkellyttäviä lomaseikkailumuuveja ja löysi näin tiensä takaisin oikeaan syliin. Tässä viimeisessä osassa Kaikki On Toisin (epäkannustavia lehtikritiikkejä luettu ennen kirjan avaamista 3).

Kävellessäni matkoihini lapsia kädestä pidellen kuulin tekstarin piipahduksen. Pistin äkkiä lasit päähäni lukeakseni sen. (s. 14)

“Täitä löydetty 13, eläviä ötököitä 2, saivareita 11 (ei paha)”

Nythän on nimittäin niin, että Bridget Jones on pohjimmiltaan rakkauden epäonninen, mutta toiveikas, joskin snadisti hömelö soturitar. Bridget Jones kirjat ovat myös lähtökohtaisesti romanttisia komedioita, jotka eivät lähtökohtaisesti kerro avioliiton satamassa lilluvasta perhe-elämästä. Toisin sanoen, ensi töikseen kirjailijatar paljastaa tapattaneensa Darcyn. (Kyllä muutkin kuin George R. R. Martin osaavat.)

Miehen sijaan Bridgetillä on pari lasta, talo ja ensiaskeliaan horjahteleva ura elokuvakäsikirjoittajana. Ja ystävät, jotka pakottavat Bridgetin deittaamaan, mm. internetissä. Twitteristä B. löytääkin 29-vuotiaan toyboyn (miten tää suomennetaan?), joka myös tykkää pieruhuumorista. Toisaalta Bridgetin jo 2-vuotiaana isänsä kanssa monimutkaisia palapelejä pelanneen pojan ikävä, mutta pyykkilautavatsainen liikunnanopettaja osoittaa myös kiinnostustaan, pääasiassa hymyilemällä vinosti. Lisäksi vastuksena ovat täit. Tarvinneeko tässä mainitakaan, että Fielding ei niinkään puno juonia kuin ampuu niitä haulikolla.

“@JoneseyBJ Tullos takaisin!

Mad about the Boy on kaikesta huolimatta erittäin hauska ja jouhevasti kulkeva chick lit -kirja. Epämääräinen juonisto pysyy kasassa epäilyttävillä ihmevirityksillä – mutta hei, se pysyy kuitenkin kasassa sen verran, että osa lukuhuvista on seurailla, pysyykö se sittenkin kasassa kliseistä seuraaviin poukkoillessaan. Kliseissähän ei sinänsä ole mitään vikaa, kunhan ne on tehty hyvin.

On karmivaa, miten erilaista kohtelua saa silloin kun on lihava ja silloin kun ei ole. Tai kun on oikein laittautunut ja kun on vain tavallinen. Ei ihme, että naiset ovat epävarmoja. Tiedän että miehetkin ovat. Mutta nainen, jolla on käytössään kaikki nykyajan naisen konstit, voi puolen tunnin puunauksen jälkeen näyttää kirjaimellisesti ihan eri ihmiseltä. (s. 88)

Bridget Jones -kirjojen tapaan kirjan viehätys on Bridget Jonesissa, joka on ehkäpä maailman sympaattisimpia päähenkilöitä kaikessa pörhellyksessään. Maailmalla kriitikot ovat kritisoineet Bridgetin olevan epäuskottavasti edelleen se sama Bridget kuin ennen perheytymistä. Tässä kriitikot ovat ehdottomasti väärässä. Henkilökohtaisesti pitäisin erittäin uskottavana sitä, että ihminen ei välttämättä kasva henkisesti, vaikka itsetehtyjen perheenjäsenten määrä perheessä kasvaa. Ja älyttömän kiva, että tämäkin virhe maailmankaikkeudessa otetaan edes joskus positiivisella tavalla esille.

Kriittisesti tarkastellen Mad about the Boy jakaa tietysti aika kamalaa viestiä naiseudesta, jos myös mieheydestäkin. Myöskin teoksen luomat äitiys- tai isyyskuvat loistavat kliseisyydessään ja konservatiivisuudessaan hirveyttään. Bechdelin testin tämä romaani selvittää hilkulla rimaa hipoen, ja ainoastaan siksi, että välivitseissä on sähköposteja, joissa naiset puhuvat ruuasta (eli jostain muusta kuin miehistä). Mutta minua nauratti ja viihdytti. Sitäpaitsi, onpa kiva, että normaalisti kirjallisuudessa täysin myyttinen hahmo, nim. keski-ikäinen nainen kelpaa takuubestsellerin päähenkilöksi.

“NYT RIITTI SE PELAAMINEN, niin kuin jo sanoin”                                                           “Äiti. Tämä on sinun Kindlesi. Tällä luetaan kirjaa.”                                                             Räpytelin silmiäni hämmentyneenä. Se edusti teknologiaa ja oli musta ja ohut ja siksi Paha, mutta…                                                                                                                             “Minä luen Roald Dahlin Jaakkoa ja jättipersikkaa.”                                                            …mutta samalla se oli kirja. (s. 233)

***

* Otavan markkinointipäällikkö: “Nimeä mietittiin paljon, ja koska tuo alkuperäinen viittaa selkeästi tuohon biisiin, ja kaikki käännökset kuulostivat kököiltä, näin tehtiin.” Ei sikäli, että yhtään kadehtisin ketään, joka joutuu tilanteeseen, jossa pitäisi suomentaa sanaleikki, joka on samalla biisin nimi.

***

Helen Fielding: Mad about the Boy 
Suom. Annika Eräpuro engl. alkup. Bridget Jones – Mad about the Boy
Kansi: Suzanne Dean Otava 2013
439 s. 

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG

Laura Paloheimo: OMG (Otava 2013)

OMG, mä niiiiiiiiiin halusin tykätä tästä kirjasta. Laura Paloheimon esikoisteos Klaukkala vaikutti suomiromanttisella tuoreudellaan, ja niinpä odottelin tämän syksyn uutuutta samalla innolla kuin Paloheimon oletuskohdeyleisö Hullareita. OMG oli todellakin OMG, mutta samassa hengessä kuin Hullareilla, jos mukaan on tarttunut ainoastaan jonkun flunssaisen lapsen hartaudella nuoleksima tikkari tukkaan.*

Karla katsoi meitä tiukasti ja pyöräytti discopallon keskelle pöytää. – Siinä on, ja nyt ruvetaan loihtimaan hyvää tunnelmaa, jos vielä osataan! hän sanoi. (s. 224)

Harmillisinta on se, että OMG olisi voinut olla jälleen todella hyvä suomalainen chikkeri – mikäli käsis olisi kirjoitettu vielä kerran uudelleen. Perusidea toimii: sankaritar Anna on toinen hääpalvelu OMG:n omistajista yhdessä bestiksensä ja kämppiksensä Karlan kanssa. Täysipainoista häähumuelämää elellään aina kun oman seuraelämän koukeroilta ehditään. Sivumausteena romaanissa on runsaasti bändielämää, joka luonnollisesti koukeroituu yhteen em. seura- ja hääelämän kanssa. Glamoröösiä, luksukasta ja menevää. Miksi romaani ei kokonaisuudessaan toimi?

  1.  Tökkivät siirtymät. Kohtauksesta siirrytään toiseen usein täysin holtittomasti, ja useammin kuin kerran viitataan johonkin keskeiseen tapahtumaan, jota ei ole lukijalle koskaan ilmaistu. Joku voi tulkita tämän vauhdikkuudeksikin, omaa lukukokemustani tämä hidasti huomattavasti, kun rupesin selailemaan taaksepäin, että mitähän olin mahtanut missata.
  2. Klaffivirheet tai muut juonelliset epäloogisuudet. Päähenkilö kokee itsensä plösöksi, lihoo  12 kiloa – ja mahtuu kuitenkin -70-luvulta peräisin olevaan kilpatanssijaäitinsä housu- ja liiviasuun. Tai mainostaa kämppiksensä tuntevan talon säännöt, vaikka on itse puolipakolla muuttanut toisen asuntoon.
  3. Anglistinen ote niin dialogiin kuin kerrontaankiin. Jossa ei sinänsä ehkä olisi mitään vikaa, sitä voisi ajatella vaikka sisäpiirin vitsinä – Forssan majuri, pala kakkua, hahaha. Juonelle keskeisen bändin nimi on “Chunky Woods” (tarkasti käännettynä “punkero metsä” tai “paksut puut”), mutta epäilemättä tässäkin on joku vitsi, jota en tajunnut.
  4. Palasteisuus. Kirja vaikuttaa siltä, kuin se olisi kirjoitettu paloissa tai ajatus olisi katkennut prosessin aikana: tietyt vitsit, teemat tai jipot pintautuvat hetkellisesti hävitäkseen sitten täysin. Esim. twitter-teema, 3 esiintymää sivujen 200 ja 250 välissä tai tarpeeton yllätysKAPITAALI tyylikeinona lukemattomia kertoja – sivulla 46, 64 ja sivulta 171 lähtien muutaman sivun välein.
  5. Aakkoskarkit keskeisenä kielikuvana. Kirjan keskeinen tyylikeino, jopa teema, on aakkoskarkkipussi. AAKKOSKARKKIPUSSI! Niinpä jokainen luku on ikäänkuin aakkoskarkkipussin karkki. “1. karkki, 16. karkki…” Päähenkilö vetää aakkoskarkkeja, koska haluaa löytää täydelliset aakkoset jostain pussista ja tämä kuvaa ikäänkuin henkilökohtaisen täydellistymisen odottamista. Chatissa päähenkilön nick tulee aakkosista. Jnejnejne.
  6. Uussanat. Paloheimo kielellinen kikkailu, joka viehätti Klaukkalassa, on liian väkinäistä (tai tyyliltään toisteista) viehättääkseen OMG:ssä.
  7. Hahmot ovat vastenmielisiä. Kirjasta puuttuvat chick litille ominaiset sympaattiset tai muuten samastuttavissa olevat naishahmot.  Useilla sivuhahmoilla on samat luonteenpiirteet ja kiinnostuksenkohteet. Hahmoja on liikaa, ja ne ovat erittäin stereotyyppisiä.
  8. Faktojen puuttellinen tarkistaminen. Tai ainakin minun on erittäin vaikea kuvitella esimerkiksi, että navetan pääovista tulisi hyvä ruokapöytä ihan vain hiomalla (s. 205) – mites se kissanluukku?
  9. Epäuskottavat ihmissuhdekuviot. Luultavasti ideoiden ja hahmojen runsaudesta johtuen mihinkään suhdekuvauksiin ei keskitytä riittävästi. Hahmojen henkilökohtaisten suhteiden läheisyys käy ilmi lähinnä nälvimisen intensiivisyyden ja runsauden kautta.
  10. Epäuskottava dialogi. Käydään sitä livekeskusteluna tai chatissä, se on todella erikoista. Vielä erikoisempaa kuin kotimaisissa leffoissa. Mutta ehkä elän jossain ihan eri maailmassa kuin Paloheimon oletuslukija.

– Olet kuin isäsi, hänelle paras paikka asua olisi pakasterasia, jossa kävisi navakka tuuli! hän sanoi. Nostin pörröisellä karvareuhkalla koristellun hupun pääni suojaksi. – Täällä tuulee koko ajan, valitin. (s. 156)

OMG:ssä on kuitenkin paljon hyvääkin. Vauhdikkuutta ei puutu. Mukaan mahtuu napakoita huomioita ihmissuhteista ja kulttuurikritiitiikkiä häähumuilmiöstä. Sisustuskuvaukset ovat mielenkiintoisia. Juonikuviot ovat päättömyydessään herkullisiakin, onnellinen loppu on täysin genrenmukainen. Päähenkilö näyttää, kuinka raskaita itsesäälissä rypevät ihmiset ovat läheisilleen kantaa. Muut henkilöt näyttävät, kuinka hedelmätöntä on se sellainen “otat itseäsi vain niskasta kiinni” -sortin piristäminen. Yletön karkkien mättäminen vaikuttaa dilleltä. Kaiken kaikkiaan OMG aiheuttaa fiiliksen, että väkinäisen pisteliäässä, anglismeilla ryyditetyssä sanailussa ei ole mitään järkeä ja oikeastaan olisi paljon coolimpaa puhua mukavia ja olla ihminen toisilleen.

Ehkä OMG on käänteispsykologiaa… Mutta voi kun olisi maltettu vielä hioa yksi käsiskierros tuorein silmin. Sattuuhan näitä toki kokeneemmillekin kirjailijoille. On tärkeää oppia päästämään kirja maailmalle loputtoman hiomisen sijaan. Kaikki lukijat eivät voi tykätä kaikista kirjoista ja vaikka tämä ei nyt juuri minun lukumakuuni osunut, niin tämä on varmasti monien mielestä tosi hyvä. Titaniakin on ehtinyt jo OMG:n lukaista, vaikka teos on uunituore.

* Truu stoori. Pakko olla.

***

Laura Paloheimo: OMG
Kansi: ?
Otava 2013
318 s.

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia

Sari Luhtanen: Murusia (Tammi 2013)

Olen ollut huomioivinani, että lähes mitä tahansa naisen elämää käsittelevää kirjaa tavataan mainostaa chick litinä takakannessa silloinkin, kun kyseinen teos edustaa esimerkiksi naisten viihdekirjallisuutta. Ilmeisesti olettamus on, että trendikäs chick lit myy ja tunkkainen naisten viihdekirjallisuus ei myy. Esitän tässä nyt olettamuksen vastineeksi faktaa: jos etsin chick litiä, mutta sitä lupaava kirja osoittautuu joksikin muuksi, petyn.

Mikä tahansa naisen, nuorenkaan naisen elämästä kertova kirja ei nimittäin ole chick litiä kuin kustantamon markkinointiosaston iltapäiväpalaverin loppupuolella, jolloin osallistujilla velloo aivoissa ainoastaan se tunne kun ei todellakaan halua nähdä enää yhtään kirjaa enää ikinä!!111 Sari Luhtasen Murusia –teoksen takakansi lupaa “Raikkainta chick litiä kirpeällä sokerikuorrutuksella!”. Murusia ei kuitenkaan ole chick litiä, eikä missään nimessä raikkainta.

Mistä sen tietää?

Siitä, että kirjassa päästetään ääneen melkein kaikki helsinkiläiset päähenkilö Emmin eli Emilian eli Millan lisäksi. Hyvässä chick lit -kirjassa näkökulma on minäkertojan, mieluiten ensimmäisessä persoonassa kerrottuna ja sillä sipuli. En tiedä, kertooko ehkä yksikään kirjallisuudenlaji chick litin ja dekkarin lisäksi jo nimessään, kenestä koko tohinassa on kyse. Chick lit -kirjassa ei anneta näkökulmaa petetylle poikaystävälle, hottikselle parhaan kaverin miehelle, hottikselle kokille, hottikselle sissiviljelijälle, pomolle, parhaalle kaverille tai kuolevalle koiruudelle. Ei. Chick litissä näkökulma on sankarittaren, ja siinä pysytään. Romanttisessa viihdekirjassa voi halutessaan hortoilla miten huvittaa (vaikka ei se sielläkään suositeltavaa ole).

Mikki tuntui välillä keksivän mitä vain, jotta Lili olisi onnellinen, ja onnistuikin siinä. Miten minä olen yrittänyt tehdä Emmin onnelliseksi? Pietu mietti. Toisaalta Emmi ei – toisin kuin Lili – koskaan varsinaisesti vaatinut mitään. (s. 77)

Murusia on nimetty oivasti: kirjailija on valinnut ympäristökseen ruoan eri olomuodot kotitaloustunneista gourmet-ravintolaan ja ruokablogiin. Muodikasta kuin kuppikakku, mutta lässähtää kuin soufflé ja hajoaa kuin hiekkakakku. Kerronpa, miksi.

Koska jokainen juonenpätkä lapsuusmuisteloista hyhmääntyvään ihmissuhteeseen ja kolmosella porisevaan uuteen hoitoon on läpeensä höystetty sapuska-alluusioin. Luonnollisesti joka lukuun on pinnistelty otsikoksi jotain ruokaan viittaavaa. Jotkut luvut ja juonenpätkät suorastaan kirkuvat nimikkoruokaansa antaen ymmärtää, että luvun ja juonenkiemuran ainoa olemassaolon tarkoitus on herkutella kyseisellä ruokalajilla ja siihen liittyvällä ruokatietoudella. Juonet huljuvat fiilispohjalta kuin ylikypsät spagetit, paitsi ne, joista on todellakin olemassa vain murusia siellä sun täällä. Mitä sille sissiviljelmälle kävi?

Miten tähän oli tultu? Yhdessä hetkessä minä pidän hauskaa ja laulan kauhaan, seuraavassa makaan sohvan pohjalla, olen kahden lapsen äiti, enkä saa mitään järkevää aikaan, en edes ruokaa perheelleni. (s. 101)

Murusia on kokonaisuudessaan kokoonkaapaistun oloinen: ideoita tuolta, tähteitä sieltä, halipusut täältä ja vielä yksi kirsikka kiellon päälle. Jos viimeinen editointikerta ei olisi jäänyt väliin, tälläkin reseptillä olisi voitu ihan kelpo kakku saada aikaiseksi. Tällaisenaan kirja kärsii kerronnallisten hikkojen ja epäloogisten juonenpätkien lisäksi niin ja-, nyt- kuin no-taudeista. Kirjailijan kannalta on traagista, että naisten viihderomaanina tämä olisi tällaisenaankin raikkaasti chick litiin kallellaan blogailuineen, tuunauksineen ja nakkikätköineen päivineen.

Ja nyt minä keskityn oleelliseen, Emmi ajatteli. Hän otti kynän ja paperia, mietti reseptinsä työvaiheita, piirteli kuvia siitä, miltä sen tuli näyttää valmiina lautasella. Liemi oli keitetty, mutta se oli vasta alkuvalmistelua. (s. 141)

***

Sari Luhtanen: Murusia
Kansi: Tuija Kuusela
Tammi 2013
224 s

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka

Jari Tervo: Jarrusukka (Kirjakauppaliitto 2013)

Luettuani Jari Tervon Jarrusukan palaji mieleeni anekdootti yliopistoajoilta. Hermeneuttisen filosofian opettaja Tuomas Tolonen heitti läppää, jonka mukaan lähes mistä vain ihmismielen tuotteesta voi analysoida loputtomiin syvempiä merkityksiä. Hän itse ymmärsi kuitenkin menneensä jokseenkin pitkälle, kun Elviksen Love me tender alkoi kuulostaa syvälliseltä ja monitasoiselta analyysiltä rakkaudesta. Naurettavuudenkin uhalla aion nyt laittaa Jarrusukan syväluotaamiseksi, sillä minun kokemukseni mukaan se on ehdottomasti mainettaan syvällisempi, nykyiseen yhteiskuntamentaliteettiin kantaa ottava teos. Ja älyttömän hauska herkullisen raadollisella lähestymiskulmalla.

Jari Tervon Jarrusukka on tavanomaisten, mutta absurdien kontrastien tragikomedia. Se kertoo tunteensa tarpeettomina amputoineen keski-ikäisen miehen vapautumisesta itse rakentamastaan vankilasta. Arkea suurempi juhla herkistää keski-ikäisen sijaisen täydellisyydentavoitteluun keinolla millä hyvänsä. Tervon tiivis tarina ja sketsikäs kerronta pakottavat lukijan valitsemaan pöyristymisen ja samastumisen välillä useaan otteeseen inhimillisen murhenäytelmän edetessä. Vaikka Jarrusukka tuntuu sisältävän muutamia sisäisiä logiikkavirheitä, se on erinomaisen hupaisa kuvaelma nyky-yhteiskunnassa usein ideaalisena pidetystä täysin rationaalisesta toimijasta ja tämän törmäyksistä muihin ihmisiin. Ennen kaikkea se on yhteiskunnallisen tarkkailijan kokoelma havaintoja siitä, mikä meitä vaivaa.

[Vaimoni] muistutti minun työskentelevän nyt peruskoulunopettajana, epäpätevänä tuuraajana. Minun ei kannattaisi yhden syyslukukauden aikana yrittää korjata valtakunnallista opetussuunnitelmaa, jota varmaan oli mietitty komiteavoimin vuosikausia. (s. 9)

Jarrusukan päähenkilö on kulttuurihistorian dosentti, jolle on langennut tehtäväksi järjestää ohjelmaa koulun joulujuhliin. Vaimonsa järkipuheista ja rehtorin suoranaisesta kiellosta huolimatta dosenttimme pyrkii pakonomaisesti järjestämään seimikuvaelman, jonka päätähtenä toimisi oikea vauva. Kun aiottu vapahtaja peruuttaa esiintymisensä vain kolme päivää ennen h-hetkeä, dosentin suunnitelmat uhkaavat mennä mönkään. Härkäpäisesti ja rationaalisesti hän kuitenkin puskee seimikuvaelmaa tapahtuvaksi. Kun Itämaan tietäjät tekevät oharit, Joosefiksi ei ole tunkua ja neitsyt Mariaa on haettava netti-ilmoituksin, dosentti päättää, että muulla niin väliä, mutta vauvan on tapahduttava keinolla millä hyvänsä.

Vauvan hankkijana dosentti toimii kuin tietoyhteiskunnan huippuguru. Innovatiivinen, fokusoitunut, peräänantamaton ja rationaalinen 110% panostus tähän projektin tärkeimmäksi analysoituun prioriteettiin kuulostaa teoriassa juuri siltä, mitä nyky-yhteiskunnassa pidetään ideaalisena suoritusasenteena. Jarrusukassa Tervo kysyy, onko tämä nyt oikeasti se, mitä kaivataan? Miten tällaiset järkiohjukset pärjäävät muiden ihmisten kanssa? Tai itsensä? Jarrusukka viestittää, että heikosti: inhimillisyyteen kuuluvat tunteet, ja niiden amputointi on pikemminkin merkki epätasapainosta kuin täydellisyydestä.

Vauvanhankintatarinan edetessä ja ohella Tervo ottaa humoristisesti kantaa viime aikojen päivänpolttaviin kysymyksiin koulujen joulujuhlista asuinalueiden eriarvoistumiseen, monikulttuurisuuskysymyksiin, teineihin, vanhuksiin, sosiaalisiin markkina-arvoihin, yhdyskuntasuunnitteluun ja hyvään kielenkäyttöön.

Rouva kertoi ostelevansa kirjoja aina, kun kirjastot ilmoittivat myyvänsä niitä kilohintaan saadakseen rahaa tietokonepeleihin. (s. 34)

Sketsit ovat nasevia ja niissä on yllättävän paljon mukana myös intertekstuaalista vitsikkyyttä. Tervon vitsit viiltävät kuitenkin syvemmältä. Niin päivänpolttaviin kuin ajattomiinkin aiheisiin liittyvän huumorin läpi kuultaa myötätunto, joka jättää lukijan epävarmaksi kirjailijan perimmäisistä tarkoituksista. Kerta toisensa jälkeen kertoja haksahtaa samastamaan toisen ihmisen roolin hänen elämässään kyseisen ihmisen minuuden kanssa. Miten käy kertojan, kun roolitus romuttuu? Vai tuleeko Jeesuksesta todellinen vapauttaja?

Jarrusukan lyhyys asettaa suurennuslasin alle paitsi edellämainitut temaattiset ja kerronnalliset huippukohdat, myös epäonnistumiset tai virheet. Tarinassa tapahtuu epäuskottavia asioita, jotka fiktion yhtenäisyyden vuoksi sallittakoon. Jäin kuitenkin miettimään, olisiko näilläkin syvällisempi merkitys. Kun Kirjan ja ruusun päivän kirjassa on lupa revitellä suuntaan jos toiseen, haluaisiko kirjailija korostaa vielä tietoisesti virheitä tekemällä omaa sanomaansa inhimillisyyden olemassaolosta ja tarpeellisuudesta. Jäänen loppuelämäkseni lempeän epävarmuuden kynsiin. Wabi sabi.

***

Jarrusukka herätti tuntoja myös Jokessa, Kirsissä, Marjatassa, Jennissä, Ammassa ja Tintissä.

Jari Tervo: Jarrusukka 
Kansi: Tuula Mäkilä
Kirjakauppaliitto 2013
118 s.

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013)

Orvokki Leukaluun urakirja vastaa moniin päivänpolttaviin kysymyksiin työelämän todellisuudesta fiktiivisen ammatinvalintapsykologin Orvokki Leukaluun miittasorvalinkuuloisella äänellä. Kirja sisältää niin radiossa aiemmin kuultuja kuin uusia näkemyksiä ammatillisten haasteiden ja henkilökohtaisen kasvun selättämiseen tehostamiseen. Miina Supisen iloisen hävyttömästi nyrjähtänyt huumori puree ja ravistaa myös kirjallisessa muodossa, vaikka Miitta Sorvalin intonaation kuvitteleminen sisäisenä lukijanäänenä auttaa kiepauttamaan hymähtelyn hörönauruksi.

Keskijohdon kärsimyksistä puhutaan liian vähän. Ilkeistä esimiehistä jauhetaan kaiken aikaa, mutta harva kehtaa sanoa ääneen, että alaiset ne sitä varsinaista pohjasakkaa ovat. Alaisilla on monopoli purnaamiseen, vaikka juuri heidän epäpätevyytensä on syynä useimman firman [sic?] alamäkeen.  (s. 106)

Orvokki Leukaluun urakirja irvailee työelämälle ja sen inhimillisille lieveilmiöille: työelämän osallistujille ja sen laidoilla keikkuville teineistä urakonsultteihin. Orvokki hahmona on yksi näistä kaikentietävistä oman tangenttinsa elämänuraohjaajista, joka henkilökohtaisella karismallaan personalisoi, mikä on juuri sinulle hyväksi. Orvokki ei verhoudu asiantuntijailusta seuraavaan objektivisuuden panssariin vääntäessään uskonnonopettajasta broilerinkasvattajan, hahmottellessaan insinöörille henkilökohtaisen brändin ja kikkakolmostellessaan konsulentille suuremman provikan. Orvokin uraehdotukset ovat usein kekseliäitä, toisinaan kliseisiä, mutta kaikki tyynni ne kumpuvat rehellisesti Orvokin yltiöitsekkäistä, omaa subjektia korostavista lähtökohdista.

Orvokki Leukaluun urakirja eroaa positiivisesti tavanomaisesta itseapukirjallisuudesta näyttämällä huumorin keinoin, miten muiden, asiantuntijoidenkin, ohjeet ovat aina heistä ja heidän elämänkokemuksestaan lähtöisin. Hiukan epätasalaatuisessa kokoelmassa kulkee punaisena nuorana, että eniten kannattaa kuulla omia kykyjään, toiveitaan ja unelmiaan. Toki siinä sivussa on syytä tutkailla, mitä mahdollisuuksia on, tai mitä mikäkin ammatti tai ura mahtaa arkisessa puurtamisessa sisältää, mutta tärkeintä kuitenkin on ohjata omaa kohtaloaan. Eikä haittaa, jos se omin ei ole aina hallussa, tuntuu Supinen lohduttelevan naurun takaa. Ei ole Orvokillakaan.

[V]uokrattavan pomon tehtävä on astella ankaran näköisenä freelancerin makuuhuoneeseen ja pitää hänet ruodussa. Pomo tarkkailee freelancerin työtä, kommentoi sitä, asettaa aikatauluja, muistuttaa, että työ on todella tehtävä, eikä passaa olla koko päivää facebookissa vaikka siellä onkin kissan kuvia ja kiinnostavia juttuja sieniretkistä. Vuokrapomo voi myös huomauttaa, että itse itsensä työllistävän olisi syytä käydä joskus silmälääkärissä, vaihtaa työtuolia tai kalsareita.
(s. 90)

***

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja 
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
134 s.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija

Alan Bennett: Epätavallinen lukija (Basam Books, 2008)

Alan Bennett yhdistää Epätavallisessa lukijassa kaksi valloittavaa asiaa, Englannin kuningattaren ja lukemisen. Kun jälkimmäinen alkaa saada yliotteen ensiksi mainitusta, sekaisin menee ensin hovin normaali päiväjärjestys ja seuraavaksi uhka kohdistuu Englannin hallintoon. Epätavallinen lukija on söpö nopealukuinen satiiri kirjallisen sivistyksen vakiintunutta yhteiskuntajärjestystä keikuttavasta voimasta.

Kuningatar Elisabet I tunnetaan reippaana ja huoliteltuna, joskin pidättyväisenä ja velvollisuudentuntoisena corgi-ihmisenä. Kun koirat karkaavat kirjastoautoon, kuningatar tuntee velvollisuudekseen lainata jonkin kirjan. Tämä ilmainen eka kokeilu johtaa nopeasti ja vääjäämättömästi vahvempien kokemusten hakemiseen – kuningatar hankkii lähelleen virallisen amanuenssin, tilailee kirjoja sieltä sun täältä, vierailee kirjastoissa ja lukee kaikki vapaa-aikansa. Viihdekäyttö johtaa ennen pitkää myös salalukemiseen työtilanteissa, itsensä hoitamisen laiminlyöntiin, luonteenmuutoksiin, uusiin ajatuksiin… Epätavallinen lukija näyttää konkreettisesti yhden varoittavan esimerkin kautta, miten lukeminen voi vaikuttaa kehen tahansa.

“Voiko olla suurempaa iloa”, kuningatar uskoutui naapurilleen Kanadan ulkomaankauppaministerille, “kuin törmätä kirjailijaan, jonka teoksesta pitää, ja sitten huomata ettei hän ole kirjoittanut vain yhtä tai kahta kirjaa vaan yli kymmenen?” Ja kaikki pokkareita, eli käsilaukkukokoa, vaikka tätä hän ei sanonut ministerille. (s. 64)

Bennett on tarkka havainnoitsija, joka saa Epätavallisessa lukijassa aloittelevan tosilukijan innostuksesta irti lukemattomia hauskoja kohtauksia – kohtauksia, jotka kuulostavat tutuilta sellaisestakin lukijasta, joka on käynyt Buckinghamin palatsissa vain turistikokemusta varten. Absurdissa ympäristössä ne kiteytyvät pörröisiksi nostalgiahetkiksi, jotka auttavat näkemään, miksi ihmiset välillä ihmettelevät “yletöntä lukuintoa”.

Bennettin tekstissä ja tarinassa näkyvät rutinoituneen kirjoittajan tasalaatuinen laatutyö. Suomennoskin on samaa sorttia, vaikka käännöksessä eivät kaikki koomiset nyanssit näykään, suurelta osin aivan kielten erilaisuuden takia. Epätavallinen lukija sisältää suuren määrän kirjallisia ja kirjailijoihin liittyviä vitsejä, mutta toisaalta se kysyy vakavissaan, miten lukijuus ja lukukokemukset muuttavat lukijaa.

***

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suom. Heikki Salojärvi
Kansi: Ina Kallis
Basam Books, 2008
115 s. 
Engl. alkup. The Uncommon reader (2007)

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

Agatha Christien romanttinen trilleri

Agatha Christie: En flicka kom til Bagdad. Kansi: Monica Schultz. Albert Bonniers Förlag, 1976.

Dame Agatha Christien En flicka kom till Bagdad (suom. He tulivat Bagdadiin) yhdistää kaksi Christien tuotannossa suhteellisen harvinaista teemaa, nimittäin kansainvälisen salaliiton ja romanssin. Näistä ensimmäinen lähtee selviämään toisen avulla eksoottisen Arabian palmujen katveessa kylmän sodan alkuvaiheissa. Lopputuloksena on nykynäkökulmasta ehkäpä naiivinpuoleinen romanttinen trilleri, jossa (kevyt) uhkan tuntu, (pistävä) mustasukkaisuusdraama ja (ironisen) stereotyyppiset hahmot jaksavat alituiseen huvittaa lukijaa.

En flicka kom till Bagdad (Albert Bonniers Förlag 1976, ruots. engl. alkup. They came to Bagdad [1951] Birgitta Hammar) on selvästikin kirjoitettu aikana, jolloin kirjailijalla ei vielä ollut suuria antipatioita nykynuorisoa kohtaan, mutta huumorintaju tallella. Tai sitten ruotsintaja on päättänyt korostaa kirjan viihteellisiä arvoja poliittisten sijaan. (Poliittishistoriallisessa mielessä olisi mielenkiintoista verrata ruotsinnosta ja suomennosta…)

Päähenkilö Victoria Jones (hah, Jones!)* on heikko konekirjoittaja, mutta hyvä valehtelija ja junailija. Kun kirjoituskoneelta potkut saanut Jones törmää puistossa itseään säälitellessään Edwardiin (hah, Edward!)**, hän luonnollisesti salamarakastuu sekunnissa. Syvällisen ensikeskustelun aikana käy ilmi, että Edward on lähtemässä duuniin Bagdadiin. Oih! Vickan ei kuitenkaan ole sellainen avuton tai järkevä daami, joka kohauttaisi hartioitaan ja jäisi esim. kotiin hankkimaan menetetyn tilalle uutta työpaikkaa. Ei suinkaan. Vickan keksi keinot lähteä miehen perään eksoottisemmille metsästysmaille, joissa hän sitten tulee sotkeutuneeksi kansainvälisen rauhankonferenssin vähemmän rauhanomaisiin ennakkovalmisteluihin. Eli kv. vakoilu- ja vastavakoilutoimintaan, vaikka Vicky itse on pääasiassa rakkauden asialla ja enimmäksen ihan vain oman nahkansa pelastamisen puolella.

Ja jos tästä ei jo käynyt ilmi, En flicka kom till Bagdad on suunnattoman herkullinen viihdepläjäys. Vickyn seikkailuja tukevat kuuma Arabia dyyneineen ja palmuineen, Christien arkeologisten kaivuiden tuntemus (vain pari lukua) ja kliseitä vilisevä sivuhahmokaarti. Sivuhahmoina mm. intellektuelli vastavallankumouksellinen, joka on myös rakastunut Edwardiin, joka on puolestaan vähän hönö, mutta sairaan komea sotasankari, jonka pomo on puolestaan kv. kulttuuriorganisaation charmantti hopeahapsinen johtaja, joka on sotkeutunut… Toisaalta taas löytyy hajamielinen arkeologisetä, jonka turhantärkeä ja luiseva herrasmiesapulainen auttaa Victorian pulasta ja yhteyksiin hönöksi alkoholistiksi naamioituneen vakoilupomon kanssa, joka asuttaa tämän joviaalin ja vieraanvaraisen arabin hotelliin, jossa puolestaan tapahtuu mitäpä muuta kuin…***

Juonihan on aikamoista satuilua, mutta pysyy yllättävästi paremmin kasassa kuin useimmat Poirotit tai Marplet. Lisäksi lukijan oli täysin mahdollista arvailla juonen ratkaisuja etukäteen kirjailijan antamista vihjeistä, toisin kuin Christien dekkareissa yleensä. Kansainväliseen politiikkaan ja muihin raskaisiin aiheisiin ei sotkeennuta kuin pintapuolisesti, joten kylmästä sodasta ei tarvitse tietää kuin perusasetelma tietääkseen mistä taustatarinassa on kyse.

En flicka kom till Bagdad osoittautui vallan verrattomaksi viihdyttäjäksi.

* Anakronisesti hauska sattuma, vertasipa sitten B. Jonesiin tai I. Jonesiin

** Kyl te tiedätte

*** Ei välttämättä tässä järjestyksessä

***

Agatha Christie: En flicka kom till Bagdad

ruots. Birgitta Hammar

Kansi: Monica Schultz

Albert Bonniers Förlag, 1976

226 s.