Tag Archives: eksotiikkaa

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen (Teos 2013)

Karen on maannut kuusikymmentäviisi vuotta valveilla kellon lyödessä kolmea ja miettinyt (s. 73)

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen häilähtelee yli kahdeksankymmenvuotiaan Karenin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Ajan kulumisesta huolimatta Karen on tarrautunut kiinni hetkeen, jolloin hänen veljensä Sebastian tappoi itsensä tultuaan pidätetyksi murhasta. Karen uskoo tuntevansa Sebastianin, tietävänsä ettei tämä kykenisi murhaan. Mutta tunteeko Karen Sebastianin?

Leena Parkkinen punoo romaanissaan juonikudoksen niin nykypäivään kuin menneisyyteenkin. Kaikenkattavana teemana molemmissa on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä asioista joita muut eivät näe – tai asioista jotka ovat silminnähtävissä, jopa käsinkosketeltavissa. Ulkopuolisuuden kokemuksen kohtaaminen ei ole helppoa: ei kokijalleen, eikä hänen läheisilleen.

Että vaikka eläinlääkärinrouvalle hymyillään ja häntä tervehditään, vaikka häneltä pyydetään reseptejä lahnahyytelöön ja istutetaan parempaan nojatuoliin, niin silti äiti on muualta. Ei saaresta, hänen ihonsa on kerta kaikkiaan liian valkoinen, hänen korostuksensa väärä sekä suomenkielisten että saaristoruotsia vääntävien keskuudessa. Kestää pari sukupolvea ennen kuin voi päästä saarelaiseksi.(s. 53)

Karen ja Sebastian leimautuvat erilaisiksi vanhempiensa vanavedessä: sotienvälinen idyllinen saaristo ei avaa hyväksyntäänsä ulkopuolisille. Nykyajassa persialaistaustainen teinityttö Azar on samassa asemassa: maahanmuuttajan tytär lasketaan maahanmuuttajaksi, vaikkei olisi ikänään asunut muualla kuin Suomessa. Kohtalo heittää Azarin ja Karenin yksiin bensa-asemalla, Karenin karatessa vielä kerran saaristoon selvittämään, miksi ja kenen kädestä raskaana ollut Kersti kuoli juhannuksena -47?

Parkkinen maalaa tarinansa niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin taitavasti, runsain ja koskettavin sipaisuin, jotka antavat olettaa paljon enemmän kuin sanovat. Näin lukijaa kuljetellaan mukavasti hiukan tarinan edellä.

Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 74)

Kirjan alkupuolella keskitytään menneisyyteen, loppupuolella nykyisyys saa valta-aseman. Keikautus sopii teeman pohdintaan, ja tuntuu järkevältä valinnalta, mutta jättää historialliseen tarinaan uppoutuneen pohtimaan, miksi teemaa alleviivataan alleviivaamisen jälkeenkin kokemuksen samankaltaisuutta ajasta riippumatta? Olisiko kokemus syvempi, mikäli vertailukohta olisi haettava omasta elämänkokemuksesta, ei kirjan sivuilta?

Runsas kudelma näyttää teeman monipuolisesti, mutta jättää hahmot ohuehkoiksi. Juonissa luotetaan huomattavan paljon sattumaan. Värikkäästä kerronnasta nautiskelevaa lukijaa tämä tuskin haittaa lainkaan, pieteettisempi palapelinrakentelija ei luultavasti ole erityisen innoissaan. Parkkisen herkkä ja ymmärtäväinen ote inhimillisyyden ilmiöihin antaa kuitenkin lämpimän lukukokemuksen, joka näyttää miten jaettu ulkopuolisuus sitoo ihmiset yhteen erottamattomasti.

Mutta aika ja ihmiset muuttuvat vain vähän, Karen ajatteli. Aika vain valuu ja ympäröi ihmisen, sitä keskittyy uusiin verhoihin, hakemaan lasta tarhasta ja tarkkailemaan riisuuntuessa onko rinnoissa kyhmyjä, ja äkkiä kaula näyttää peilissä ryppyiseltä, hiukset lapsen ohimoilla vetäytyvät ja huomaa järjestelevänsä entisen miehensä hautajaisia. (s. 117)

***

Galtbystä länteen on arvioitu myös Saran, Lauran, Karoliinan, Jennin, Katjan, Sonjan, Arjan, Lukuneuvojan, Sannan, Katrin ja Hannan blogeissa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakan tänään ilmestynyt svartmörkthumoristinen esikoisromaani Marras kertoo ihmiselämän järkyttävästä välitilasta, Euroopan keikkakiertueesta. Ja kertookin tärviöhauskasti, jouhevan jutunkertojan polveilevalla niskaperseotteella. Epäilen, että esikoiskirjailijan oma kokemus ja kuulohavainnot Sentencedin kitaristina ovat vaikuttaneet tämän musikaalisen veijariromaanin syntyyn – joskin pidän jokseenkin surullisena, että kenenkään ihmisen tai eläimen olisi pitänyt tällaisia kokemuksia läpikäymän. Häilyväinen on kuitenkin myötätuntoni. Se ei nimittäin laisinkaan estänyt minua itkuhuutonauramasta synkän sankarimme julmille edesottamuksille.

Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen [jyrkänteen] reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli krapulaisia, jotka olivat hauraissa ja hallitsemattomissa olotiloissaan vielä arvaamattomampia. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samoista toiveista laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet paljon levyjä. Minä olin yksi heistä. (s. 127)

Bändi on Marras, jengi on Korpisuo, Suopunki, Raunio, Hautamaa ja Maaninen. Tarinan kertoo Hautamaa, kitaristi. Bändi on kuukauden mittaisella Euroopankiertueella yhdessä ruotsalaisen lämppärin, saksalaisehkon kuskin, amsterdamilaisen kiertuemanagerin ja sekarotuisen roudariporukan kanssa. Hautamaan nainen on raskaasti raskaana, ja niin on bändin musiikkikin. Hautamaa löytää Euroopan metropoleista niin kestokännin, -krapulan kuin satunnaisia synkkiä muistomerkkejäkin. Mitä löytyykään kiertuebussista?

Ahdistus matkasi mukana bussissa, ajoi Persvako sen kuinka kauas tahansa. Tien päällä oli liikaa aikaa miettiä ja maalailla itselleen kauhukuvia. Olimme kuin lukittuna outoon puolielämään, henkiseen karanteeniin – odottamaan, että oikea elämä jatkuisi, sikäli kun olisi enää jatkuakseen. (s. 121)

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta. Keikkabussi näyttäytyy kiirastulena, kirjaimellisena helvetin esikartanona, josta on luvattu kotiinpaluu niille, jotka hengissään ja järjissään selviävät.

Marras näyttää keikkaelämän kääntöpuolen, nimittäin sen, jossa artisti maksaa. Vaikka romaanista paistaa läpi omakohtainenkin kokemus, Lopakan teos on sopivasti etäännytetty ja fiktionaalistettu erityisesti hahmostereotyyppien avulla, eikä ainakaan raskasta musiikkia tuntemattomalle lukijalle tule iljettävää salakyyläysoloa. Kiertuebussilla matkailu näin omasta kotisohvasta käsin on hävyttömän hauska, sopivasti traaginen Avaran ihmisluonnon tarkkailutilaisuus, jonka aikana voi aavistella, mistä heavy metal -musiikki kohoaa.

Paikallinen sivistysvaltio antaa tälle romaanille dix poäng. Hyvä aloitus lukuvuodelle 2014.

***

Sami Lopakka: Marras
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
346 s.

Runosfääri: Ensikosketus lavarunouteen

Jos ihminen haluaa tutustua nykyrunouteen, ja kysyy Nuoren Voiman liitosta, että mistä sitä aloittaisi, niin sieltä ohjataan lavarunoustilaisuuteen. Truu stoori.

Yhtään en tiennyt, mikä on homman nimi, kun viime lauantaina paarustin läpi pimeän, synkän ja kylmän Helsingin Vastarannan kiiskeen. Rommikaakaon lätkäisin pöytään ja tytisevän takamukseni suoraan eturiviin. Matkalla baaritiskiltä pöytään havainnoin olevani hipsterien metsästysmailla, jossa kukkivat niin Nietzschepojat kuin Seksivaubootsit. Keski-ikäistyvän perheenäidin välitön suojautumisreaktio iski päälle. Käperryin mukavasti kyynilliseen valekriitikkouteeni.

Sitten pahin tapahtui. Ne Tulkitsivat Runojaan.

Tuukka Hämäläinen, Vastarannan kiiski 23.11.2013

Tuukka Hämäläisen uusi runokokoelma julkaistaan 25.11.2013 ntamolta.

“Pillu” ja “kyrpä” toistuvat uniikkien lumihiutaleiden teoksissa

Jos lähtee lavarunoustilaisuuteen, voi kohdata mitä tahansa. Lauantai-iltaan osui todellakin mitä tahansa.

Aloittaja kertasi syntymiskokemusta, seuraaja laittoi wertheriytensä ennuin polkemaan niitä tavanomaisimpia polkuja niin pitkään, että järjestäjä joutui pelastamaan tilanteen. Kolmas nuori mies haki kokemuksellista syvyyttä runkkauksesta huutamalla yleisimpiä alatyylisiä kliseitä.

Olin jo, että kauanko tämä vielä jatkuu, ja jos tämä jatkuu vielä kauan, pystynkö pitämään naamani peruslukemilla. Seuraava runoilija kyynelehti tiensä loppuun, ensimmäinen runoilijatar lainasi iskelmiä ja metafiilisteli toistolla ihan hauskasti. Naurahdin ääneen, toivottavasti oikeassa paikassa.

Ja tässä vaiheessa numero kaksi halusi avautua vielä yhden runon verran. Se oli kitinä entiselle tyttöystävälle. Näin tulkitsin jostain tylsistymisen, myötähäpeän ja tukahdutetun rätkätyksen repivistä ristimainingeista. Lavarunoudesta ei ehkä tule ikinä minun juttuani. Tai runoudesta ylipäänsä.

Hetkessä lepattavat sielut runouden ytimeen

Tytti, Vastarannan kiiski 23.11.2013Ja sitten eteeni asteli Tytti. Joka jakoi oman kokemuksensa. Omin sanoin. Oli läsnä haavoittuvaisena ihmisenä tuntemattomien ihmisten edessä. Ja toi meille osallisille oman ihmisyytemme peilin. Kyynillisyys, huvittuneisuus, metataso sublimoituivat päältäni ja jättivät alastomaksi kokemukselle.

En usko koskaan kokeneeni vastaavaa. (Mutta olen lukenut siitä Pasi Ilmari Jääskeläisen teoksesta Lumikko ja yhdeksän muuta.) Onneksi seuraava runoilija työsti huutaen jotain työläisrunoa räp-elementein, jotta pääsin paketoimaan itseni normaaliksi jälleen. Kuka olisi uskonut, että kylmäksi jättävällä runoudella on todella tärkeä tehtävä henkilökohtaisessa elämässäni?

Tuntematon runoilija, Vastarannan kiiski 23.11.2013Paketti hajosi säpäleiksi kuvassa näkyvän kahdeksannen runoilijan käsittelyssä. Kyyneleet tirskahtivat silmäkulmiin, vaikka kuinka yritin pitää kiinni keski-ikäisestä kapakalaisuudestani. Jostain syystä läsnäolo ja haavoittuvaisuus purevat, vaikka en olisi ensimmäisenä kuvitellut nuoren pojan ja isän välisen suhteen millään tavoin puhuttelevan. Kertooko tämä jotain minusta vai runoudesta yleensä? Tällaista koskettavaa runoutta haluaisin kuulla enemmänkin. Ehkä jopa lukea. Ja minähän en todellakaan ole runouteen koskenut sitten teinigoottiaikojeni.

#Lavarunousvau

Tauolla kuulustelin viereeni sattumalta osunutta luontorunoilija Olli-Pekka Uusitaloa. Että onko tämä nyt tyypillinen lavarunousilta? Hän keskittyi hetken tyhjyyteen, ennen kuin vastasi.

– Tyypillistä lavarunousiltaa ei ole. Olen käynyt lavarunoklubeilla muutaman vuoden ajan, eikä kahta samanlaista iltaa ole osunut kohdalle. Helsinki Poetry Connection on muuttanut runoskeneä aika paljon: tuonut runouden lähemmäksi ihmisiä; laajentanut sitä, kuka saa esittää runoja ja kuka voi olla yleisössä. Erittäin tärkeää on ensikertalaisten positiivinen vastaanotto.

Fiiliksiä pohtiessani havainnoin, että toden totta. Korkeakulttuurisesta nenännyrpistelystä ja kulmakarvankohotuksesta ei ollut tietoakaan (paitsi omissa kulmakarvoissani, näin täytyy häpeäkseni tunnustaa). Kaikille aplodeerattiin yhtä lailla, kaikki saivat viisiminuuttisensa parrasvaloissa, kaikki hyväksyttiin ujoimmasta ensikertalaisesta sliipatuimpaan konkariin.

Kuka olisi ikinä uskonut, että runous, veljeys ja tasa-arvo kuuluvat samaan konseptiin? Vastentahtoisesti joudun tässä julkisesti julistamaan ihastuneeni lavarunouteen. Mestari, Vastarannan kiiski 23.11.2013

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra (Vaskikirjat 2013)

Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra on nostalginen tuulahdus 1970-luvun sosialistista proto-Steampunkia, jossa todellakin on punk vielä voimissaan. Se lainaa 1800-luvun lopun seikkailuteoksista ja osallistuu 1970-luvun yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Toisin kuin useimmissa höyrypunkkirjoissa, tässä romaanissa päähenkilö matkustaa vaihtoehtohistorialliseen tulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsevat jätti-imperiumit Englanti, USA, Japani, Venäjä ja Kiina. Maailmanhallinnon primus motorina sekä takeena on ilmalaivoihin perustuva ilmaherruus.

Romaanin rakenne mukailee jossain määrin H. Rider Haggardin (esim. Kuningas Salomonin kaivokset) ja Joseph Conradin (Pimeyden sydän) seikkailuromaaneja, mutta ennen kaikkea H.G. Wellsin Kun nukkuja herää -teosta. Kunniallinen britti-imperiumin upseeri Oswald Bastable* joutuu vuonna 1902 Imperiumin etujen puolesta Nepalissa käydyllä diplomaattisella retkellä Teku Bengan myytillisessä kaupungissa kiipeliin, hän katoaa palatsin salakäytäviin – ja löytää itsensä erittäin hämmentävästi tulevaisuudesta, 1970-luvulta. Tarinansa Bastable kertoo Michael Moorcockin isoisälle Michael Moorcockille vuonna 1903, palattuaan takaisin menneisyyteen muuttuneena miehenä. Niinpä Moorcock pääsee kuvailemaan paitsi Imperiumin tilannetta vuonna 1902 kuin 70 vuotta myöhemminkin, sikäli kun historia eteni ilmalaivaherruuden viitoittamaa imperialistista riistotietä.

Taisin säikäyttää hoitajani kun hän palasi takaisin, sillä hänen ulkomuotonsa sekä nolotti että kiehtoi minua. Oli vaikea pitää häntä tavallisena, säädyllisenä – tosiaankin melko sovinnaisena – nuorena naisena, kun hän oli oman aikani mittapuulla pukeutunut kuin balettityttö! (s.67)

Moorcockin mailmanluonti on hämmästyttävän nerokasta, vaikkakin ahdistavaa. Ahdistavuus ei varsin eroa muusta -70-lukulaisesta yhteiskunnallisesti tiedostavasta kirjallisuudesta, mutta tulee varmasti yllätyksenä nykyaikaista hampaatonta ja, viktoriaanista elämää enimmäkseen ihannoivaa Steampunkia lukeville.

Alus oli vielä vanhempi kuin ensimmäiseni, Loch Ness, ja paljon alkeellisempi, hieman merirosvomaisenkin oloinen. Epäilin, että aluksella tuskin pröystäiltäisiin tietokoneilla, lämpötilan säätimillä tai millään muullakaan paitsi kaikkein hienostumattomimman mallisella radiopuhelimella, eikä aluksen nopeus voinut juuri ylitää 80 mailia tunnissa. (s. 130-131)

Ilmojen sotaherran tapahtumaympäristönä toimivat ilmalaivat kuvataan yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Sen sijaan henkilöhahmot jäävät Bastablea lukuunottamatta hieman paperisiksi. Sosiaaliset jännitteet ovat melkoisia ja juonet etenevätkin pääasiassa henkilöristiriitojen varassa, ikäänkuin Moorcock pelaisi shakkia mustien ja valkoisten hahmojen välillä, Bastablen ollessa muille nappuloille musta hevonen.

Ilmojen sotaherran heikkoutena on, että romaani pääsee kehyskertomuksensa takia kunnolla käyntiin vasta toisella puolikkaallaan. Lisäksi suomennos kärsii Steampunk-tyylistä tipahtelusta: esimerkiksi sana “plastic” pitäisi tässä kirjallisuuslajissa mielestäni kääntää mieluummin “plastiikiksi” tai vaikka “bakeliitiksi” kuin “muoviksi”, “kreosootti” “tervaksi” jne. Tyyliongelmien lisäksi käännöksessä on melko paljon anglistisia lauserakenteita ja jonkin verran puhtaita käännösvirheitä. Niinpä tätä ei voi kielellisistä syistä pitää esikuvallisena suomalaiselle höyrypunkille. Sisällöllisesti se on kuitenkin erittäin tärkeä perusteos kaikille, jotka haluavat tutustua tähän kirjallisuuslajiin tutustua, eikä vähiten siksi, että se summaa niin Steampunkin vaikutteet kuin historiankin.

***

* Kyllä on täysin mahdollista, että tämäkin kirja oli avustamassa The League of Extraordinary Gentlemenin ideointia.

***

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra
Käännös: Laura Nieminen engl. alkup. The War Lord of the Air
Kansi: Juhani Jokinen
Vaskikirjat 2013
234 s.

 

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Kirjahaastattelu: Ihmisläheisen scifin puolesta

J. Pekka Mäkelä

J. Pekka Mäkelä: Alas (Like 2013)

J. Pekka Mäkelän katastrofiromaani Alas kertoo yhden avaruushissin romahtamisesta viiden paikallisen silmin. Alas on toinen Mäkelän Alshain-maailmaan sijoittuva romaani, joka jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. En ole edellistä lukenut, eikä tämä pieni puute haitannut lainkaan Alas-teoksen lukukokemusta. Joka vain petrasi loppua kohden.

Mäkelä aloittaa romaaninsa science fiction -kirjallisuudessa (tai ylipäätään kirjallisuudessa) suhteellisen harvinaisen otuksen, nimittäin yksinäisen keski-ikäisen eronneen naisen näkökulmalla. Kirjailija kertoi haastattelussa, että häntä “ylipäänsä kiehtovat kirjallisuuden hylkiöt tai sivustakatsojat, sekä yksittäisen ihmisen kokemus”. Mafalda on avaruushissituristien opas, joka kuljettaa ryhmäänsä kahdenkymmenen kilometrin korkeudessa, kun hissi alkaa huojua ja kaatua. Mafaldasta tulee sankaritar, joka yllätyksekseen pelastuu itsekin.

Kaikki hississä olleet tai kaatuvan hissin alle jääneet eivät pelastuneet. Mitä tapahtui? Sekä lukija että kirjan hahmot pyrkivät käsittämään, ymmärtämään tai kulkemaan läpi tapahtunutta katastrofia omien kokemustensa perusteella tilanteen juuri selvittyä. Romaania voisikin luonnehtia mysteeriksi tai dekkariksi.

Viisi näkökulmaa katastrofiin

Mäkelän tapa rakentaa katastrofiromaaninsa näkökulmatekniikan avulla on mielenkiintoinen ja melko lailla poikkeuksellinen SF-kirjallisuudessa. Sankarittaren lisäksi näemme tapahtumat ja niiden seuraukset, jopa mahdolliset syyt, hissillä pelastautuneen Aamin, hissin omistajan ja diktaattorin Ursana Néngin, painottomuushotelliin jumiin jääneen luennoitsija Osiemin ja 15-vuotiaan planeetan syrjäytetyn johtajasuvun jälkeläisen Wolfamin silmin.

Näkökulmat Mäkelä myöntää valinneensa fiiliksen mukaan. Oma lempparini Osiem löytyi ensimmäisenä, vaikka kirjan hahmot onkin kirjoitettu siinä järjestyksessä, kun ne kirjassa esiintyvät. Ursana aloitti “parikymppisenä friiduna”, mutta muokkautui sittemmin diktaattorimaiseksi toimitusjohtajaksi. Pakko myöntää, että enpä olisi ikinä arvannut.

– Neiti Néng, suonette minun kertoa lyhyesti, mistä tässä niin sanotussa “yhteisössä” on oikein kyse.                                                                                                                         Sanoessaan “yhteisö” hän nostaa molempia käsiään ja tekee etu- ja keskisormillaan kummallisen heiluttelueleen, kuin missäkin halvassa historiallisessa pukudraamassa.           -Olkaa hyvä vain. Minä kuuntelen. (s. 211)

Humanistista scifiä ja älykkäitä merimatoja

Kirjailijan mukaan näkökulmatekniikka on hyvin harkittua, hän nimenomaan haluaa selittää maailmaa päähenkilön luontevan maailmantuntemuksen kautta. Tällöin teokset eivät muodostu lukijalta erityistä teknistä tai tieteellistä tietämystä vaativaksi tai knoppailulla ympätyksi scifisalaatiksi. Mäkelän tasapainottelu psykologisesti uskottavan ihmiskuvauksen ja tarvittavan maailmanselityksen välillä onkin onnistunutta, vaikka maailmankuvaus painottuu ajoittain inhimillisen kustannuksella. Tämän antaa lukiessaan helposti anteeksi, sillä maailmakuvaus on erittäin mielenkiintoista ja tarkoituksenmukaista.

Sali ei ole suurensuuri, mutta painottomuudessa liikkumiseen tarvittavat tukitangot ja istuinviritykset tekevät välillä hankalaksi hahmottaa kuulijoiden reaktioita, siitäkin huolimatta että heidät on voitu sijoittaa saliin päällekäin eikä peräkkäin. Puhuja on puolipallon keskipisteessä, kuulijat ovat puolipallo hänen yllään.                                                              Tai allaan. (s. 143)

Mäkelä itse kertoo lukevansa jonkin verran yleistajuista tietokirjallisuutta kirjojensa pohjaksi.  – Jos käsittelee avaruusalusta, on hyvä olla joku haju siitä, miten avaruusalus voisi toimia. Esimerkiksi avaruushissin toiminnasta olen kuitenkin osittain valistuneen arvauksen varassa. Vastapainon tarpeellisuus tuli itselleni yllätyksenä asiaa avaruushissin rakennetta selvitellessäni, mutta toisaalta vaijerikimpun onttous on omaa keksintöäni.

Eräs mielikuvitusta hivelevä osa Alshainin maailmaa on parviälyä ilmentävä merimatolaji, joka eleli enimmäkseen veden alla olevalla planeetalla jo ennen ihmisten saapumista.  Mäkelä toteaa parviälyn olevan oma idée fixénsä, josta kerrotaan enemmän ensimmäisessä Alshain-romaanissa. Parviälystä Alas-teoksessa kertoo Osiem, joka ei ole mitenkään tämän alan asiantuntija. Tällaiset inhimillisyyttä ja inhimillisyyden rajoja, puutteita ja yksilöllisyyden vahvuuksiakin kuvaavat keikaukset ovat tälle romaanille ominaisia – ja jännitteessä nimenomaan parviälykkyyden sekä kirjailijan voimakkaasti peräänkuuluttaman solidaarisuuden kanssa.

Kirjailija myöntää erityisen suureksi vaikuttimekseen Ursula K. Le Guinin tuotannon. Matka ja matkan teko ovat tärkeitä elementtejä ja tuntemattoman paikan potentiaali kiehtoo.         – Fantasiassakin usein tehdään matka. On osa ihmistä mennä toisaalle.

J. Pekka Mäkelä: Alas
Kansi: J. Pekka Mäkelä / Tommi Tukiainen
Like 2013
314 s.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on suunnattoman vaikuttava esikoisteos, joka jättää pitkät ja syvät jäljet.

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. (s. 87)

Naiseuden kuorolaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu raottaa verhoa vanhoillislestadiolaiseen elämään. Samalla se  tulee pohtineeksi sieluunkäyvästi naisen ruumiillisuutta. Suomalaisesta valtavirtatavisarjesta poikkeavan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kuvaus kiteyttää taitavasti monia naiseuden ja äitiyden kipupisteitä. Romaanin vahvasti tyylitelty kieli lainaa niin Raamatusta, seuroista kuin runoudestakin. Ylevöittäessään ja etäännyttäessään lukukokemuksen arjesta se vie mukanaan omalakiseen romaanin maailmaan. Samalla se tulee päästäneeksi lukijan tirkistelyn synnistä.

Taivaslaulu vaikuttaakin kuorolaululta, jossa yhtyvät monet tarinat, niin lasten, naisten kuin miestenkin. Yksityisen yleistäminen on romaanissa onnistunut loistavasti. Taivaslaulu puhuttelee kaikenlaisia naisia, jotka ovat ehtineet kokemaan omia rajojaan: fyysisiä ja henkisiä, yksityisiä ja yhteisöllisiä, absoluuttisia ja hetkittäin havaittavia. Keskiössä on ruumiillisen ja henkisen minän yhteistoiminta moniaine epäsuhtineen ja ristiriitoineen, joka  huipentuu hyvän ja pahan, kilvoittelun ja syyllisyyden, jaksamisen ja uupumuksen, tyytyväisyyden ja häpeän kaksintaisteluksi. Siinä, missä Maija Meikäläiselle nämä ovat yksityisiä asioita, Vilja Vanhoillislestadiolaisen kamppailut ovat yhteisön asia.

Entä jos ruumis pettää hengen sopimuksen?

Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaiset, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopa, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä. (s. 38)

Tarina kietoutuu Viljan ja Aleksin parisuhteen ja perheen lämpöön. Vilja raskautuu, synnyttää, hoivaa ja rakastaa, kerta toisensa jälkeen. Aleksi rakastaa ja hoivaa Viljaa ja lapsia. Ollaan niin kuin pitää. Paitsi Vilja ei ole. Vilja alkaa tuntea käytön jäljet kehossaan. Vaikka kuinka on uskoa ja seurat virvoittavat väsyneen äidin kerta toisensa jälkeen, hengen kilvoittelu ja vartalon väsymys käyvät hivuttavaa kaksintaistelua, johon joutuvat osallistumaan myös lapset ja mies. Kaikki Jumalan lahjat on otettava vastaan, kertaavat usko(nto) ja yhteisö monin tavoin. Voiko kaikkeen kuitenkaan taipua, taittumatta?

Nyt nää nuket menis nuorteniltaan. Ne menis ihan innoissaan, ku siellä olis aiheena seurustelu. Kaikki haluais joskus seurustella. Kaikki haluais joskus naimisiin. Ainaki jos pojat ei ois niin lapsellisia. Ainaki jos tytöt olis tarpeeksi kauniita. Ainaki jos ei sais liikaa lapsia. (s. 88)

Naisen osa – epäinhimillisen inhimillinen osa

Taivaslaulu hyödyntää näkökulmatekniikkaa monipuolisesti. Tarina kulkee minäkertojien voimin, mutta vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä lukija saa tietoa niin anonyymin bloggaajan ja blogikommenttien kuin nukkeleikkienkin kautta. Viimeksimainitut ovat erittäin hyödyllisiä vanhoilislestadiolaisuutta tuntemattomille, sillä niissä käsitellään usein mediajulkisuutta saaneita kohuilmiöitä, kuten hoitokokouksia ja pedofiliaa, yhteisön sisäistä logiikkaa ja ajatuksia valottaen. Pääasiasta, naisen osasta, ei kuitenkaan ikinä irtauduta monen sivun ajaksi.

Taivaslaulussa erityisen mielenkiintoista on naisen ruumiillisuuden ja toisaalta intellektuaalisuuden (tai henkisyyden, miten näitä nyt haluaakin nimitellä) välisten jatkuvien haasteiden rehellinen käsittely. Äitiydessä ruumiillisuus nousee erittäin määrääväksi tekijäksi naisen elämässä. Kohdussa kasvava sikiö ottaa tilaa, tekee aiemmin hallitusta hallitsemattoman. Toisaalta toisen palveluksessa toimiva ruumillisuus ei lopu synnytykseen: imetys, kasvatus ja hoiva vaativat tilaa, aikaa ja kädet, sydämestä puhumattakaan. Miten tämä sovitetaan yhteen oman minuuden toteuttamisen, omana minänä olemisen kanssa silloin, kun ei haluaisi, että itse katoaa täysin äitiyden taa? Vaikka lapset ovat toivottuja, äitiys ei silti välttämättä riitä elämän sisällöksi.

Tällaiseen intellektuaalisen ja ruumiillisen ristiriitaan voi samastua, mikäli ei olisi kuin yksi lapsi. Taivaslaulussa henkisen ja ruumiillisen haasteet viedään äärimmilleen. Mitä, jos henki olisi kyllä altis, mutta ruumis laittaa hanttiin? Jos ruumis laittaa hanttiin, meneekö mieli kuitenkin perässä, omien ja yhteisön oletusten ja toiveiden vastaisesti? Joudutaan todella vaikeiden kysymysten eteen: onko tärkeämpää huolehtia Jumalan jatkuvasta luomistyöstä, vai huolehtia jo luoduista lapsista*? Milloin liika on liikaa? Voiko liika olla liikaa? Miksi se ei ole sitä kaikille? Onko se liikaa, jos se ei ole sitä kaikille? Missä on vika?

Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? (s. 45)

Vahva nainen, heikko nainen, oikea nainen, huono nainen?

Taivaslaulu on eräällä tapaa jopa feministinen (tai post-feministinen) romaani. Se luotaa vahvan naisen myyttiä, myöskin heikon naisen myyttiä, tavalla, jota perheen ja uran lupaava feministinen retoriikka ei aina edes tunnista. On yllättävää (mutta tarkemmin ajatellen erittäin loogista), että ruumiillisuuden diskurssia herättelevä teos tulee nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä. Erityisen järkyttävää on, että valtavirtayhteisössä voi tunnistaa samoja naisen ruumiillisuuden hallinnan elkeitä ja äitiyskilvoittelun soidinmenoja, toki lääketieteen, lastenkasvatusohjeiden ja päivälehtien pääkirjoitusten neutraaliksi naamioituviin asiantuntijalausuntoihin paketoituina. Pauliina Rauhalan teos ehkä kutsuu lukemaan vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta, mutta vie lopulta syviin, sanattomiin kokemuksiin.

***

*Romaanissa selitetään, miksi tämä vanhoililslestadiolaisen yhteisön ulkopuoliselle varsin selkeä kysymys voi olla uskovaiselle hyvin vaikea.

***

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
281 s.