Tag Archives: eksotiikkaa

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodardin henkeäsalpaava Perhonen ja jaguaari on taidokkaasti koostettu novellijatkumo, joka kertoo kuusi tarinaa maya-uskontoon perustuvan Uuden-Mexican ja  kiinalaiseen ja vietnamilaiseen kultuuriperintöön perustuvan Xyuan suurvaltion tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tulevaisuudesta. De Bodard yhdistää menestyksekkäästi historialliset, uskonnolliset ja kulttuuriset elementit scifistisiin elementteihin tuottaen eksotiikalla elävöitettyä tulevaisuuteen sijoittuvaa fantasiaa. Perhosta ja jaguaaria hallitsee ilmiömäinen maailmankehittely. Etenkin jälkimmäiset novellit hätkäyttävät inhimillisyydellään kertoessaan tietoisten kyborgiavaruusalusten synnystä ja suhteista ihmisiin novellikokoelman loppupäässä. Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.

Perhosen ja jaguaarin aloittaa Varjo Jaguaarien huoneessa, joka esittelee Suur-Mexican yhteiskunnallista tilannetta ja maya-uskonnon harjoitusta kapinakertomuksen avulla. Se kertoo toisiaan vastaan kääntyneiden ystävysten taistelusta Jaguaarien huoneen pelastamiseksi hallitsijan mielivallalta. Toiset pyrkivät säilyttämään, toiset pyrkivät tuhoamaan. Kuka todella voi tietää, mikä on parhaaksi?

Varjo Jaguaarien huoneessa on hämmentävä lukukokemus – se maalaa eläväisen kuvan kivikautisen tuntuisesta uskonnollisuudesta ja yhteiskunnallisesta rakenteesta samalla kun nakkelee vihjauksia erittäin edistyneestä teknologiasta. Yllättäen nanotekniikka ja obsidiaaniveitset sulautuvat kuitenkin yhteen lähes saumattomasti.

Tecipianin silmät katsovat jonnekin kauas. “Siinä on logiikkaa. Vastentahtoisen veren vuodatus on synti, mutta Tonatiuh tarvitsee verta jatkaakseen päällemme paistamista. Isoäiti Maa tarvitsee verta tuottaakseen maissia ja puuvillaa ja nanokoneita.” (s. 29)

Novellit Aamulla putoava perhonen ja Kadonnut morsian ovat aloitusnovellia suoraviivaisempia kerronnaltaan. Pääosin Xuyaan sijoittuvia dekkareita, jotka esittelevät Xuyan kiinalais-vietnamilaista kulttuuria ja Xuyan ja Mexican suhteita. Ne voisivat sijoittua ajallisesti ensimmäisen novellin tulevaisuuteen: toisessa novellissa selvitetään Xuyan mexicalaiskaupunginosassa Suur-Mexican kapinasta pakoon päässeiden perhepiirissä tapahtunutta murhaa. Kolmannessa novellissa puolestaan dekkari tarkkailee xuyalaista kulttuuria, etenkin tapakulttuuria, selvittäessään kiltin perhetytön katoamista.

Perhosen ja jaguaarin ensimmäinen osa toimii eräänlaisena mikrohistoriallisena katsauksena toisen osan skifistisemmille, inhimillisten avaruusalusten ympärille kutoutuville tarinoille. Näissäkin de Bodardilla on selkeän feministinen näkökulma: kertojahahmot ovat naisia, ja avaruusaluksia kuvataan niiden syntymän ja ihmisyhteisöön lomittuvan elämän kautta, pikemminkin kuin teknologisesta näkökulmasta.

“Siellä, mistä minä tulen, on kunnia kantaa Mieli Mexican hallinnolle.” “Mutta sinä olet täällä”, Dac Kien sanoi. Xuyassa, xuyalaisten keskuudessa, missä Mielten kantaminen oli uhraus – välttämättömyys, josta maksettiin, mutta jota ei arvostettu. Kuka nyt haluaisi kestää raskauden saamatta ihmisjälkeläistä? Vain epätoivoiset tai ahneet.

Novellissa Kasvattaja nähdään aluksen syntymä toisaalta aluksen kokoonpanijoiden ja toisaalta sen inhimillisen ohjaajan syntymän kautta. Aluksen veli puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti avaruusaluksen Mielen veljen ja äidin suhdetta tähän toiseen lapseen, jonka elämäntehtävänä on matkustaa ja joka elää pitkään heidän jälkeensä. Kaksi siskoa maanpaossa näyttää miten eri asemissa nämä kyborgiavaruusalukset ovat erilaisissa kulttuureissa – ja väläyttää mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Vaikka Aluksen veli oli lempinovellini tästä kokoelmasta, tirautin ennen kuulumattomasti muutamat kyyneleet viimeistä novellia lukiessa.

De Bodardin kieli on käännöksen perusteella melko korutonta ja suoraa, joten se antaa  lukijalle aikaa mielikuvitella kirjailijan eksoottista ja historiallisista ja SF-referensseistään huolimatta tuoreen tuntuista maailmakuvausta. Novellien kääntäjät ovat pystyneet luomaan käännöksissään yhtenäisen tyylin, eikä käännöslapsuksiakaan tullut vastaan kuin pari (s.13 “copal-suitsuke” = kopaalia eli puuhartsia ja/tai pihkaa ja s. 89 “lakattu laatikko” = lakkarasia).

Kokoelma on toimitettu sisällöllisesti erittäin hyvin. De Bodardin tuotannosta on onnistuttu valitsemaan yhtenäinen, siinä määrin toisiaan selittävä ja tukeva kokoelma, että Perhonen ja jaguaari vaikuttaa lähes novellijatkumolta tai koostelmaromaanilta Pilvikartaston tyyliin, vaikka kyseessä onkin ensi kädessä kronologinen jatkumo.

Tämä kokoelma on spefikirjallisuuteen erikoistuneen Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen käännös ja erittäin laadukas avaus onkin. Toivottavasti kustantamo jatkaa valitsemallaan tiellä hamaan tulevaisuuteen!

***

Osallistun Varjo Jaguaarien huoneessa -novellilla Kide-haasteeseen. Kirjailija Aliette de Bodard on yksi Finnconin (5.-7.7.2013) kunniavieraista, näet hänet ainakin täällä tällöin .

***

Kokoelmaa suitsuttavat myös Raija, Saara ja Korppisusi.

Aliette de Bodard: Perhonen ja Jaguaari
Kansi: Teemu Helenius
Suom. Markus Harju ja Christine Thorel engl. alkup.
Osuuskumma 2013
189 s.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination (Picador 2003)

Chick litin äiti Helen Fielding on kirjaillut muutakin kuin Bridget Jonesin, tuon Jane Austenin romaaneita väljästi pastissoivan, mutta feminiinisillä heikkouksilla ilakoivan citysinkun.     Sanomalehtikolumneista koottu alkuperäinen Bridget Jones: elämäni sinkkuna ja tämän uskomattoman menestyneen kirjan jatkopala Bridget Jones: elämä jatkuu innostivat Fieldingin jatkamaan kirjallista uraansa, tällä kertaa feminiinisen James Bond –pastissin avulla teoksessaan Olivia Joules and the Overactive Imagination (suom. Olivia Joules ja ylivilkas mielikuvitus).

Olivia Joules on kaikkea sitä, mitä Bridget Jones ei ole. Kyvykäs, nokkela, teräväpäinen, kylmähermoinen, seikkailuhenkinen, komeita miehiä viehättävä, terveellisesti syövä, miehiinmenemätön, yhdestä matkalaukusta elävä. Maapallon ympäri eksoottisissa lomakohteissa tutkivaa journalismia harjoittaen päätyy hän todellakin MI6:n agentiksi ja pelastamaan maailman pahalta, mutta villin ihanalta terroristilta. Olivia on siis aika lailla täydellinen supersankaritar, joka selviytyy pelkällä tahdonvoimalla todella vaikeiden henkilökohtaisten ristiriitojen ristivedossa. Onko tässä syy Olivia Joulesin verrattaiseen floppaamiseen?

Joudun vastaamaan vahvalla ehkällä. Onhan se ärsyttävää, jos inhimilliset heikkoudet ovat unohtuneet chick lit -kirjan päähenkilöstä, tai vähintään sellaiseen hahmoon on inhimillisempää hahmoa vaikeampi eläytyä.

Suurempana syynä kirjan Bridgettejä heikompaan menestykseen vähintään omalla lukijarintamallani oli kuitenkin täydessä James Bond -tällingissä paistettu uskomattoman epäuskottava juoni. Oikein monelta eri kantilta epäuskottava on se: Olivia Joulesin juoni hyökkää aina singolla silloin kun tarvitsisi ripotella hyppysellinen. Tämä koskee niin romansseja (2 kpl, kuten Bridgetilläkin), työelämäkuvausta (2 kpl, kuten Bridgetilläkin) kuin jännitysjuontakin (1 kpl, kuten Bridgetilläkin). Määrä ei todellakaan korvaa laatua, ja kerrankin olen taipuvainen uskomaan, ettei nupit kaakkoon  ole aina se oikea ratkaisu.

Ei sillä, ettenkö olisi sitten kuitenkin lukenut kirjan putkeen… Olihan se kuitenkin hupaisa, vaikka hupaisuus ei välttämättä noussut juuri niistä elementeistä, joilla kirjailija oli suunnitellut lukijaa viihdyttävänsä.

Olivia Joules antaa aihetta epäillä, että Fieldingiä vaivasi Bridget Jonesien jälkeen liika yrittäminen. Toivottavasti pitkä tauko on tehnyt tehtävänsä ja ensi syksynä ilmestyvä seuraava Bridget Jones tarjoaa hieman kesympiä kuvioita.

Helen Fielding: Olivia Joules and the Overactive Imagination
Kansi: ?
Picador 2003
350 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Jalava 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. “Ei lembas-vitsejä, pyydän”, Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. “Olen jo kuullut ne kaikki.” (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. “Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!” hän huusi kylän ryyppäjäisissä. “Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!” (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

“Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!” (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä…

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin – ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä (Like 2013)

Kuvittaja Ulrika Yliojan Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita kuvittaa pieniä tunnelmallisia teehetkiä 24 kuvatarinassa. Yliojan retroileva, pelkistetty ja ironisesti naivistinen piirrosjälki on ihastuttavaa ja tukee ja syventää tekstin ryöpsähteleviä ja kuplivia teetuokiokuvauksia. Erilaiset teenautinnot muodostavat tarinakokoelman  makupolun, jota pitkin lukija pääsee matkaamaan Pasilasta Himalajalle. Emotionaalinen vuoristorata pitää otteessaan loppuun saakka. Valitettavasti kuitenkin loppuun on lisätty teehifistelyhenkisesti suuntautunut teelajien kuvaus, joka latistaa vivahteikkaan kuvakokoelman hyvän maun julistuksillaan.

Sota-aikaan syntynyt Pirjon äiti asetteli käytetyt teepussit siististi lautaselle ja työnsi lautasen hyllylle kuivatavaroiden sekaan. (Pirjon äiti, Rekola)

Henkilökohtaisesti en ole koskaan tavannut teetä, josta en tietyssä mielentilassa tai elämäntilanteessa pitäisi. Merenneito tavaratelineellä kuvaa monia ilahduttavasti tutuntuntuisia, mutta myös eksoottisia, jopa saavuttamattomia teetuokioita. Teehen ja teen juontiin liittyvä emotionaalinen monimuotoisuus ja etenkin sen saavuttaminen tässä teoksessa muutamien tiivistettyjen, lyyrisyyteen kapuavien lauseiden avulla on uskomatonta ja hätkähdyttävääkin. Tee lohduttaa, virkistää, naurattaa, on.

Yliojan kuvat tuovat tekstien tulkintaan jännitettä ja tukea. Vähäisin viivoin ja väripinnoin voi sanoa niin paljon. Tekijä jättää kuitenkin tulkinnan ja tarinan muodostamisen lukijan vastuulle: mistä teetuokiolle tultiin, minne sen jälkeen suunnataan, vain lukijan mielikuvitus on rajana tarinan kasvulle ulos raameistaan.Tämä avoimuus kohottaa teetarinat lempeästi arkipäiväisen yläpuolelle.

Loppuun lisätty teelajiliite toimii kuitenkin toiseen suuntaan. Se rajaa lukijan kokemusta antamalla tekijän tiukan ohjeistuksen erilaisista teelajeista ja hyvästä mausta teennauttimisen yhteydessä. Ehkäpä tarkoitus on tutustuttaa lukijaa tarkemmin tekijään, mutta tämän maaduttavan pyrkimyksen voi kokea hyvinkin häiritsevänä.

Lajitelma pussiteetä – 18
Jos et todellakaan keksi mitään muuta. Mutta yritä ensin.

Liitteestä huolimatta (sen lukematta jättäminen jättää lukijan mukavasti liihottelemaan teetarinoissa) Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita lämmittää teenystävän sydäntä ja mielikuvitusta kuin höyryävä kupillinen omaa lempparia. Eiköhän oteta sille!

***

Teetarinoita ovat ihastelleet myös Elma Ilona ja Mari.

Ulrika Ylioja: Merenneito tavaratelineellä: teetarinoita
Kansi: Ulrika Ylioja
Like 2013
64 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell: Pilvikartasto
Suom. Vesa Suominen
Kansi: Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012
676 s. 
Engl. alkup. Cloud Atlas

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgrenin kynästä ovat lähtöisin tusinat lastenkirjallisuuden rakastetuimmista hahmoista. Punatukkainen Peppi Pitkätossu seikkaili aluksi 1940-luvun lopussa pitkissä satukirjoissa Peppi Pitkätossu ja Peppi aikoo merille, mutta muutti myöhemmin Ingrid Vang Nymanin iloisiin kuvakirjoihin. Muistan nämä kirjat lapsuudestani kommelluksekkaina ja erittäin hauskoina, mutta onko aika kohdellut alkuperäistä Peppiä kaltoin?

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu (WSOY 2005)

Kaikki alkaa, kun Peppi Pitkätossu muuttaa ruotsalaiseen pikkukaupunkiin Lampisen sisarusten Tommin ja Annikan naapuriin hänen isänsä Kapteeni Pitkätossun kadottua merillä. Peppi asustelee Huvikummussa yhdessä hevosen ja Herra Tossavaisen kanssa, eikä alistu sosiaalitoimen huollettavaksi, koulun kouluttamaksi tai “lasten kuuluu näkyä, ei kuulua” -periaatteen hiljentämäksi. Itsenäistä elämää edesauttavat niin laukullinen kultarahoja kuin se, että Peppi on maailman vahvin tyttö. Peppiä voisikin tässä mielessä luonnehtia lapsiaikuiseksi tai supersankariksi.

Peppi on luonteeltaan nenäkäs, toimelias ja hyväsydäminen: hän kertoo hurjia juttuja, elää hetkessä, selviytyy kiperistä tilanteista ja järjestää ystävilleen ja kaupungin lapsille iloisia yllätyksiä. Peppi-kirjat Peppi Pitkätossu, Peppi aikoo merille, ja Peppi Pitkätossu Etelämerellä näyttävät kohtauksia Pepin, Annikan ja Tommin seikkailuista niin kotipihalla, kaupunkireissuilla, kuin eksoottisella Etelämeren saarellakin.

Peppi tuntuu edelleen ajankohtaiselta tematiikkansa ansiosta. Pepin lapsiaikuisuuden korostaminen tuntuu välillä raadolliseltakin Tommin ja Annikan kantaessa huolta Pepin yksinäisyydestä. Kirjan kirjoitusaikana lapsiaikuisia oli paljon, ja niin tuntuu olevan nykyäänkin, tosi eri syistä. Toisaalta selkeästi lyhyin kohtauksittain etenevän kerrontatapansa ansiosta ikävät tai tunnelataukseltaan pelottavatkaan pohdinnat eivät kestä kauaa ja niitä seuraa aina valoisampi tai iloisempi tilanne.Lindgrenin kyky samastua ensi kertaa omia siipiään kokeilevaan lapseen on ilmiömäinen.

Näin äiti-ihmisen näkökulmasta mitä-huvittaa -filosofialla elelevä Peppi on hiukan pelottavakin hahmo. Toisaalta tekisi mieli pakottaa Peppi syömään terveellisemmin ja käymään koulua, toisaalta taas ihailee tahtomattaankin Pepin hyviä tekoja ja ilmiömäistä itsesäätelyä esimerkiksi rahankäytön suhteen. Kaiken kaikkiaan Lindgrenin sanoma siitä, ettei elämää tarvitse elää samalla tavalla kuin kaikki muut, tuntuu vapauttavalta. Pepin elämänasenne, jossa ystävät ja arkinen ilonpito ovat tärkeimpiä, vaikuttaa yleisesti ottaen hyvin kannatettavalta.

2,5 -vuotiaalle lapselle lukiessani joudun jonkin verran sensuroimaan Lindgrenin tekstiä: jotkin kohtaukset ovat liian pelottavia tämän ikäiselle lapselle, ja lisäksi kaikki Lindgrenin sanasto ei ole kestänyt ajan hammasta. Myös Etelämeren saaren asukkaiden kuvaus on väliin liian roisia nykymakuun lainaillessaan “jalo villi, valkoinen sivistäjä” -kuvastosta. Itse lukevia lapsia Peppi-kirjat saattavat hämmentää, sillä ne vilisevät kirjoitusvirheitä tyyliin “vaarallisuus -> varallisuus”.

Ingrid Vang Nymanin kuvat tarjoavat mukavia hengähdyshetkiä anekdoottien lomaan. Kirjojen kohtauksellinen etenemistapa tekee niistä erinomaisia luettavia nopeasti kyllästyville tai satunnaisessa kohdassa nukahtaville kokijoille, sillä lukemisen voi lopettaa mainiosti kesken luvun, ja aloittaa seuraavana päivänä uudelleen.

***

Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu
Astrid Lindgren: Peppi aikoo merille
Astrid Lindgren: Peppi Pitkätossu Etelämerellä
Suom. Laila Järvinen
Kuvitus: Ingrid Vang Nyman
WSOY 2005
140-160 s.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                      – Pikkupullo votkaa.                                                                                                        Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                         – Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään… (s. 20)

Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Suom. Arto Konttinen
Kansi: Tex Hänninen
Into, 2012
414 s.
Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Carlos María Domínguez: Paperitalo (Basam Books, 2006)

Carlos María Domínguezin sävähdyttävä lyhytromaani Paperitalo kertoo obsessiivisten lukijoiden selviytymisestä kirjojentäyteisissä elämissään. Runsaasti intertekstuaalisia viitteitä sisältävä ja maagiseen realismiin, jopa kauhuun häivähtävä romaani on rujonkaunis esitys kirjahulluudesta. Mielenkiintoista on erityisesti Domínguezin tapa käsitellä kirjoja toisaalta henkisen tyyssijana, toisaalta fyysisinä esineinä.

Paperitalon tarina alkaa kuolemasta, kirjan aiheuttamasta. Kirjallisuustutkija Bluma kuolee tapaturmaisesti lukiessaan Emily Dickinsonin runoja. Hän saa kuolemansa jälkeen Argentiinasta omituisen kirjalähetyksen, jossa on sementinmuruilla sotkettu Joseph Conradin Varjolinja. Sen alkuperä vaivaa kollegaa niin kovasti, että tämä lähtee selvittämään, mistä on kyse. Matkalla tavataan useampia kirjojen keräilijöitä, joiden avulla Varjolinjan lähde löytyy.

Vaikka Varjolinjan tapaan kokemuksen ja kokemattomuuden varaan rakennettu juoni on Paperitalon punainen lanka, se on kuitenkin kirja-anekdoottien sivuseikka. Domínguezin kirja-anekdootit ovat huikeita kertomuksia kirjojen omistamisen tuomasta autuudesta ja ahdingosta. Romaanin läpitunkeva metafyysinen kysymys on, missä lukeminen asuu.

Paperitalo on yksi monitasoisimmista romaaneista, jonka olen hetkeen lukenut, huolimatta sen 134 sivun pituudesta (kohtuusuurella fontilla). Intertekstuaaliset viittaukset viittaavat muuhun kirjallisuuteen, mutta samalla myös tämän romaanin eri osiin tai kohtiin. Kirjarakkaus on läpitunkevaa: kirjoja pohditaan niin henkisen pääoman astioina itsessään kuin traditiona kuin lukemisen kohteena ja innoituksenakin, mutta myös esineinä. Kirjojen muodostamia kokoelmia ja näiden luokittelua pohditaan niin tavanomaisissa kuin äärimuodoissaan. Kirjan olemuksen pohdinta henkisen ja materiaalisen liittona vyöryää lehti lehdeltä vääjäämättömästi yhdestä kirjasta kokonaiseen kirjoista rakennettuun taloon.

Paperitalo on nerokasta, tiivistä ja itsereflektiota aiheuttavaa kerrontaa, josta riittää kirjanystävälle uusia löytöjä ja pohdiskeltavaa useammallekin lukukerralle. Myöskin jo jossain määrin historiallista näkökulmaa kirjoihin: lukulaitteita eivät vaivaa toukat tai home, mutta voiko niistä rakentaa talon?

***

Carlos María Domínguez: Paperitalo 
Suom. Einari Aaltonen
Kansi: Ina Kallis
Basam Books 2006
134 s.
Esp. alkup. La Casa de Papel (2002)

Yann Martel: Piin elämä

Yann Martelin Booker-palkittu romaani Piin elämä

© Taika. Yann Martel: Piin elämä. Kansi: Andy Bridge (Tammi 2003)

Kanadalaisen Yann Martelin kansainvälisen, Booker-palkitun läpimurtoromaanin Piin elämän kirjavaliomainen lyhennelmä voisi kuulua: intialainen teinipoika ja tiikeri matkustavat pelastusveneessä Tyynenmeren yli. Näistä lähtökohdista Martel on luonut lämminhenkisen tarinan uskomattomista ja raadollisistakin tapahtumista, joka pitää ällistyttävästi otteessaan alusta loppuun saakka. Piin elämä on puhutteleva ja koskettava lisä Homeroksen Odysseuksesta lähteneeseen haaksirikkokirjallisuuden traditioon, jossa fyysiset ja henkiset koettelemukset oudossa ympäristössä luonnon armoilla nivoutuvat saumattomasti toisiinsa filosofisiakin ulottuvuuksia tarjoten.

Piin elämän päähenkilö on intialainen Piscine Molitor Patel, jonka etunimi on peräisin pariisilaisesta uimalasta ja kutsumanimi Pii (3,14…) puolestaan omaa keksintöä, vastaliike kiusaajien keksimälle Pissille. Piin perhe omistaa eläintarhan Pondincherryssa, josta he joutuvat emigroitumaan Kanadaan vastalauseena Intian 1970-luvun sisäpolitiikalle. Uskonnoista ja eläimistä kiinnostunut Pii, perhe ja eläintarhan amerikkalaisiin eläintarhoihin myydyt eläimet lähtevät seilaamaan Tyynenmeren yli rahtilaiva Tsimtsumilla. Tsimtsumin haaksirikosta selviytyy yksi pelastusvene, jossa alkaa elämän ja kuoleman, uskon ja epätoivon, toivon ja luovuttamisen taistelu, jossa ihminen, eläimet ja ympäröivän luonnon voimat ovat yhtäaikaisesti toistensa vihollisia ja liittolaisia. Pii käy matkallaan läpi äärimmäisen kasvutarinan, jonka aikana myös lukijan epäuskon rajat haastetaan.

Haaksirikkoromaanina Piin elämä asettuu Robinson Crusoen ja Gulliverin retkien välimaastoon. Gulliverin retkien tavoin Piin elämä kommentoi nykyelämän ilmiöitä. Vahvimpana pohdinnan kohteena kirjan alussa on uskon ja tieteen, vaistomaisten tarpeiden ja kulttuurin pintasilauksen (näennäinen) ristiriita, jota Piin elämä Tsimtsumin haaksirikon jälkeen jäsentää monin tavoin tarinan kuluessa. Crusoesta poiketen Piillä vain ei ole saarta, pelkästään pelastusvene ja Perjantainakin häärii Richard Parker, 250-kiloinen bengalintiikeri.

Silminnäkijän ja omakohtaisen kokijan kertomuksesta on kuitenkin kyse: Martel rakentaa tarinaansa uskottavuutta niin reportterimaisen kirjailijakertojan kuin tarinaansa kertovan päähenkilön avulla. Piin elämässä yksinkertainen perusasetelma johtaa juonivetoisuuteen. Onneksi kirjailija luo taidokkaasti hetken ja pienten ihmeiden draamaa. Tarinan filosofiset ulottuvuudet voivat pohdituttaa pitkäänkin lukijaa, joka haluaa kirjailijan hienovaraisiin vihjeisiin tarttua, mutta juonivetoisuus antaa lukijalle vapauden valita seikkailua korostavan luennan. Valinnan vapaus ja lopun käänteet korostavat kirjan teemoja parhaalla mahdollisella tavalla.

Piin elämä on yksi uusintaensikertakirjoistani: siitä tuntuu löytyvän jotain uutta jokaisella lukukerralla. Siitä huolimatta, että poika ja tiikeri vain seilaavat meren yli. Vähintään keskikokoinen ihme on se.

***

Tällä kertaa tartuin kirjaan uudelleen Ang Leen joulun alla ensi-iltansa saavan 3D-elokuvan takia. Leffasta promotilaisuudessa näkemäni 12 minuuttia vahvistivat käsitystäni Järki ja tunteet (1995) -ohjaajan Ang Leen nerokkuudesta romaaniadaptaatioiden luojana, sillä kirjan läpitunkeva lämminhenkisyys oli tavoitettu erinomaisesti myös elokuvassa. Samalla ällistyin 3D:n käytöstä. Tekniikka on tässä elokuvassa todellakin valjastettu tarinan ja katsojan palvelukseen. Romaanin merellistä ulottuvuutta visualisoidessaan Ang Lee yhdistää parhaan avaraluontomaisen dokumentaarillisuuden ja Martelin uskomattoman kokemuksellisuuden leffakatsojan kokemuksen korottamiseksi ihailusta ihmeen puolelle.

Piin elämän ensi-ilta Suomessa on 21.12. Toivottavasti maailmanloppu tulee vasta kun olen tämän leffan katsonut. Elokuvan ansiosta Tammi on myös ottamassa lokakuussa pokkaripainoksen suomennoksesta, joten romaanin ehtii saada käsiinsä ja lukea ennen ensi-iltaa.

***

Yann Martel: Piin elämä

suom. Helene Bützow

kansi: Andy Bridge

Tammi, 2003

394 s.

***

Stilli Ang Leen elokuvasta Piin elämä

Visuaalista tunnelmointia Ang Leen elokuvasta Piin elämä. Ensi-ilta 21.12.2012. © Twentieth Century Fox.