Tag Archives: erinomainen

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetäänKuinka sydän pysäytetään on vähintään yhtä hyvä sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Useita teoksia vuodessa julkaiseva JP Koskinen oli edellisvuonna Ystäväni, Rasputin –teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana. Luin teoksen, se jäi kesken. Historiallisiin tositapahtumiin perustuvia romaaneja kirjoittavan Koskisen romaani oli omaan makuuni liian hidastempoinen ja ehkä myös vähän koulukirjamainen, vaikka pidin hänen tavastaan kertoa historiallisesta suurhenkilöstä toisen hahmon näkökulmasta. 

Myös Kuinka sydän pysäytetään näyttää sivujuonteena suurmiehiä, vilahduksen Mannerheimia ja kenraali Airoa, Saharan kauhua Aarne Juutilaista. Keskushenkilönä on kuitenkin punikin poika, vänrikki Juho Kivilaakso (os Stendahl), joka toimii ennen sotaa Saksassa ja Neuvostoliitossa salaisena agenttina, sodan aikana rivimiehenä rintamalla.

Kivilaakson  – ja Suomen – kohtalonhetkiä vyöryttävä romaani etenee kuin luoti. Koskisen sotaromaani yhdistää agenttiromaanin toiminnallisuuden ja salamyhkäisyyden ja sotaromaanin vääjäämättömyyden yksilön kasvukertomukseen ja rakkaustarinaan. Lopputuloksena on koskettava ja tuore kuva talvisodasta kansainvälisenä skandaalina. Se peilaa myös nykyistä maailmanpoliittista tilannetta.

Kuinka sydän pysäytetään kulkee rytmikkäästi talvisotaa edeltävän ajan ja rintaman välillä. Kahden aikatason tarinankuljetus jämäköittää fiktion faktalla. Faktan osuutta Koskisen teoksessa korostetaan myös tuomalla teokseen aitoja uutisia ja sähkeitä, vaikka joukossa on keksittyjäkin. Juhon hahmoon on tuotu syvyyttä romanttisella juonella, joka on teoksen juonikudoksessa välttämätön, mutta samalla sen epäuskottavin ja tylsin suoni.

Koskinen on romaaneissaan pyrkinyt yhdistämään vankan historiallisen tietämyksen ja tunnetason elämyksen. Kuinka sydän pysäytetään onnistuu tässä hänen teoksistaan parhaiten.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2015 
350 s.

 

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)

Sami Liuhto: ViromaaniMinä ja Nietzche olemme sitä mieltä, että joka on akateeminen ei vain sielultaan, vaan myös koulutustaustaltaan, eikä ole lukenut Sami Liuhdon Viromaania, on tietämättään menettänyt paljon hauskaa. Sellainen hauskan menetys ei ole kustannustehokasta, etenkään näin marraskuussa. Kehitysnäkymistänne voitte ottaa kopin tekemällä yksinkertaisen resurssinhankintatoimenpiteen.

Viromaani Neromaanin ja Puuromaanin perillisenä

Omassa lukukokemuskentässäni Viromaania ei ole ollut nähtävä Neromaanin ja Puuromaanin välittömänä jatkumona, vaan itsenäisenä, omalakisena kokonaisuutena vailla subjektiivisperusteista odotushorisonttia. Sen runsaat mutta avoimet intertekstuaaliset viittaukset, ludus verbalis, imaginääriset ja ei, sekä räävittömän alatyylinen kuittailu akateemiselle nykyelämälle muodostavat yhdessä plastisten henkilöhahmojen kanssa nerokkaan huumoripläjäyksen, jossa saattaa metatason aspiraatioitakin piillä. Kirjailijankin ääni onnistuu teokseen itsensä muutaman kerran pilkahtamaan.

Tietäisivätpä nämä epelit, miten samalla tavalla käyttäytyivät halveksimiensa ihmisten kanssa ja ehkä heillä, epeleillä, aavistus asiasta olikin, ja siksi olivat tarkkana etteivät huomaisi milloinkaan missään yhtään mitään. (s. 18)

Elikkäs tosissaan kuitenkin

Liuhto heilimöi teoksessaan äärettömän miellyttävästi humorismin, kielellisen leikittelyn, modernista tutun kokeellisen rakenteen ja kaikenkarvaisen epämääräisyyden välillä sortumatta lainkaan tylsään tai tekotaiteelliseen. Tai jos sortuu, se on joko ironiaa tai sarkasmia, pastissi, kommentaari tai muuta mukavaa, tositarkoituksella. FL Oksa-Reikäsen seikkailut apurahakauden loppupuoleisen Kallion ja Tallinnan välimaastossa kuvaavat paitsi synkkää akateemista todellisuutta että proosallista nykytilannetta.

Teoksen loppumisen aiheuttamaan tuskaan suo helpotusta tieto, että vielä kymmenisen romaania on Tusinaromaanit-sarjaan tulossa. Toivotan Neromaani-teokselle mitä parhainta onnea Mahdollisen kirjallisuuden seuran palkintomittelöön, sillä Viromaani-teoksesta päätellen sekin on palkinnon ansainnut.

Lisäksi haluan kiittää painotyöskentelyä. Viromaanin lukeminen on erityisen aistirikas kokemus, sillä painojälki tuntuu sormenpäissä ihan niin kuin ennen vanhaan. <3 Jos teos ei ole vielä ehtinyt kivijalka- tai nettikirjakaupassa lähelle sinua, kustantamon nettikaupasta löytyy. (Ei maksettu mainos, vain kylmää realismia.)

***

Sami Liuhto: Viromaani (Tusinaromaanit III)
turbator 2014
137 s.

 

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Björs jne: Juuri nyt

Suomalaisen keittiön uudet klassikot

Minä, ruokapöydän ääressä, edessäni annos maksalaatikkoa. Kolmeen vuosikymmeneen en ollut kyseistä ruokalajia tarjoillut kuin koirilleni. Kämmenet hikoillen ja sydän tykyttäen tartuin haarukkaan ja tökkäsin puuron ja jauhetun sisäelimen rakkauslasta innottomasti ja vähäsen peloissanikin. Mieleen nousivat lapsuuden katkerat muistot harmaasta, haisevasta eineksestä, jota kaviaarin ja hanhenmaksan puutteessa aika ajoin kotona tarjoiltiin ja joka oli lautaselta suuhunsa lapioitava vaikka miten etoi ja itketti.

Miten olin tähän tilanteeseen itseni saattanut? Minähän olen aikuinen! Jääkaappini on väärällään herkkuja ja minulla on vuosikymmenen kokemus ravintolakeittiöstä!

Tarjoiluehdotus: maksista

Björs jne: Juuri nytSyyllinen on Juuren reseptiikkaa ja ruokafilosofiaa esittelevän opuksen ”Juuri nyt”. Juuressa on kymmenen vuoden ajan paneuduttu suomalaiseen ruokakulttuuriin ja nyt herrat Björs, Ahokas, Nykänen, Koskelo ja Wist ovat pusertaneet ulos mahdollisesti tämän vuosikymmenen tyylikkäimmän keittokirjan.

Tyylikkäimmän jo ihan siksikin, että kannet ovat kangaspintaiset ja kovat; sivut paksua, tiivistä paperia, kuten kunnon kirjoissa kuuluukin olla. Kuvat ovat suuria ja kauniita ja eikä niiden lukumäärässä ole säästelty. Pitäähän nykypäivänä tarjoiluehdotus olla, että eineksiä arkena pupeltava amatöörikin osaa asetella aterian komponentit lautaselle niin, että lopputulos on pikaisen puhelinsnapshotin ja parin hashtagin väärti.

Kirjan parasta antia on kuitenkin reseptiikka, kuten keittokirjoissa kuuluukin. Resepteistä huokuu suomalaisuus ja suomalaiset raaka-aineet. Perinteet lymyävät pinnan alla; äkkisiltään katsottuna kaikki näyttää melkeinpä pelottavan fiiniltä, mutta lähempi tarkastelu paljastaa vain nokkelaa oivallusta siitä, miten vanhat, loppuunkalutut ruokalajit saadaan herätettyä uudelleen eloon ja tuotua menneiltä vuosisadoilta tähän päivään. Savolainen muikkukukkokin on salonkikelpoinen eväs, kun sen purkaa ja kasaa uudelleen uuteen muotoon.

Ilahduttavaa on myös se, että mukaan on mahdutettu myös perusohjeet liemille, kastikkeille ja koko joukolle muita jokapäiväisiä ateriakomponentteja. Myös Juuren ruokalistan tapaksista, eli sapaksista löytyy kirjasta oma osionsa. Ilmakuivattu kinkku ja oliivit olivat menneen talven lumia pikkupurtavina jo aika päiviä sitten. Kun kerran puolijäisellä havupuuvyöhykkeellä asutaan, niin miksipä ei sitten tarjoiltaisi jotain paikallista?

Intohimoisena maksalaatikon vihaajana minut pysäytti kirjan sivu 105. ”Maksalaatikkoa ja rusinapyreetä!” julisti otsikko. Silmäilin reseptin läpi ja päätin kokeilla onneani, sillä mitäpä hävittävää minulla olisi? Jos ruoka ei maistuisi minulle, niin terrierini juhlisi riemukkaasi. 

Ja ihan luvan kanssa voin paljastaa teillekin, millä metodilla inhokkieineksestä saa aidosti hyvää ja arvokasta särvintä!

Maksalaatikko

500 g jauhettua naudanmaksaa
500 g rikottuja ohrasuurimoita
1,5 l luomumaitoa (rasvaista, ei mitään kurria!)
6 kananmunaa
1 keltasipuli
1 ruukku meiramia
3 dl siirappia
ripaus kuivattua inkivääriä
1 rkl suolaa
rypsiöljyä kuullottamiseen



Rusinapyre

250g rusinoita
0,5 l omenamehua


1. Tee maksalaatikko

Kuumenna maito kattilassa ja lisää joukkoon ohrasuurimot. Hauduta noin puoli tuntia, eli kunnes puuro on valmista. Jäähdytä huoneenlämpöiseksi kulhossa. Kuori ja hienonna sipuli ja kuullota se kevyesti öljytyllä pannulla. Silppua meirami. Sekoita kulhossa kaikki laatikon ainekset keskenään. Kaada seos leivinpaperin päälle vuokaan. Kypsennä 180 asteisessa uunissa noin 40 minuuttia, eli kunnes maksalaatikko on kypsä ja kauniin värinen.

2. Tee 

Rusinapyree.

Laita rusinat ja omenamehu kattilaan. Kiehauta ja keitä miedolla lämmöllä kunnes lähes kaikki neste on haihtunut. Sekoita sauvasekoittimella tai tehosekoittimessa tasaiseksi. Anna hieman jäähtyä.

3. Asettele.

Lautaselle pala maksalaatikkoa ja annostele viereen rusinapyreetä. Koristele halutessasi sokeroiduilla puolukoilla.

Näillä ohjeilla sain aikaiseksi seuraavaa:

© Kati G: Juuren maksalaatikko

Huijasin. Pakastimessani ei ollutkaan puolukoita, joten lisukkeena kapriksia ja maustekurkkuja. © Kati G.

Maksalaatikkoa maistettuani joudun syömään sanani inhokkieineksestä. Omin pikkukätösin laadittu sisäelin- ja puurofärssi on nimittäin aidosti hyvää. Kiitos siitä kuuluu Juuren viisaille miehille, jotka tietävät mistä puhuvat.

Jos kyökistäsi vielä puuttuu suomalaisen ruokakulttuurin perusteos, niin tässä se on. Tästä kehtaa laittaa itselle. Ja vieraillekin.

Vieraskynä: Kati G.

***

Ilja Björs, Antti Ahokas, Jukka Nykänen: Juuri nyt
WSOY 2014
239 s.