Tag Archives: erinomainen

Marc Aulén: Sopat!

*Sponsoroitu bloggaus* Kirjabloggaajan korruptoi tällä kertaa Blogatin välittämä Gummeruksen arvostelukappale.

Marc Aulén: Sopat!

Marc Aulén: Sopat! (Gummerus 2014)

Kirjabloggaaja vetää muutakin kuin hengenravintoa. On sellainen luontainen pakko. Välillä alkaa kyllästyttää se kymmenen normitavissapuskavaihtoehdon kierrätys ja tällöin saattaa hyvänä päivänä tarttua uuteen reseptiin.

Nyt sellainen löytyi keittiömestari (?*), soppachef Marc Aulénin tänä keväänä ilmestyneestä Sopat! -keittokirjasta. Joka on siitä mielenkiintoinen näin mutuhuttuilijanäkökulmasta, ettei Soppien! kanssa operointi lakkaa henkilökohtaisesti haudutetun lihaliemen soppaluiden hankintayrityksiin, vaan liemivalmisteiden käyttö on kirjailijan mielestä ihan okei. Myöskään monimutkaisia keittiövehkeitä ei tarvita, ihan sitä kuulemma taviskattilalla, -veitsellä, -purkinavaajalla ja -sauvasekoittimella selviytyy. #voikoolla #enusko #mitäkurmeetasetällainenon

Testasin

Reseptiksi valikoitui Tomaatti-bataattisoppa (s.57), joka vaikutti paitsi helpolta ja nopealta, myös hyvältä. Testi eteni näin:

Tomaatti-bataattisoppa aineet1. Hanki aineet. (Eikö muuten tullut aika hyvä smetanapääkallo?) Reseptissä mainitaan erityisesti:

  • 1.5 litraa kasvis- tai kanalientä
  • 1,1 kg kuorittua bataattia, reiluina paloina
  • 1 reilu rkl raastettua inkivääriä
  • 150 g sipulisuikaleita
  • 1 reilu rkl basilikaa, kuivaa
  • 0,7 dl sitruunamehua
  • 1 reilu tl Sambal oelek -tahnaa
  • 10 g basilikaa
  • 1 dl smetanaa
  • 3 dl tomaattimurskaa

Omat mittani olivat ehkäpä pikemminkin noin- ja sinnepäinmittoja, mutta se ei haitannut lopputuloksessa.

Tomaatti-bataattisoppa 22. Toimi toimintaohjeen mukaan, jossa olennaista on keittää ensin pehmeiksi kaikki paitsi tuore basilika, smetana ja tomaattimurska. Sitten lisätään kaikki paitsi tomaattimurska ja soseutetaan. Tämän jälkeen lisätään tom. murska ja sekoitetaan. Voilà.

Tomaatti-bataattisoppa 33. Nauti. Jonkin verran lopputulos erosi erittäin kauniista reseptikuvasta, mutta maku vakuutti neljä neljästä koekaniinista. Lisäksi reseptin oppi ulkoa kerrasta, joten teen tätä  toistekin.

Maun lisäksi asenne kunnossa

Keittokirjana Sopat! putoaa miellyttävään välitilaan, jossa ulkoasu on visuaalisesti erittäin harkittu ja kaunis taitoltaan, mutta sekä ruokafilosofia että teksti ovat mukavan rentoja otteeltaan. Reseptiikka (?) on selkeää ja täsmällistä, mutta ainakaan koereseptin toteutus ei kärsinyt rennon hällävälistisestä mittailusta. Resepteissä on mainittu myös lisukevaihtoehtoja, annettu käytännön vinkkejä ja heitetty keittiöläppää, joten turhanaikaista pönötystä ja ravinnon ylevöittämistä ei tästä teoksesta löydy. Lisukereseptit sen sijaan löytyvät. Tämä on ehdottomasti plussaa plussan päälle.

Sopat! –teoksen reseptit jakaantuvat Aulénin ja hänen kollegoidensa kehittämiin, sekä Aulénin ravintola Qulman julkkisasiakkaiden suosimiin. Vähän päälle 40 soppareseptin ja 7 lisukkeen reservi vaihtelee yltiöeksoottisesta (Kurkku-tilli-limettisoppa s. 47) retrolemppareihin (Parsakaali-aurajuustokeitto s.69) ja tavissopista (Lasse Lehtisen Zuppa di soppa s. 111**) juhlaklasareihin (Petri Sarvamaan Kanttarellikeittoa ja rapeaa parmankinkkua s. 117). Joukossa on myös monimutkaisempia reseptejä edistyneille, mutta vain harvat vaikuttivat täysin mahdottomilta aloittelijoille.

Sopat! rokkaa. Jos joku pitää tätä pötypuheena, on hyvä ja testaa itse.

***

* Onko tämä oikea termi? Tästä sen just näkee, ei pitäisi antaa kirjabloggaajan käsiin muita kuin peruskaunokirjoja. Ei ole asiantuntevaa tämä tämmöinen hapuilu.

** Tätä on meillä syöty, koska bongasin reseptin joskus viime vuosituhannen kasvissyöntikaudellani jostain naistenlehdestä. Se oli aikaa, jolloin koulujen kasviruokapäivistä ei edes unelmoitu, vaan koulussa syötiin joka toinen päivä kesäkeittoa ja joka toinen päivä kasvislaatikkoa, eli perunamuussissa lilluvaa herne-maissi-paprikaa. Juhlapäivinä sitten pinaattilettuja. #nostalgiapläjäys #eikoskaanenää #makumuistot

Marc Aulén: Sopat!
Kansi: Jaesong park
Gummerus 2014
127 s.

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus 2011)

Raksa on Tuomas Vimman harvinaislaatuisen kolmiosaisen trilogian itsenäinen aloitusosa, näin trilogian keskimmäisen osan takakantta parafraseetakseni. Raksa on skidisti chick litiin kallellaan oleva itsensä lähestulkoon (mutta ei onneksi ihan) vakavasti ottava työelämäromaani, joka viihdyttää kympillä remppaproggistietouden jakamisen ohella. Itse asiassa, tämän ja trilogian kakkososan luettuani, olen jättänyt useampia aitoja naischick lit-romaaneja kesken tylsän ja vähintään keskinkertaisen laaduttomuuden takia.

Raksan luettuani voin todellakin vakuuttaa, että itsenäisiä ovat nämä trilogian osat. Ne voi jopa lukea väärässä järjestyksessä, eikä tämä haittaa lainkaan tarinan kulkua tai vimmaista viihtymystä. (Mielelläni väittäisin, että tämä oli harkittu testi, mutta ihan puhdas vahinko oli se.) Osissa esiintyvät samannimiset henkilöhahmot muistuttavat toisiaan riittävästi, jotta Raksan ja Ruutukympin voi kokea kertovan samoista hahmoista. Jälkimmäisessä esiintyvät viittaukset ensimmäiseen osaan antoivat kyllä mielikuvan hiukan erilaisesta tarinasta, mutta pääosin mielikuva oli riittävästi sinnepäin, jotta jatkumo vaikuttaa uskottavalta.

Raksa kertoo raksaprojari Samin uraputken urkenemisesta luksukkaan suomenruotsalaisen perheomisteisen remppafirman leivissä. Samalla tutustumme helsinkiläisen sinkkumiehen elämänmenoon niin työajalla kuin vapaallakin. Ei näytä hääviltä se – mutta ei näytä samanikäisten pyrkimys yhdistää työ- ja avioelämäkään. Vähiten hääviltä näyttää rakennusala, jonka käärmeenpesään Vimma lukijan tutustuttaa.

Käytännössä homma kuitenkin meni niin, että asiakkaille laskettin urakkatarjous, joka oli sopivan epämääräinen ja törkeän alihintainen. Kun urakka hintaa polkemalla sitten saatiin, pilkottiin se pienempiin osiin jotka ketjutettiin alihankkijoille, jotka puolestaan ketjuttivat sen eteenpäin, usein neljänteen polvee asti. Tähän ei rakennusalan kuluttajasopimusehtojen mukaan tarvinnut edes pyytää asiakkaan suostumusta. Osa hommista tehtiin itse, ja virolaisille työmiehille maksettiin seitsemän euroa tunnilta. Asiakkaalta laskutettiin 42 euroa ja alvit päälle. (s. 19-20)

Rakennusfirmojen asiakkaiden tragedioista lapioi Vimma erinomaista komediaa, sellaista selkäpiitä kylmäävän sorttista ja todentuntuista. Koska romaani on pääasiassa rakennettu raksaduunitotuuksista ja remppatoimintavinkeistä, jotka on sementoitu kasaan niin romanttisilla kuin jännärihköillä juonillakin, kokonaisuus pinteilee jatkuvan sortumauhan alla. Erittäin hauskaa on sekin.

Hilleri peitti ikkunasta paistavan auringon heitäen varjonsa päällemme. Minua kylmäsi ja näin kuinka Danikan käsivarsien karvat nousivat pystyyn. Ihmettelin vielä, miksen ollut nähnyt Hilleriä peilistä, kun Danika kuiskasi minulle:                                                              – Jos maailmassa on yksi ihminen, jota mä pelkään, niin se on toi. Siinä asuu oikeesti pahuus tavalla, joka saa Sauronin näyttämään siltä Pelastusarmeijan sedältä, joka seisoo keräyslippaan kanssa Stockan kemppariosaston ovensuussa. (s. 239-240)

Kaikkein hauskinta Raksassa on kuitenkin Vimman kieli-iloittelu, jossa on pelit, vehkeet ja kielikuvat paikoillaan. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että noin 225 sivua on romaanille paras mitta, niin tätä olisin hyvin voinut lukea vielä parisen sataa sivua (ja tavallaan luinkin, joskin etukäteen). On myös hyvällä tavalla hämmentävää, että romaanista voi oppia todellisessa maailmassa käyttökelpoisia asioita remontoinnista. Jos vaikuttaa siltä, että remppa iskee päälle ennen pitkää, mutta kuiva opasteksti ei maailman eniten kiinnosta, lue Raksa.

Laskutusperusteinen urakkasopimus ilman setattua kattohintaa on vihoviimeinen paperi, johon nimensä kannattaa lykätä, jos ei ole rakennusalan ammattilainen, joka valvoo aamusta iltaan itse paikan päällä työmaata. Se on käytännössä avoin valtakirja ketkulle urakoitsijalle löysäillä ja laskuttaa ilman minkäänlaista kattosummaa. (s. 128)

Voi sen lukea tietysti ilman rempanuhkaakin. On se siinä määrin erinomainen pläjäys. Trilogian kolmannen osion soisi tulevan pian, sillä Vimman aikaisempi tuotanto ei pitkään riitä.

***

Tuomas Vimma: Raksa
Kansi: ? (kirjastokirja)
Gummerus 2011
438 s.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos 2013)

Johanna Sinisalon uusin romaani Auringon ydin on sävykäs – vaan ei sävyisä – vaihtoehtohistoriallinen tieteisromaani, jossa eletään Terveysviraston hallitsemaa äärimmäiselle sukupuolierottelulle perustuvaa päällisin puolin tavallista elämää. Auringon ydin on yhtä aikaa erittäin pelottava yhteiskuntakriittinen tulevaisuuskuva ja erittäin miellyttävälukuinen, trillerimäiseksi yltyvä kollaasitekniikan mestariteos.

Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja. Sellaisenkin, joka on ollut tyytyväinen asioihin niin kuin ne ovat olleet, on helppo asettua kannattamaan ajatusta, josta koituu itselle etua. (s. 262)

Auringon ytimen vuoden 2016 eusistokraattinen hyvinvointi-Suomi näyttää varsin erilaiselta kuin nykyinen. Tämä johtuu pohjimmiltaan suomalaiskansallisesta ratkaisusta 1800-luvun lopun yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, joissa nuoret miehet aiheuttivat levottomuutta eritoten Pohjanmaalla. Levottomuuksien syynä arveltiin olevan naisen puute, joka ratkaistiin ensin lakiteitse helpottamalla miesten nai(mi)siin pääsyä. Sittemmin järjestelmää kehitettiin mitä parhaimmassa rodunjalostushengessä säyseän ja terveen suomalaisen naisrodun luomiseksi. Niinpä 2000-luvun alussa, noin 8 sukupolven jälkeen, suomalaisilla maskoilla on käytettävissään runsaat naisellisten feminaisten varannot, joista ammentamalla yhteiskuntajärjestys pysyy mukavasti yllä.

Sinisalon luoman Eusistokratian ideologinen ja historiallinen tausta tulevat esiin runsaissa, mielenkiintoisissa katkelmissa, jotka vaihtelevat ohjeistuksista pamfletteihin ja tutkimuksiin. Vaihtoehtohistoriallinen tausta kaiuttaa Margaret Atwoodin Orjattaresi -teosta (vaikka tässä onkin kyseessä maallinen dystopia), siinä missä lähitulevaisuuden nykyisyyteen sijoittuva jännitysjuoni on ainakin kielikuvissaan suoremmin kallellaan H. G. Wellsin Aikakoneeseen ja George Orwellin 1984:ään.

Päähenkilö Vannan/Veran silmin nähdään, millaista on elämä tässä suomalaisten luomassa miesten paratiisissa. Vanna on määritelty ulkoasunsa vuoksi jo lapsena ylätason feminaiseksi Viraston tutkimuksissa, vaikka sisäisesti hän on sellainen toisenlainen, vähempiarvoinen neutrinainen. Tämä sisäinen ristiriita purkautuu kiellettyjen aineiden – kapsaisiinin – käyttönä. Mutta on siinä muutakin. V:n täydellinen, ihana, oikeanlainen pikkusisar on kadonnut jäljettömiin avioliittonsa jälkeen. Hän yrittää selvittää sisaren kohtaloa yhä epätoivoisemmin, sillä laittoman chilikaupan mahdollistama pako hyvinvointivaltiosta on mahdollisuus, jota ei voi jättää käyttämättä.

[Terveysviraston opetus]filmi antaa ymmärtää, että chilin käyttö jotakuinkin halvaannuttaa sulkijalihaksen. Joku saattaa myös sen uskoa: jos tämän filmin näkee ja kuitenkin uhmakkaasti kokeilee kapsaisiinia, seuraavana aamuna vessassa odottaa šokki – ensimmäinen kosketus aineeseen, ja jo nyt peräpäästä tulee silkkaa liejua.                        Ja varmasti kirvelee.                                                                                                              Ovelaa, Virasto, ovelaa. (s. 99)

Sinisalo on kutonut romaaniinsa taidokkaasti niin ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja kuin yleisinhimillisiäkin. Spekulatiivinen fiktio antaa mahdollisuuden vääntää niin problematisoinnin kuin satiirinkin nupit kaakkoon. Auringon ytimessä viedään laasaslainen maskulismi loogiseen päämääräänsä: virallisesti feminaisiksi hyväksytyt naiset astuvat tietyssä iässä pariutumismarkkinoiden palvelukseen, josta he poistuvat avioiduttuaan. Naisten domestikaation lyhyessä historiassa (1997) esitetään karmivasti, että

Mikäli kansan terveyttä varjellaan vahingollisten aineiden saantia rajoittamalla, on kuitenkin samaan aikaan tunnustettava, että ihmissuvun onnelliseen ja tasapainoiseen elämään liittyvät luonnostaan myös erilaiset mielihyvän lähteet. Näitä aivokemiallisesti tärkeitä lähteitä ovat ruummiillinen liikunta, tyydyttävä ja säännöllinen sukupuolielämä, perheen päänä toimiminen sekä – heikommalle sukupuolelle – äitiyden onni. (s. 183)

Monella tavoin marginaalissa elävän yksilön pahoinvointi eusistokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on hyvin monipuolisesti tunteisiinvetoavaa. Miltä tuntuu, kun ei sovi yhteiskunnan tai yhteisön asettamaan muottiin ja rajoihin? Miten monilla tavoilla yhteisön asettamat rajat todella rajaavat ihmisen elämää?

Chilin väärinkäyttö ja diilaus kuulostivat takakansitekstin perusteella jokseenkin naurettavilta sivujuonielementeiltä. Lukiessa ne kuitenkin hitsaavat erinomaisesti yhteen keskeiset juonet marginalisoitumisteemaan ja syventävät itse teemaa.

Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi osoitti, että Sinisalo kykenee tinaamaan  yhteen romaaniin monenlaisia tekstilajeja. Auringon ydin todistaa, että kollaasitekniikan ei tarvitse olla lukijalle haastavaa, turhanaikaista postmodernistista hienostelua, vaan miellyttävän helppoa, viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Bravo!

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus 2011)

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on yhtä aikaa kyber- ja steampunkahtava SF-veijaritarina, joka siroutuu  ällistyttävän maailmakuvauksen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen välille. Romaanin täyteenahdettu ideamasuuni, runsas uudissanasto ja tiivis kerronta vaikeuttivat lukemista etenkin alussa. Tarina veti kuitenkin vahvasti mukanaan. Kvanttivaras tuntuu kietoutuvan kiehtovasti ja monitasoisesti kvanttiuden* idean ympärille Juonelliset aallot tulevat näkyville hahmojen hiukkasissa, mutta romaani vaikuttaa myös jäsentyvän kvanttimekaanisten venkuloiden* avulla.

Persoonien multihuipentuma

En ole taipuvainen narsismiin, mutta pidän peileistä, koska ne antavat mahdollisuuden määritellä oma identiteetti ulkoisen esineen kautta. Viimein ryhdyn kokeilemaan, miten kehoni reagoi muokkauskäskyihin. Muutu nuoremmaksi ja pitemmäksi. Korota poskipäitä, pidennä hiuksia. Peilikuvani alkaa virrata veden lailla. (s. 196)

Kvanttivaras, Jean le Flambeur, on joutunut dilemmavankilaan, josta pääsee ulos ainoastaan selviytymällä lukemattomien itsensä kopioiden voittajaksi loputtomissa peleissä. Mestarivaras pääsee kuitenkin ulos Mieli-nimisen naisihmisen ja hänen avaruusaluksensa Perhosen avulla. Vapautumisen ehtona on erään keikan suorittaminen Marsissa, Oublietten kaupungissa. Täällä Unholassa, robottijaloin Marsia kiertävässä ja sieluja kierrättävässä kaupungissa, on meneillään valtataistelu, johon Jeanin on hankittava vastaus. Vähä vähältä paljastuu niin Jeanin kuin kaupungin tila: alunperin monimutkaiselta vaikuttanut tilanne onkin monitahoisempi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Löytääkö Jean vastauksen niin virallisen keikkansa kuin itseään askarruttavaan ongelmaan ennen kuin paikallinen yksityisetsivä tai lain koura löytää hänet?

Eloaikaansa oppii luultavasti arvostamaan aivan toisella tavalla, jos on aina silloin tällöin olosuhteiden pakosta kuoltava. (s. 301)

Oublietten kaupunki toimii orjuutettujen sielujen toiminnan ansiosta: heidän vartalonsa säilötään orjakauden ajaksi, jonka jälkeen he jälleensyntyvät toimiviksi ihmisiksi aina tietyksi ajaksi. Aika on todellakin rahaa, koska kukin elävä tuntee mittansa sekunnilleen. Sielujen ja vartaloiden siroutuminen ympäriämpäsi Oubliettea, mahdollisesti jopa universumia, on yksi Kvanttivarkaan vahvoista teemoista: Rajaniemi kysyy “kuka minä olen?”, ja lisäksi “missä minä olen?”

Rajaniemen luomassa maailmassa ihmisten vartalot ja heidän sielunsa eivät aina kohtaa, saati sitten asusta yhdessä, mutta toisaalta yhdestä persoonasta voi olla monta kopiota tai muunnosta olemassa vaikka yhtä aikaa, toisistaan tietoisina tai toisensa kadottaneina. Tämä eräänlainen kvanttiminuus tuottaa Kvanttivarkaassa jonkin verran päänvaivaa ja kääntää identiteettikysymyksen kohti aikaa ja maailmaa: “mitä minä olen tehnyt?”, “kuka sinä olet?”. Hahmot ovat kuin hiukkasmaisia kiintopisteitä, joiden identiteetit näyttäytyvät lukijalle juonten aaltoliikkeinä.

Kvanttimetaforan kvanttimekaniikkaa

Hyvissä dekkareissa lukija asetetaan juonten aaltoliikkeitä tarkastelemaan. Niin Kvanttivarkaassakin. Omituisia termejä ryöpsähtelevästä epäselvästä alkukuvasta alkaa lukiessa muotoutua teorioita niin Rajaniemen maailmasta, henkilöhahmoista kuin juonistakin.

Rajaniemi vaikuttaa kuitenkin veikeilevän tarkkailijan kustannuksella – tai tarkkailijan eduksi – tuomalla peliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen: suurta osaa vaikeista sanoista ei koskaan selitetä tarkasti, vaan lukija saa itse kuvitella, mitä suurin piirtein mahtaa olla “kuptaus”, “gevulot”, “Sobornost”. Kvanttivarkaassa pelataan tarinansisäistä universaalia peliä, mutta Kvanttivarkaassa sisäinen peli kurottaa tietoisesti sivujen ulkopuolelle pelaamaan peliä lukijan kanssa. Kirjailijan keinona ei vain ole tavanomainen lukijan herättely suorin puhutteluin tai viittauksin, vaan epävarmuudella leikittely. Epävarmuudessa lilluminen teki lukukokemuksesta hiukan raskaanpuoleisen, mutta myös erittäin kiehtovan.

Tuoksu herättää mielessäni muiston. Tajuan, että olen ollut vuosikausia joku toinen, ja nyt nuo vuodet soljuvat minuun… Viini oli minun madeleineleivokseni.  (s. 44)

Minun madeleineleivokseni tässä teoksessa toivat häivähdyksen Neurovelhoa, Sokeanäköä, Simulacraa… Hiukan häiritsi se, että kirja tuntui loppuvan ikäänkuin seuraavan osan prologiin, jossa päästäneen kurkkaamaan hiukan maailman helman alle, niin sanoakseni. Enkä varmasti malta olla katsomatta. Yksi Fraktaaliruhtinas tilauksessa, siis.

* Venkula on sellainen asia, jonka ällistyttävyden voi havainnoida intuitiivisesti, vaikkei ymmärrä täysin tai lainkaan, mistä on kyse. Esim. Schrödingerin venkula.

***

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suom. Antti Autio engl. alkup. The Quantum Thief
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus 2011
440 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli meikäläiselle täysin tuntematon suuruus, kunnes yhtäkkiä nimeä alkoi esiintyä kirjablogeissa. Jos niinkin erilaiset bloggaajat kuin Stazzy, Kirsi, Annika K, Zephyr, Katja, Satu, Salla, Linnea, Kuutar ja Susa hehkuttavat kirjan yletöntä parhautta, niin kirjahan ei voi olla läpeensä huono?

Myöhemmin hän huomasi, että yhden totuuden alta löytyi aina toinen, ja niin edelleen. (s. 26)

Vai voiko? Ja jos on, voidaanko tästä päätellä Atena kustantamon onnistuneen kaappaamaan talliinsa lähemmäs 10% suomalaisista kirjabloggaajista salaisten skumppavoimiensa avulla? Joita nähdäkseni vain Amma on pystynyt jossain määrin vastustamaan…

Ihan ensiksi haluaisin pahoitella sitä, että Atena ei ole tarjoillut minulle skumppaa. Vakava virhe.

Minä tunnen sinun kirjasi paremmin kuin sinä itse. (s. 69)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2010)

Ihan kuivin suin joudun heti ensi kosketuksesta kallistumaan kirjabloggaajien enemmistön puolelle tässä PIJ-asiassa. Lumikko ja yhdeksän muuta on monitasoinen suomikumma, joka leikittelee kirjailijuudella ja kirjallisuudella tarjoillen mielenkiintoisen hahmokavalkadin, ennennäkemättömiä omituisuuksia, akateemisesti sketseilevän dekkarijuonen ja runsain mitoin kirjallisia alluusioita. Lievästä korkeakulttuurisesta vivusta huolimatta Jääskeläisen kerronta on nasevaa ja reipasta, tarina huomioiden ja ideoiden runsaudensarvi. Romaanin keskiössä on kysymys: mistä kirjallisuus syntyy (ja mihin se menee), mutta tähän ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota tarinasta nauttiakseen.

Lumikolla ja yhdeksällä muulla on oikeastaan kaksi alkua. Ensimmäisessä kirjallisuudenopiskelija ja äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana palaa kotipitäjäänsä ja tulee valituksi kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen kirjailijan, lastenkirjailijatar Laura Lumikon kolmekymmentä vuotta sitten perustaman Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seuran kymmenenneksi ja viimeiseksi jäseneksi. Toisessa kirjailijatar Laura Lumikko tekee Remediokset lumisateeseen.

Kirjallisuudenopiskelijana Ella Milana alkaa tutkia Lumikon ja Jäniksenselkäisen kirjaillisuuden seuran toistaiseksi kirjoittamatonta historiaa, mutta Seuran jäsenenä hän tulee temmatuksi mukaan jäsenten välisiin peleihin, ristiriitoihin ja salaisuuksiin. Tutkijapositiossa Ellaa uhkaa natiiviksi kääntyminen, jäsenpositiossa avautuu puolestaan mysteeri toisensa jälkeen. Minne Lumikko katosi, mitä tapahtui Seuran ensimmäiselle kymmenennelle jäsenelle ja ylipäänsä, mitä ihmettä Jäniksenselällä tapahtuu?

Usein salapoliisiromaanien lukemisessa hauskinta on hämmästellä kirjailijan taitoa luoda täysin yllättäviä käänteitä. Maagisessa realismissa näitä käänteitä tulee usein useita – jopa joka luvussa – eivätkä ne suinkaan jää uskottavan rajoille, vaan loikkivat iloisesti mielikuvituksen tuolle puolen. Jääskeläinen ei suinkaan ole poikkeus tästä perinteestä. Yllätysten runsaudenpulasta huolimatta kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään.

Samalla kirjailija kommentoi kirjailijuutta ja kirjallisuutta. Lumikko ja yhdeksän muuta tanssaa jättiläisten olkapäillä niin konkreettisesti kuin viittausten kautta. Jääskeläinen ei kaikesta päätellen kuitenkaan usko tekokultturelliin vaikeaselkoisuuteen, jolla niin usein peitellään ihan tavallisia ajatuksia, vaan teksti on keveää. Viittauksiakin on niin kirjan sisältöön piilotettuna kuin avoimesti esillä. Kuitenkin

Ihmisten ei pitäisi puhua liikaa, Ella ymmärsi. Kirjoittamalla rakennettiin kokonaisia maailmoja, mutta liiallinen puhuminen johti hajoamiseen. (s. 136)

***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kansi: Susanna Raunio
Atena 2013
322 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa

Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä – ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset – ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Jalava 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. “Ei lembas-vitsejä, pyydän”, Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. “Olen jo kuullut ne kaikki.” (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. “Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!” hän huusi kylän ryyppäjäisissä. “Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!” (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

“Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!” (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä…

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin – ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Satu Taskinen: Täydellinen paisti (Teos 2011)

Satu Taskisen yhdenpäivänromaani Täydellinen paisti viiltää perheenjäsenten ja parhaiden ystävien täydellisen henkisen yhteyden puutteen anatomiaan katastrofaalisen perhepäivällisen aikana. Kirjaa lukee tuskanhiki ylähuulella helmeillen: miten hirvittävää, miten kauheaa hintaa joutuu maksamaan henkilökohtaisen haavoittumattomuuden vaalimisesta. Erittäin sujuva, inhimillisiä heikkouksia toistensa perään nakkeleva ja toisaalta niitä lämpimästi ymmärtävä kerronta viettää lukijan alamäestä aallonpohjalle ja rotkoon. Jälkeen jää vihersmoothieaamiaisen onton eläväinen jälkimaku: en tätä etukäteen kaivannut, mutta tämä oli taatusti tarpeellista.

Täydellinen paisti kääntää eksoottisen maahanmuuttajakuvion nurinkurin: suomalainen Taru yrittää sopeutua täydellisesti raivolla itävaltalaiseen elämäänsä vaimona, sukulaisena, naapurina ja työvoimatoimiston henkilönä. Ulkopuolisuuden kokemukset hyökyvät suunnasta jos toisesta: mitä on olla ei-itävaltalainen, ei-suomalainen, ei-mies, ei-äiti, ei-vanha, ei-kelpaava, ei oma itsensä?

Minulta Frau Mutti* kysyi: “Leikki sikseen. Vakavasti puhuen. Saatkos sinä edes tehdä täällä mitään virallisesti, vai olemmeko me nyt sinun rikostovereitasi? Kuuluuko Suomi EU:hun?” (s. 197)

Taskinen kerrostaa ulkopuolisuutta ja yhteyden puutetta kokonaisvaltaisesti. Anoppi ja käly, mies ja naapurinrouva, teini-ikäisestä tiedostajasta puhumattakaan ovat kaikki toisiltaan saavuttamattomissa elämänkokemustensa tai -kokemattomuuksiensa takia. Perhepäivällisestä haetaan jaettua onnen kokemusta, Taru pyrkii yhteyteen täydellisen perinnepaistin avulla, mutta miten luoda yhteys, kun kukaan ei antaudu hyväksyvään vuorovaikutukseen? Pako epäaidosta pakkoläheisyydestä näyttäytyy omiin nurkkiin sinkoilemisina, muistoihin, arvoihin takertumisina, päättymättömänä, klaustrofobisena monologina.

Kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden tunteen vyöryttäminen on Täydellisen paistin vahvuus – ja toisaalta heikkous. Taskinen onnistuu niin hyvin toivottomuudessaan, ettei romaanin lukemista tee mieli jatkaa, kun sen käsistään päästää. Hetkittäistä hengähdystaukoa suo satunnainen, usein saksan kieleen liittyvä huumori, mutta mitään parannuskeinoa sisäänrakennettuun ikuiseen yksinäisyyteen ja loputtomaan aidon vuorovaikutuksen etsimiseen kirjailija ei tarjoa. Sen joutuu lukija löytämään itsestään. Ja Täydellisen paistin täydellisen inhimillisen murhenäytelmän jälkilämmössäkylmässä motivaatiota riittää.

Täydellinen paisti voitti vuonna 2011 Helsingin Sanomien kirjapalkinnon.

***

Teoksesta ollaan oltu useampaa mieltä. Siitä ovat aiemmin kirjoittaneet mm. Booksy, Jori, Susa, Minna, Kirsi, Erja, Leena Lumi, Arja, Ina ja Karoliina.

***

* Frau Mutti, suomeksi “Rouva äiskä” on kertojan anoppi.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti 
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto

David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2012)

David Mitchellin Pilvikartasto on loistava kerrontataiteen timantti, joka pohtii  ihmisluonnon pysyvyyttä taiteillessaan historian, nykypäivän ja tulevaisuuden mentaliteettien fiktiitivisissä kulminaatiopisteissä. Romaani sisältää kuusi tarinaa, jotka limittyvät toisiinsa ja kaatuvat toistensa syliin kuin romahtava korttitalo. Vesa Suomisen suomennos tavoittaa alkuperäisen tyylipuhtaasti siitä huolimatta, että Mitchell on romaanissaan käyttänyt historiallisia puheenparsia ja keksinyt oman kreolikielensä. Tämä on yksi niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa.

Pilvikartastoa on vaikea selittää avaamatta tarinaa liikaa (eli jos haluat yllättyä ja ällistyä, tämä kappale kannattaa varmaankin jättää väliin). Sen kuuden tarinan päähenkilöt vievät romaanin alkuosassa eteenpäin, sekä toisintavat, ihmisluonnon taipumusta hyväksikäyttää kanssaihmisiään, mutta toisaalta myös auttaa kanssaihmisiään. Tämä hämmästyttävä dikotomia yhdistää kaikkia kirjan toisiinsa lomittuvia tarinoita. Notaari Adam Ewingin 1800-lukulaisessa matkapäiväkirjassaan kertomaa liikematkaa Tyynellä valtamerellä lukee toisen maailmansodan jälkeisessä Bruggessa säveltäjä Frobisher , joka kirjoittaa kirjeitä fyysikko Sixsmithille, jonka kohtaloa selvittelee -70-luvulla lehtinainen Luisa Rey, joka on päähenkilönä romaanissa, joka on nyttemmin lähetetty kustantaja Timothy Cavendishille, joka joutuu vangiksi vanhainkotiin, jossa hänelle tuo lounaan sukupuolettoman robotin oloinen tarjoilija. Seuraavaksi seuraamme sukupuolettoman tarjoilijarobotin, Sonmi-451:n tarinan oratiotaltiota, jota käytetään lasten leluna ja uskonnollisena symbolina kaukaisen tulevaisuuden dystooppisessa kyläyhteisössä.

Ihmiskunnan historian läpi soljuvan kirjallisen jäämistön (jos näin nyt voi sanoa) lisäksi päähenkilöitä yhdistävät muutkin tekijät, joiden periytymistä sukupolvien yli Mitchell pohtii Pilvikartastossa. Mikä oikein saa ihmisen olemaan ihmiselle susi? Kuka saa määritellä, kenelle käy paremmin tai heikommin, mikä ajaa ihmisen olemaan julma toiselle? Mitchell ei päädy helppoihin heittoihin, vaan näyttää tarinoidensa avulla sosiaalisten hierarkioiden ja henkilökohtaisten suhteiden muodostamia verkostoja kunkin kertomuksen aikakaudelle tyypillisten tilanteiden avulla.

Ali-ihmisslummit motivoivat alempien luokkien kuluttajia osoittamalla heille, mikä koituu niiden osaksi, jotka eivät onnistu kuluttamaan rahaa ja tekemään työtä kunnon kansalaisten tavoin. (s. 429)

Myös kirjan tarinoissa heijastuu kirjailijan tarkka historiatietoisuus: niistä jokainen on kirjoitettu ajassaan uskottavalle äänelle, joka on kerrottu aikakaudelle tyypillisellä tyylillä. 1800-lukulainen matkakertomus, -70-luvun dekkari ja kirjoitustaidottoman taatan kyläyhteisössään kertoma tarina ovat erityisen tyylipuhtaita kokonaisuuksia, vaikka jälkimmäinen on kielenkäytöltään haastavaa luettavaa runsaiden kirjailijan keksimien uudisilmausten takia. Siinä, missä todellisille historiallisille ilmaisutavoille on useimmilla lukijoilla jonkinlaista kokemusta lukemista helpottamassa, Pilvikartaston futuristiset scifi-tarinat joutuvat kannattelemaan toisiaan ja ne tekevätkin sen erinomaisesti. Suomentaja on selviytynyt tuskallisen vaikealta vaikuttavasta tehtävästään äärettömän hyvin, sillä erilaiset historialliset tyylit ja äänet pitävät kutinsa pilkulleen myös suomeksi.

Rakenteellisesti Mitchellin romaani on mestarillinen. Draaman kaaren voisi visualisoida Fuji-vuoreksi, sillä ensimmäiset viisi tarinaa etenevät kronologisesti, mutta jäävät kesken huippukohdissaan. Seuraava tarina sitoutuu aina edellisen loppukohtaan, kuudes tarina näyttää kaikkien tarinoiden kronologisen lopun ja sen jälkeen aiemmat tarinat jatkavat siitä mihin jäivät. Kuulostaa postmodernilta kikkailulta, mutta Mitchellin toteutuksessa rakenne toimii uskomattoman hyvin lukijan liidellessä tarinoiden ja eettisten pohdintojen laineilla silloinkin kun kirjailija huomauttaa näiden olevan vain kuvitelmaa.

Me emme pysy kauaa kuolleina. Kun Lugerini päästää minut menemään, seuraava syntymäni koittaa yhden sydämenlyönnin päästä. Kolmentoista vuoden kuluttua tästä päivästä me tapaamme taas Greshamissa, kymmenen vuotta myöhemmin minä olen taas tässä samassa huoneessa, pitelen tätä samaa asetta, kirjoitan tätä samaa kirjettä, päättäväisyyteni yhtä täydellinen kuin monipäinen sekstettoni. Sellaiset elegantit varmuudet lohduttavat minua. (s. 625)

***

Wachovskin veljesten tekemä elokuva Pilvikartastosta saa Suomen ensi-iltansa perjantaina 1.3.2013. Odottelen mielenkiinnolla, miten tästä romaanista on kyetty tekemään elokuva, mutta kirja antaa odottaa visuaalista ilotulitusta.

***

David Mitchell: Pilvikartasto
Suom. Vesa Suominen
Kansi: Riikka Majanen
Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2012
676 s. 
Engl. alkup. Cloud Atlas