Tag Archives: feministinen

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari

Aliette de Bodard: Perhonen ja jaguaari (Osuuskumma 2013)

Aliette de Bodardin henkeäsalpaava Perhonen ja jaguaari on taidokkaasti koostettu novellijatkumo, joka kertoo kuusi tarinaa maya-uskontoon perustuvan Uuden-Mexican ja  kiinalaiseen ja vietnamilaiseen kultuuriperintöön perustuvan Xyuan suurvaltion tulevaisuudesta ja tulevaisuuden tulevaisuudesta. De Bodard yhdistää menestyksekkäästi historialliset, uskonnolliset ja kulttuuriset elementit scifistisiin elementteihin tuottaen eksotiikalla elävöitettyä tulevaisuuteen sijoittuvaa fantasiaa. Perhosta ja jaguaaria hallitsee ilmiömäinen maailmankehittely. Etenkin jälkimmäiset novellit hätkäyttävät inhimillisyydellään kertoessaan tietoisten kyborgiavaruusalusten synnystä ja suhteista ihmisiin novellikokoelman loppupäässä. Harvoin törmää novelleihin, jotka ennen näkemättömiä maailmoja kuvatessaan vakuuttavat samalla emotionaalisesti ja intellektuaalisesti, jopa eettisesti.

Perhosen ja jaguaarin aloittaa Varjo Jaguaarien huoneessa, joka esittelee Suur-Mexican yhteiskunnallista tilannetta ja maya-uskonnon harjoitusta kapinakertomuksen avulla. Se kertoo toisiaan vastaan kääntyneiden ystävysten taistelusta Jaguaarien huoneen pelastamiseksi hallitsijan mielivallalta. Toiset pyrkivät säilyttämään, toiset pyrkivät tuhoamaan. Kuka todella voi tietää, mikä on parhaaksi?

Varjo Jaguaarien huoneessa on hämmentävä lukukokemus – se maalaa eläväisen kuvan kivikautisen tuntuisesta uskonnollisuudesta ja yhteiskunnallisesta rakenteesta samalla kun nakkelee vihjauksia erittäin edistyneestä teknologiasta. Yllättäen nanotekniikka ja obsidiaaniveitset sulautuvat kuitenkin yhteen lähes saumattomasti.

Tecipianin silmät katsovat jonnekin kauas. “Siinä on logiikkaa. Vastentahtoisen veren vuodatus on synti, mutta Tonatiuh tarvitsee verta jatkaakseen päällemme paistamista. Isoäiti Maa tarvitsee verta tuottaakseen maissia ja puuvillaa ja nanokoneita.” (s. 29)

Novellit Aamulla putoava perhonen ja Kadonnut morsian ovat aloitusnovellia suoraviivaisempia kerronnaltaan. Pääosin Xuyaan sijoittuvia dekkareita, jotka esittelevät Xuyan kiinalais-vietnamilaista kulttuuria ja Xuyan ja Mexican suhteita. Ne voisivat sijoittua ajallisesti ensimmäisen novellin tulevaisuuteen: toisessa novellissa selvitetään Xuyan mexicalaiskaupunginosassa Suur-Mexican kapinasta pakoon päässeiden perhepiirissä tapahtunutta murhaa. Kolmannessa novellissa puolestaan dekkari tarkkailee xuyalaista kulttuuria, etenkin tapakulttuuria, selvittäessään kiltin perhetytön katoamista.

Perhosen ja jaguaarin ensimmäinen osa toimii eräänlaisena mikrohistoriallisena katsauksena toisen osan skifistisemmille, inhimillisten avaruusalusten ympärille kutoutuville tarinoille. Näissäkin de Bodardilla on selkeän feministinen näkökulma: kertojahahmot ovat naisia, ja avaruusaluksia kuvataan niiden syntymän ja ihmisyhteisöön lomittuvan elämän kautta, pikemminkin kuin teknologisesta näkökulmasta.

“Siellä, mistä minä tulen, on kunnia kantaa Mieli Mexican hallinnolle.” “Mutta sinä olet täällä”, Dac Kien sanoi. Xuyassa, xuyalaisten keskuudessa, missä Mielten kantaminen oli uhraus – välttämättömyys, josta maksettiin, mutta jota ei arvostettu. Kuka nyt haluaisi kestää raskauden saamatta ihmisjälkeläistä? Vain epätoivoiset tai ahneet.

Novellissa Kasvattaja nähdään aluksen syntymä toisaalta aluksen kokoonpanijoiden ja toisaalta sen inhimillisen ohjaajan syntymän kautta. Aluksen veli puolestaan kuvaa nimensä mukaisesti avaruusaluksen Mielen veljen ja äidin suhdetta tähän toiseen lapseen, jonka elämäntehtävänä on matkustaa ja joka elää pitkään heidän jälkeensä. Kaksi siskoa maanpaossa näyttää miten eri asemissa nämä kyborgiavaruusalukset ovat erilaisissa kulttuureissa – ja väläyttää mahdollisia tulevaisuudenkuvia. Vaikka Aluksen veli oli lempinovellini tästä kokoelmasta, tirautin ennen kuulumattomasti muutamat kyyneleet viimeistä novellia lukiessa.

De Bodardin kieli on käännöksen perusteella melko korutonta ja suoraa, joten se antaa  lukijalle aikaa mielikuvitella kirjailijan eksoottista ja historiallisista ja SF-referensseistään huolimatta tuoreen tuntuista maailmakuvausta. Novellien kääntäjät ovat pystyneet luomaan käännöksissään yhtenäisen tyylin, eikä käännöslapsuksiakaan tullut vastaan kuin pari (s.13 “copal-suitsuke” = kopaalia eli puuhartsia ja/tai pihkaa ja s. 89 “lakattu laatikko” = lakkarasia).

Kokoelma on toimitettu sisällöllisesti erittäin hyvin. De Bodardin tuotannosta on onnistuttu valitsemaan yhtenäinen, siinä määrin toisiaan selittävä ja tukeva kokoelma, että Perhonen ja jaguaari vaikuttaa lähes novellijatkumolta tai koostelmaromaanilta Pilvikartaston tyyliin, vaikka kyseessä onkin ensi kädessä kronologinen jatkumo.

Tämä kokoelma on spefikirjallisuuteen erikoistuneen Osuuskumma-kustantamon ensimmäinen käännös ja erittäin laadukas avaus onkin. Toivottavasti kustantamo jatkaa valitsemallaan tiellä hamaan tulevaisuuteen!

***

Osallistun Varjo Jaguaarien huoneessa -novellilla Kide-haasteeseen. Kirjailija Aliette de Bodard on yksi Finnconin (5.-7.7.2013) kunniavieraista, näet hänet ainakin täällä tällöin .

***

Kokoelmaa suitsuttavat myös Raija, Saara ja Korppisusi.

Aliette de Bodard: Perhonen ja Jaguaari
Kansi: Teemu Helenius
Suom. Markus Harju ja Christine Thorel engl. alkup.
Osuuskumma 2013
189 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram.                     – Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.