Tag Archives: halolla päähän

Timo Utterström: Nyt

Timo Utterstromin esikoisromaani Nyt

Timo Utterström: Nyt. Kansi: Timo Utterström (Basam Books 2012). Auringonsäde © marraskuinen aurinko

Timo Utterströmin esikoisteos Nyt on juonivetoinen urheiluromaani, jossa tennisotteluiden dynaamisuus taittuu itseapukirjallisuuden elämänopeilla ja romanttisella sivujuonella. Utterströmin erottaa Coelhosta kirjoittajankokemus, joka näkyy kielellisinä ongelmina, sillä sisältö on ehtaa elämänohjetta elämänohjeen perään, joiden vaikutus näkyy juonenkäänteissä. Romaani paketoi sanomansa rehellisesti, jopa haavoittuvasti, vaikka hienovaraisuuksia Utterström ei harrasta. Urheiluympyrät sopivat elämänohjeiden paketointiin yllättävän monipuolisesti.

Urheiluromaani on minulle lukijana uusi aluevaltaus, mutta lukukokemus toi juonellisesti mieleen teini-ikäisille tytöille suunnatut luistelu- ja tanssielokuvat, vaikkei Nyt mikään Flashdance olekaan. Ainakin päähenkilö Kristianilla käy Jennifer Bealsia parempi flaksi, sillä hänen ei uskomattoman sattuman johdosta tarvitse painaa duunia viiteen vuoteen treenauksen ohella. Tokikaan näitä treenivuosia ei romaanissa jauheta läpi. Treeni on tähdännyt hänen unelmaansa, joka on tennistähti Rafael Nadalin kohtaaminen liikunnallisten herrasmiesten shakissa. Nyt sijoittuukin Pariisiin, ja eritoten Pariisin avoimeen tennisturnaukseen. Turnauksessa Kristian kohtaa vastoinkäymisiä ylivoimaisten vastustajien muodossa, kunnes lopussa hän joutuu kohtaamaan menneisyytensä painolastin, julkisuuden kirot, nautintojen viettelykset, tavoitetta häiritsevän romanssin ja ennen kaikkea itsensä. Onneksi Kristianilla on ylivoimaisilta näyttävien esteiden voittamiseksi aseita kiitollisuudesta, tietoisuudesta ja itseuskosta tatuointeihin, mittatilausluomupukuihin, vihersmoothieihin ja raakasuklaaseen.

Utterström on pätevä urheilukuvausten kirjoittaja. Tennisotteluiden kuvaukset ottavatkin ison osan romaanista. Toinen iso osa romaanista kuluu itseapusanomien toistoon. Nämä kirjan kaksi keskeistä faktoria yhdistetään toisilleen juonten avulla: päähenkilö pääsee toistamaan teesejään niin urheilukaverilleen, toimittajille, tyttöystävälleen ja muistikirjalleen kavutessaan Pariisin avointen kaaviossa idoliaan kohtaamaan. Päähenkilön lisäksi kirjassa pääsevät ääneen lähinnä päähenkilöä ihailevat hahmot, joita päähenkilökin puolestaan vastaihailee rajattomasti. Keskinäinen halinlämpöinen tsemppaushenki näyttääkin olevan tennismaailmaa ylläpitävä voima.

Nyt olisi hyötynyt tarkemmasta oikoluvusta ja kustannustoimittamisesta. Alati toistuva possessiivisuffiksittomuus häiritsi lukukokemusta huomattavasti ja kieliongelmat lisääntyivät romaanin loppua kohti. Rahoitusjuonen alkupiste ja loppu eivät kohdanneet: alussa sovittu diili erosi ehdoiltaan lopussa toteutuneesta. Romaani olisi hyötynyt myös kirjailijan luovien kielikuvien suitsimisesta vähemmän lennokkaiksi ja sanoman piilottamisesta kaunokirjallisten vehkeilyjen avulla esimerkiksi tapahtumiin jatkuvan saarnaamisen sijaan.

Ihoni alla ryömii elohiiret joukkovaelluksella. Jännitykseni surisee korvissani kuin raamatullinen heinäsirkkavitsaus. Tunnen itseni vaha-animaatioksi. (s. 197)

Tämän kokemuksen perusteella epäilen, etteivät urheiluromaanit ole minun heiniäni. Mutta tulipahan hypättyä rohkeasti oman mukavuusalueeni ulkopuolelle eli toteutettua itseapukirjallisuuden sanomaa oikein käytännössä. Olen kiitollinen kirjailijalle tästä mahdollisuudesta oman henkisen kasvuni tiellä.

***

Timo Utterström: Nyt

Kansi: Timo Utterström

Basam Books 2012

215 s.

***

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

New Yorkiin sijoittuvaa chick littiä

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan. Kansi: Nick Dewar (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006) ja tuntematon BookCrossaaja.

Lauren Weisbergerin esikoisromaanin Paholainen pukeutuu Pradaan on huhuttu olevan avainromaani, jonka painostavan työympäristön ja vastenmielisen pomon esikuvina olisivat muotiraamattu Vogue ja sen päätoimittaja Anna Wintour. Tässäpä ovatkin sitten ainekset, joiden avulla teoksesta on tullut chick lit -klassikko. Työpaikkakuvausta on huomattavasti tavanomaista enemmän ja biletystä vähemmän, mutta juonet ovat ehtaa peruschikkeriä ja henkilöhahmot herkullisen luotaantyöntäviä.

Valehtelisin, jos väittäisin, että tämä chick lit-klassikko roikkui vuosikausia lukulistallani. Kohtalon sormella oli osansa asiaan, sillä löysin BookCrossing-version kirjasta vieraillessani jälleen kerran kirjaston vaihtohyllyllä. Olen ajatellut joskus testailla krossausta, mutta aiemmin se ei ole edennyt käytännön teoiksi saakka.

Paholainen pukeutuu Pradaan (Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006, suom. Tiina Talvitie engl. alkup. The Devil wears Prada, 2003) on tarina juuri valmistuneesta Andreasta, joka pääsee pitkänä ja laihana tyttönä itsensä Runway-lehden päätoimittajan Miranda Priestlyn kakkosassistentiksi. Eli paskahalpisduuniin, joka sisältää lähinnä käskytettävänä olemista, mutta sentään työympäristö on glamoröösi ja kirsikkana kakussa keikkuu mahdollisuus päästä joskus kirjoittamaan jotain lehteen. Ehkä. Urahissin nakkulat silmissä vilkkuen yliopistosta vastavalmistunut Andrea ajautuu nopeasti elämään työlleen, eli pukeutumaan ilmaisiin merkkivaatteisiin ja hylkäämään ystävänsä, poikaystävänsä ja perheensä.

Mitään ihmeempiä paljastuksia kirjassa ei ole kellekään, joka on joskus katsonut jakson tai pari New Yorkiin ja/tai lehti- tai muotiympyröihin sijoittuvaa televisioviihdettä. Kaikki päähenkilöt ovat jotenkin vastenmielisiä. Andrea selviytyy työelämänsä ensimmäisestä vuodesta lähinnä ylemmyydentuntonsa ansiosta. Hänen poikaystävänsä puolestaan on laupias ylimoralisti, jonka pointti koko stoorissa on lähinnä toimia Andrean Samu-sirkkana. Andrean paras kamu on alkoholisti, hänen vanhempansa poissaolevia, ja päätoimittaja töykeä narsisti. Sympaattisimpia olivat lehden toimituksessa työskentelevät kliseiset homostylistit. Sitä kuvittelisi, että tällaisesta tasapainottomasta hahmopaletista saisi aikaan reippaasti hersyvää huumoria.

Suomennos oli muuten mukiinmenevä, mutta oikolukuvaiheessa useiden muotimerkkien nimet ovat jääneet väärinkirjoitetuiksi (esim. BadgleyMischka -duosta löytyi Baadgley ja eräskin Rodriguez oli kastettu uudelleen Narciscoksi). Koska chikkerikirjallisuus perustuu vahvasti merkkien tiputteluun, niiden nimien mokaaminen luo halvan haisun koko teokselle. Eikö muka riitä, että sisällön olemassaolo joudutaan feikkaamaan? Voiko muka merkkituoteväärennöksillä kehuskella muissakin kuin ruotsalaisissa chikkereissä? (Ks. Sofi Fahrmanin Elsas mode, jonka eräs suuri juoni liittyy väärennettyyn Chanelin laukkuun…)

Näennäisesti Paholainen pukeutuu Pradaan kysyy, onko muotibisneksessä mitään järkeä. Käytännössä kuitenkin Weisberger hakkaa lukijaa Manololla päähän koko matkan kotiin asti. Kirjan vapauttaminen takaisin kiertolaiselämään tuntuukin vapauttavalta: pääsen eroon ylemmyyydentuntoisen moralismin kierteestä.

***

BookCrossing puolestaan osoittautui näin ensiyrittämällä suunnattoman helpoksi. Hankkiudutaan kotisivulle, lykätään löytökirjan koodi oikeisiin laatikoihin ja voilà: kirjan matkahistoria maailmankaikkeudessa paljastuu. Omat kommenttinsa voi jättää perään jopa hankkimatta tiliä BookCrossingiin. Ilmeisesti todelliset bookcrossaajat jopa näkevät toisiaan ja jakavat paitsi mielipiteitään, myös kirjahyllyjensä sisältöä, varailevat toistensa kirjoja ja stalkkaavat vapautuneita kirjoja. Kuulostaa hauskalta, mutta melko työläältä. Onneksi on kirjaston kierrätyshylly meitä laiskempia varten.

***
Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan
suom. Tiina Talvitie
kansi: Nick Dewar
Kustannusosakeyhtiö Nemo 2006
engl. alkup. The Devil Wears Prada (2003)
490 s.
***

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.