Tag Archives: hauska

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella (Myllylahti 2013)

Niina Within Taisit narrata, Stella on lämminhenkisen humoristinen suomipastissi Bridget Jonesista (osat 1 ja 2). Monipuolinen kirjailija on esikoischikkerissään onnistunut luomaan varsin tasapainoisen viihderomaanin, jossa on sympaattinen päähenkilö, rutkasti kiherryttävää huumoria, pari kevyttä kolmiodraamaa, eksoottinen seikkailu ja runsaasti romanttista jännitystä. Romaani toimii erinomaisesti pikku hömpännälkään.

Ja nyt olen siis orpo tyttö ilman Louis Vuittonia, Stella hymähti surullisena ja tunsi oikeat kyyneleet silmissään. Ihan oikeastihan hän voisi olla orpo ja menettänyt Vuittonin laukun! (s. 17)

Taisit narrata, Stella –teoksen päähenkilö Stella on kohta kolmekymppinen johdon assistentti, jonka lievästi pakko-oireista luonnetta epätasapainottavat impulsiivinen luovuus ja akuutti romanssinnälkä – sekä taipumus valehdella hermostuessaan niin töissä kuin vapaa-ajalla. Pomoonsa ihastunut Stella virittelee romanttisia tunnelmia pragmaattisesti myös lähinaapurustossa, suurkaupungin yössä ja netin treffipalstalla. Kuka lopulta tarttuu verkkoon, vai jääkö Stella pyristelemään valheidensa vankina?

Oman profiilinsa Stella kuitenkin oli jo yöllä luonut. Pitkään pohdittuaan hän oli päättänyt olla ainakin 95-prosenttisen rehellinen eli pysyä iän, siviilisäädyn, koulutuksen ja harrastusten osalta jotakuinkin totuudessa. Eikä maininnut missään nimessä olevansa orpo, kirjailija, tai vakoojan sukulainen. (s. 31)

With leikittelee chick lit -kirjallisuuden ja harlekiiniromanssien kliseillä varsin nokkelasti niin juonten kuin hahmojen tasolla. Löytyy komea lentokapteeni, pomon ja sihteerin välisiä sutinoita, keski-ikäinen puumatar, salaperäinen nettituttavuus. Ystävättären kanssa filosofoidaan, asuntoa rempataan, firma pelastetaan, televisioon päästään, yllätysmatkalla uhkaa vankeustuomio ja kotimaassa joudutaan kohuskandaalin uhriksi. Talvisen suomiromantiikan vastapainoksi tarjotaan eksoottista arabialaista luksukkuutta.

Kliseiden käsittely on kuitenkin onnistunutta: Within teksti luistaa luontevasti kohtauksesta toiseen ja dialogi on uskottavaa, milloin sen ei ole tarkoituskin olla väkinäistä. Kirjailijan huomiot tunnollisten naisten helmasynneistä ovat nokkelia ja tuovat tarinaan inhimillistä syvyyttä.

Päällimmäisenä teemana on tietysti nykyaikainen pariutumisdynamiikka, mutta sen rinnalle nousee yksilön julkisuudenhallinta. Sosiaalisen median tunkeutuminen niin työ- kuin sosiaaliseen elämään tuo julkisen minäkuvan työstämisen ja hallitsemisen kenen tahansa ongelmaksi. Toisaalta todellisen minän suhde erilaisiin elämänrooleihin on aina ollut monimutkainen kuvio hallita. Stellan hahmossa tulee tämä problematiikka esiin monitasoisesti.

Luin tämän kirjan yhdessä illassa. Liekö aamuyöhön venähtäneen lukuoperaation seurausta, mutta kirjan alkuun verrattuna loppu oli töksähtelevä, kun juonikuvion langanpätkiä yritettiin sitoa ehkä liiankin pikaisesti. Toki kirjan romanttinen loppuratkaisu on, kirjallisuuslajille tyypillisesti, lukijan tiedossa lähestulkoon alkumetreiltä lähtien, mutta olisin silti kaivannut hiukan enemmän ilmaa ja höttöä, ehkäpä huumoriakin loppuunsaatteluun. Kaiken kaikkiaan kuitenkin timmi suomalaischick lit -romaani, jonka uskoisin tavoittavan monenikäisiä lukijoita. Sulkun päähenkilön uusistakin seikkailuista lukisin mielelläni, mikäli sellaisia olisi suunnitteilla.

***

Niina With: Taisit narrata, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2013
198 s.

Kirjauutiset: Kirjavillitystä somessa

Twitterissä on menossa superhupaisa kirjavillitys, #1kirjainpoiskirjannimestä. Itsehän liityin Twitteriin ihan vain saadakseni osallistua.

Jørgen Brekke: Armon piri. – Kokeellista sielunhoitoa Norjassa.

Junichiro Tanizaki: Varojen ylistys. – Kapitalismin isoisän avoin tilitys.

Wladimir Kaminer: Massimusiikkia. Saksalainen menestyskirjailija nauraa koko matkan pankkiin.

Timo Parvela: Ansa ja Iva. Pieni julma kertomus lapsille.

Marko Leino: Nsa. Romaani sai Vuoden johtolanka-palkinnon.

Mike Pohjola: Ihmisen poka. Kerrankin vampyyriton nuorten aikuisten romaani

Jorge Luis Borges: Hikkakirja. Novelleja laskuhumalan ristiaallokoissa.

Philip Pullman: Salaperäinen vitsi. Nauraako vai eikö nauraa?

Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole aina hedelmä. Arvorelativistista moninäkökulmatekniikkaa.

Lisää ja parempia kirjallisia vitsivitsejä löytyy suoraan lähteestä.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika (Atena 2012)

Jeffrey Brownin Darth Vader ja poika kertoo kuinka kauan sitten, kaukaisen galaksin vaihtoehtoisessa historiankirjoituksessa Luke Skywalker varttui isänsä hellässä huomassa. Sarjakuvakirjassa on enimmäkseen yhden kuvan strippejä, jotka käyvät läpi lapsen kasvatuksen kipu- ja/tai kohokohtia Star Warsin sanoin (tai sinnepäin). Niinpä tämä kompakti sarjakuvakirja on erinomaista hupia kaikille, jotka tykkäävät Tähtien sodasta ja ovat tutustuneet lapsenkasvatukseen vähintään pintapuolisesti.

Darth Vader ja poika -sarjakuvassa Sithin lordi Darth Vader kohtaa kapinallisiakin suuremman haasteen, nelivuotiaan poikansa Luken. Voiman avulla jotkin jokapäiväiset lapsenkaitsentahaasteet käyvät meikäläistä normitavismeininkiä helpommin. Mutta vain jotkin – nelivuotias on monella tapaa  holtiton luonnonvoima, jonka vaikutuspiirissä imperiumin lähespääpahiskin pehmoilee lähes huomaamattaan.

Brown on valinnut strippeihinsä tyypillisiä lapsiperhekohtauksia elokuvien ulkopuolelta, mutta myös uudelleentulkinnut hupaisasti tuttuja leffakohtauksia. Ikimuistoisia Star Wars -repliikkejä on käytetty kekseliäästi. Suomennos ottaa hyvin huomioon elokuvasuomennoksen, vaikka tämä hiukan jäykistääkin tekstiä.

***

Jeffrey Brown: Darth Vader ja poika
Kansi: Jeffrey Brown
Suom. Ville Lähteenmäki
Atena 2012
Engl. alkup. Darth Vader and Son
Lucasfilm Ltd. 2012

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta – vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään.

Rincewind – tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin konseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before… and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.

‘ I tell you it went down the last passage on the right,’ hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.

‘Be silent!’

‘All I said was–’

‘Shut up!’

(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa.

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua.

“Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

“Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset – kärpäset jonkin ympärillä – kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

(s. 109)

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 199

***

Chuck Palahniuk: Kirottu

Chuck Palahniukin romaani Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu. Kansi: ? (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys “kenen luomus minä olen?” kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.

Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: “Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison.” Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta “miksi minä olen täällä?” -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia “loufereita” ja “Manolo Blahnik -kenkiä” lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.

Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It’s me, Margaret.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Kansi: Doogie Horner. Schildts 2010.

Voiko erinomaista vielä jotenkin parantaa? Seth Grahame-Smith tarttui kustannustoimittajan haasteeseen ja lisäili Ylpeyteen ja ennakkoluuloon vielä zombit ja reippaasti vauhdikasta wuxia-meininkiä. Tuloksena on alkuperäistä tarinaa kunnioittava, virtaviivainen vaihtoehtohistoriallinen seikkailuromaani, joka kulkee sutjakkaasti ja viihdyttää niin kevyillä vitseillä kuin kauhullakin. Ei siis paranneltu, vaan epäsovinnaisesti uutta luova laitos.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin harvoille täysin tuntematon klassikko, mutta lyhyt juonikuvaus sallittakoon.  Sarkastisella herra ja höpsäkkäällä rouva Bennetillä on viisi tytärtä, jotka tulee 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen toimittaa hyviin (ja riittävän varakkaisiin) naimisiin. Paikkakunnalle muuttaa varakas nuori herra, joka ihastuu vanhimpaan sisareen, mutta romanssissa on mutkana matkassa hänen ystävänsä, joka epäilee Bennetien motiiveja ja soveltuvuutta ystävänsä sukulaisiksi. Samalla hän itse pähkäilee suhdettaan toiseksi vanhimpaan sisarukseen, joka on ihastuvinaan rykmentin mukana Merytonin kaupunkiin ilmestyvään solttupoikaan, joka sitten aiheuttaa kaikenlaista kohkaamista, ennen kuin Bennetin perheen naima-asiat selkiytyvät jollekin tolalle. Kirja onnistuu olemaan sekä erittäin hauska että ironisen yhteiskuntakriittinen.

Tähän perusasetelmaan Grahame-Smith on lisännyt zombit ja kung fun. Yllättävä yhdistelmä toimii. Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Schildts 2010, engl. alkup. suom. Virpi Vainikainen) on kehittänyt zombien esiinmarssille taustatarinan, jonka yksityiskohtia tulee esiin muun tarinan lomassa pikkuhiljaa. Niinpä varsinaisten juonien tai nokkelan dialogin seuraaminen ei häiriinny. Puhutaan “oudosta taudista”, jota alkoi ilmetä Englannissa noin 55 vuotta sitten. Varsinaisen taudinkuvan kehittymistä päästään seuraamaan Lizzyn ystävän Charlotten kohtalon kautta. Zombiuhkaa vastaan taisteleminen on vaikuuttanut myös yhteiskuntaan: naimattomien naisten asema on huomattavan erilainen kuin alkuperäisessä ja mahdollistaa vahvan naissankaruuden.

Bennetin sisarukset ovatkin isänsä kannustuksella kouluttautuneet zombintappajiksi orientaalisten mestarien luona Kiinassa (suomennoksen valinta itämaisuuteen viitatessa on Orientti/orientaali). Myös sisarusten romansseissa sekä heidän tuttavuuksissaan näkyy johdonmukaisesti zombiuhkan vaikutus. Ihmisiä arvostellaan heidän tappokykyjensä mukaan vähintään yhtä usein kuin muiden ominaisuuksiensa. Asenne tappamiseen, kuolemaan ja kunniaan näkyy shokeeraavankin graafisesti niin taistelukohtauksissa kuin Lizzyn ajatuksissakin:

Hän oli tuhonnut maailman jaloimman ja lempeimmän sydämen toiveet onneen, ja siitä syystä Elizabeth päätti nyt poimia herra Darcyn sydämen käteensä vielä sykkivänä ennen Kentistä lähtöään. (s. 148)

Grahame-Smith on onnistunut jättämään alkuperäisestä jäljelle kaiken oleellisen ja rakastetun, lisäämään omat elementtinsä mukaan lähes saumattomasti. Lopputuloksena on dramaattinen ja verevä tapakomedia, joka vapauttaa naispäähenkilöt villiin menoon, alkuperäistä kunnioittaen.

***

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Suom. Virpi Vainikainen

Kansi: Doogie Horner

Schildts 2010

Alkup. Pride and Prejudice and Zombies

Quirk Productions, Inc. 2009

***

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsimaria ja Katri.

Terry Pratchett: Posti kulkee

Terry Pratchettin Kiekkomaailmaromaani "Posti kulkee"

Terry Pratchett: Posti kulkee. Kansi: Paul Kidby (Karisto 2012).

Terry Pratchettin Kiekkomaailman uusin suomennettu otus opus, Posti kulkee, on ylistyslaulu  nörteille, luoville ratkaisuille ja tilanteisiin heittäytymiselle. Tämän hupifantasiaromaanin suomenkielinen nimi kuvaa kirjan pääteemaa, joka liittyy kirjaimellisesti viestien kuljettamiseen paikasta toiseen. Alkuperäiskielinen nimi Going Postal liittyy kirjan lähes vimmaiseen intoon suomia suur- tai monopoliyhtiöiden markkinaetiikkaa ja työntekijöiden alati surkeutuvia työoloja.  Posti kulkee oli ehdolla sekä Nebulan että Locuksen saajaksi ilmestymisvuonnaan 2004.

Posti kulkee -teoksen (Karisto 2012, suom. Mika Kivimäki alkup. englanninkielisestä teoksesta Going Postal) sankari on Tahmee von Lipwig, huijari-puijari, jonka Lordi Vetinari pelastaa hirsipuusta ihan vaan istuttaakseen hänen Ankh-Morporkin lähes kuolleen postitoimiston johtoon. Lordi Vetinari on nimittäin kyllästynyt tapaan, jolla postitoimiston syrjäyttänyttä nykyaikaista ja nopeaa viestintävälineistöä, semaforitorneja hallitseva yhtiö (ja etenkin sen johtokunta) riistää niin asiakkaitaan kuin työntekijöitään maksimoidakseen voitot.

Posti kulkee on Pratchettille tyypillisesti hyvin päähenkilövetoinen tarina, joka repii huumoria pääteemoistaan päähenkilön toimien avulla ja ohella. Ankh-Morporkin uusin päähenkilö Tahmee von Lipwig on yksi näistä Pratchettin ihastuttavista antisankareista, joka innoittuu käyttämään luonnollisia kykyjään luovin tavoin etenkin ääriolosuhteissa. Joita tuntuu tukkoisessa postitoimistossa tipahtelevan hänen eteensä tuon tuostakin, milloin hän ei kirjaimellisesti tipahda niihin. Tahmee ei koskaan lakkaa yrittämästä, ja mitä kovemmaksi panokset käyvät, sitä enemmän Tahmee korottaa omiaan.

Vaikka Lordi Vetinari onkin Tahmeen suorituksista positiivisesti yllättynyt, Suuren Runkolinjan roistot johtokunnan jäsenet eivät kauheasti tykkää Tahmeen työn tuloksista, semaforia hitaammasta, mutta nykyisellään varmemmasta ja huomattavasti halvemmasta viestinkuljetusjärjestelmästä. Niinpä Tahmee joutuu piakkoin sekä kehittämään postitointa että pakoilemaan salamurhaajia, tutustumaan yliopiston toimintaan ja luonnollisesti myös liehittelemään luotettavimpien työntekijöidensä Golemien ammattiyhdistyksen puhenjohtajaa. (Huom. viimeinen toimi on ihan oman valinnan tulosta.)

Suomentaja Mika Kivimäki on tehnyt tämänkin Kiekkomaailma-teoksen kanssa erinomaista työtä. Kirjan huumori ei ehkä ole yhtä poksahtelevan silmiinpistävää kuin useimpien Pratchettin aiempien teosten, sillä sanaleikeillä ei ole yhtä keskeinen osa. Niiden sijaan kirjan temaattinen asetelma on herkullinen, nähtävästi lähes loputon lähde tosielämän peilaamiselle: Pratchett vetää vain peliin mielikuvitusta muokatakseen nykymaailman ilmiöt fantasiamaailmaansa sopivaksi ja sitten kaikki nupit kakkoon. Tragedialla on tälläkin kertaa pienimuotoinen osansa, mutta tavallista Pratchettia monipuolisemmin. Niinpä Posti kulkee on yllättäen myös yksi koskettavimmista Kiekkomaailmaromaaneista.

Teemojensa puolesta tämä lähes kymmenen vuotta sitten kirjoitettu romaani on erittäin ajankohtainen, mikä onkin pitänyt sen huumorin varsin tuoreena. On hyvää ahneutta ja huonoa ahneutta, ja tärkeintä on edelleen kohdella ihmisiä (ja muita inhimillisiä olentoja) ihmisinä. Posti kulkee naurattaa ja jättää hyvän mielen. Erinomainen kesäpala.

Jos lukeminen ei kuitenkaan huvita, Posti kulkee myös Sky1:n kaksiosaisena minisarjana vuodelta 2010. Karisto suomennuttanee myös Pratchettin seuraavan Tahmee von Lipwig -romaanin, Making Money, joten nyt on juuri oikea aika hypätä Tahmeen kyytiin.

***

Terry and Lyn Pratchett: Posti kulkee (Going Postal)

kansi: Paul Kidby

suomennos: Mika Kivimäki

Karisto 2012

398 s.

Terry Pratchett: Elävää musiikkia

Terry Pratchettin Elävää musiikkia on kirjailijan 15. Kiekkomaailmaan sijoittuva hupifantasiaromaani. Kantavana teemana on tällä kertaa musiikkibisnes ja ikuinen kivikova musiikki.

Terry Pratchettin huumori perustuu fantasiamaailmaan, jossa tosielämämme ilmiöt muuttuvat karnevalistiseksi irvikuvakseen. Sekä nokkeliin sanaleikkeihin. Suomentaja Mika Kivimäki tekee erinomaista työtä Kiekkomaailmaromaaneja kääntäessään: useimmat vitsit ja sketsit toimivat myös suomeksi nokkelastipokkelasti sätkytellen, kuten alkuperäiskielisetkin. Jopa alahuomautukset naurattavat poikkeuksetta silloin, kun niissä pyydetään lukijalta anteeksi alkuperäisen vitsin kääntymättömyyttä.

Elävää musiikkia (Karisto 2005, alkup. Soul Music 1994, suom. Mika Kivimäki) alkaa pikaisella historiikilla, jossa käydään läpi erään kirjan päähahmon kannalta olennainen sukuhistoria puolessatoista (!) sivussa. Kirja alkaa Ressunkin suosimalla ikiklassikolla “Oli synkkä ja myrskyinen yö”. Ja jatkaa samalla synkhumoristisella tunnelmalinjalla loppuun saakka.

Kiekkomaailmassa on ilmestynyt tarinoita, joissa on Kuolema, ja romaaneja joissa ei ole. Kuolemalliset ovat henk. koht. mielestäni parempia. Niissä on sellaista ylimääräistä särmää, joka saadaan aikaan paitsi KAPITAALEILLA KOMMENTOIDESSA, myös yleisemmin sf-kirjallisuudessa, kun paikalla on tyyppejä, jotka eivät ihan tajua paikallista menoa.

Elävässä musiikissa Kuolema ehdottomasti korjaa potin, vaikka Musiikki yrittää kovasti laittaa kampoihin. Jos Elävää musiikkia ei lue ihan vain huvittuakseen, voi siitä löytää syvempiäkin pohdintoja esimerkiksi taidebisneksen luonteesta. Itse keskityin männäviikolla järjestämään lapselleni leipää ja sirkushuveja à la kermakakkua kevätsiivotussa kodissa, joten keskityin nauttimaan kaikesta, mikä suinkin kevensi välillä varsin kireää tunnelmaa.

Elävää musiikkia toimi äärimmäisen hyvin tähän tarkoitukseen, mutta voin lämpimästi suositella sitä myös muihin akuutteihin ja kroonisiinkin huumoripläjäystarpeisiin. Se parhaiten nauraa, joka joillekin muille jossain ihan muualla nauraa.

Vaikka Weird Alin tapaan hyväntahtoisesti ja rock’n’rollilla kuorrutettuna:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=hEcjgJSqSRU]