Tag Archives: Helsinki

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad

Eeva Joenpelto. Nimi tuo mieleen isoäidin kirjahyllyn, jossa Joenpellon ei tarvinnut etsiä kaimaansa kovinkaan kaukaa. Mahdollisesti samasta syystä en ole itse tullut koskaan tarttuneeksi yhteenkään. Viime viikolla Joenpelto-haasteen innoittamana tartuin kuitenkin Uskomattomia uhrauksia -teokseen. Koska se nyt sattui löytymään kirjahyllystä.

Teos ei vakuuttanut. Ensimmäiset 30 sivua olin, että en tajua, ja lisäksi tylsää. Sinnittelin sadannelle sivulle ja sitten tuli stoppi. Teos oli täynnä masentunutta pikkusievää. Ihailtavan pikkutarkkaa kuvailua, mutta en vain saanut kiinni, että mitä sillä haettiin.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva GladKirjahyllystä sattui kuitenkin löytymään myös Elämän rouva, rouva Glad, jolle päätin antaa mahdollisuuden siltä varalta, että pikkutarkkuus olisi jotenkin jalostuneemmin juonessa mukana.

Ja hyvä, että otin. Elämän rouvassa Joenpelto kuorii henkilöhahmoistaan kerroksen kerrokselta, kunnes jäljellä on raaka sisin. Joenpellon kuvauksen pikkutarkkuus on hämmästyttävää. Ihailen tapaa, jolla Joenpelto asettelee yksityiskohdat toistensa perään luonnollista tahtia, vatuloimatta tai kiirehtimättä.

Elämän rouva, rouva Glad on tarina siitä, miten keski-ikäisestä naishenkilöstä tuli keski-ikäinen ja mihin hän on seuraavaksi menossa. Rouva Gladin tarinan vastapainona toimii nimismies Järvisen tarina, tarina keski-ikäisen miehen edesottamuksista. Glad on tekijäihmisiä, Järvinen puhujaihmisiä. Kauhea kiire on kummallakin. Näyttämönä toimivat 1930-luvun nimetön pikkukaupunki ja Helsinki, joissa rouva Glad hoitaa bisneksiään ja elämäänsä.

Teoksen epäluotettava kertoja vaikuttaa sitä luotettavammalta, mitä syvemmälle psykologisiin kerroksiin ja rehellisiin muistoihin teoksen edetessä päästään. Epäilys kuitenkin jää: rehellisen itseymmärryksen saavuttaminen on rouva Gladille vaikeaa. Suhdetoiminnassa on toki pakkokin valehdella, liike-elämä vaatii veronsa tässäkin mielessä. Ikävien muistojen kohtaaminen ei myöskään edesauta elämää tässä ja nyt.

Kokonaisvaltaisesta inhimillisyydestä ammentava teos nousee pienistä ihmiskohtaloista itseään suuremmaksi allegoriaksi elämästä. Hiotut yksityiskohdat paljastavat lukijalle sen, mistä päähenkilöt valehtelevat. Kuvauksen runsaus tekee teoksesta miltei elokuvallisen.

Juonet tuntuvat tässäkin teoksessa olevan Joenpellon heikko kohta, ainakin nopeiden leikkausten ja vauhdikkaan kerronnan ystävän mielestä. Kun juonta on teoksessa ollut pakko elävöittää, Joenpelto tuntuu ymppäävän omituisia tapahtumisen hypähtelyjä soljuvan kuvauksensa sekaan.

Keskeisten henkilöhahmojen syvyys paljastaa myös sivuhahmojen ohuuden. Toisinaan ohuudella on merkitys, toisinaan ei.  Toki me kaikki olemme omien elämiemme päätähtiä. Joenpelto oli oman näkemyksensä mukaan ennen kaikkea ihmiskuvaaja ja se näkyy tässä romaanissa.

Elämän rouva, rouva Glad on niitä kirjoja, joita sietää miettiä hieman pidempäänkin, jotta ne alkavat aukeamaan. Monikerrokselliseen tematiikkaan mahtuu monta näkökulmaa, jotka puhuttelevat myös nykylukijaa.

Eeva Joenpelto: Elämän rouva, rouva Glad
WSOY 1982 (1984)
374 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta

Uskon puhuvani kaikkien kirjabloggaajien puolesta, kun väitän, että kirjabloggaajat rakastavat kirjastoja. Siksi hallituksemme tötöilyt kirjastoasioissa ahdistavat ja pelottavat myös kirjabloggaajia. Kirjastojen puolesta!

Vietto sujuu modernisti kirjastoselfieiden merkeissä. Henkilökohtainen kirjastoselfiereittini kävi läpi parhaimmat paikalliset*, saaliiksi tuli kaksi sinistä ja kaksi punaista kirjastoa. Säästäkää kirjastot, ei kirjastoista!**

pasilan kirjastoPasilan betoniviidakkoon on nerokkaasti piilotettu ihan uimahallin näköinen rakennus. Se piilottelee sisällään avaraa ja kaunista kirjastoa, jossa katto on korkealla ja kirjahyllyt notkuvat teoksia. Ihana suihkulähde solisee keskellä kirjapaljoutta.

Kirjasto 10Kirjasto 10 sijaitsee Postitalossa Helsingin päärautatieaseman kupeessa. Se on auki joka päivä muutamia juhlapyhiä lukuunottamatta. Kirjastossa on muutamia pokkareita ja tuhansittain äänitteitä. Sekä pari studiota, jos haluaa itse tehdä parempaa musiikkia.

Kallion kirjastoKallion kirjasto on kirjan temppeli ja lukijan taivas. Se on sijoitettu kätevästi muutama kortteli ylämäkeen Hakaniemen torilta. Niinpä kirjastosta poistuessa voi roudata hyvinkin täysinäisen kirjakassin kätevästi alamäkeen. Kirjastossa sijaitsee Suomen ensimmäinen #Sateenkaarihylly ja puolisalainen Dekkarikirjasto, joka on sisustettu kansallislegenda Paavo Nurmen -20-luvun residenssiin kirjaston kellariin.

Itäkeskuksen kirjastoItäkeskuksen kirjasto sijaitsee keskellä kulttuuria Stoassa. 1980-lukulainen kirjastoarkkitehtuuri rokkaa täällä edelleen, kirjahyllyt ovat korkeita ja niitä on paljon niin lapsille, nuorille, faktalle kuin fiktiollekin.

Ehkä parasta näissä kirjastoissa on kuitenkin henkilökunta. Siis kirjastovirkailijat eli kirjatädit ja –sedät, jotka ovat luotettavia rikoskumppaneita ja salaliittolaisia lukemisessa. Skidinä piti uskaltaa tarkkislaisten ohi päästäkseen kirjastoon, mutta Eijan leimauslaitteen kaiut – tsäk-klonk, tsäk-klonk – joko antoivat minulle riittävästi rohkeutta tai pelottelivat ne tieltäni. Jokaisella lapsella pitäisi olla oma Eija, joka vihjaa kaikki Nancy Drewt lukeneelle kolmasluokkalaiselle Agatha Christiestä ja antaa lainata yli seitsemän kirjaa kerralla.

***

15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

***

*Makuasia, kiistellään vaan.

**Ei makuasia. Jos olet eri mieltä, olet väärässä.

Kirjamessuilla kirjoja, kirjailijoita ja kirjapuhetta

Kirjamessujen jälkeisenä maanantaiaamuna tapahtuneesta on akuuteimmin käsillä messuflunssa – ja ihanat muistot. Aivan ensiksi haluaisin kiittää

Messukengätmessukenkiä. Kenkien valinta on onnistuneen messuilun tärkeimpiä avaintekijöitä ja nämä kengät tuntuivat mukavilta vielä neljäntenäkin päivänä. En ehkä uskalla käyttää niitä ennen seuraavia messuja. Kyllä lukijalla voi kaapissa aina yhdet viralliset messukengät olla. Eikö?

Seuraavaksi haluaisin kiittää

Kirjamessut1Kirjamessut2Kirjamessut3tapahtumanjärjestäjää ja kustantamoita sekä messuvieraita kerta kaikkiaan ihanista messuista. Tunnelma oli katossa torstaista sunnuntaihin, kirjapuheita piisasi ja löytöjä tehtiin tusinoittain.

Hieman ehkä yllättäen haluaisin myös kiittää kriitikoita. joita tosi harvoin kiitellään (paitsi Tuomas Vimma, joka kertoi ottaneensa kirjailijanurallaan onkeensa kaikesta perustellusta kritiikistä. Kyllä kuulkaa kritiikki oikeasti vaikuttaa kirjallisuuden laatuun). Yritimme oikein  asetella kirjabloggaajat ja kriitikot jyrkkään vastakkainasetteluun, mutta ei siitä sitten tämän kummoisempaa shokkikohua* aikaiseksi saatu,

Tai no saatiin tämä shokkikohu, jonka aloitti paneelin puheenjohtaja ja Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen Suomen Kuvalehden blogissaan. Keskustelua jatkoivat Uuden Suomen päätoimittaja omassa bloggauksessaan ja Lukulampun puolelta Salla Brunou Lukulampun blogissa. Kyllä kuulkaa voi kirjallisuuskeskustelu nykypäivänä riekkua somen ja todellisen maailman välillä hyvinkin saumattomasti.

Seuraavaksi haluaisin kiittää kirjailijoita. Minä sain tänä vuonna ensimmäistä kertaa ikinä tehdä kirjailijahaastatteluja kirjamessujen lavoilla. Se oli ehkä parasta parhautta koko messuilla. Eikä pelkästään uutuudenviehätyksen takia, vaan siksi että sain haastateltavakseni käsittämättömän lahjakkaita kirjailijoita, jotka kirjoittavat hyviä kirjoja ja  paljastuivat vielä kerta kaikkiaan supermukaviksi ihmisiksikin. Jännitys on armollisesti vienyt muistini haastatteluiden sisältöjen suhteen, mutta tutut kiittelivät jälkeenpäin. Kiitos, Nina HurmaPaula Havaste ja Tuomas Vimma. (Kuvat jäivät ottamatta, kun en kehdannut.)

Messuhaastiskirjat Lisäksi sain hengailla oman kustantamon väen ja kirjailijoiden kanssa, joita erityisesti haluan kiittää hauskasta ja ihanasta meiningistä. Kiitos Porvoon Agatha Christielle Jaana Lehtiölle ja hämmästyttävä eläväiselle Marja Korhoselle.

MarjaLavallaLähestulkoon lopuksi haluan kiittää kirjoja, joita ilman en olisi sellainen ihminen kuin olen.

MessuhankinnatJa viimeisimmäksi – vaan ei vähäisimmäksi – haluan kiittää kirjabloggaajia, joita ilman en olisi sellainen kirjabloggaaja kuin olen, joita ilman kirjamessukokemus olisi huomattavasti laimeampi ja joita ilman kirjakeskusteluja ei olisi saatavilla runsain mitoin myös kirjamessujen ulkopuolella. Kiitos erityisesti hdcanikselle, jota ilman minulla ei nyt olisi hartaasti ja pitkään etsimääni Jorge Luis Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa kovakantisena kohtuulliseen sopuhintaan.

Katso myös muut messuraportit, joita löytyy ainakin Leilan, Viivin, Arjan, Tiinan, Tuijan, Minnan, Mian, Emilien, Saran, Jaanan, Kirsin, Booksyn, Katjan, hdcaniksen, Leenan, Omun, Mintun, Liisan ja Linnean blogeista.

Ensi vuonna uudelleen!

* Sis. linkin http://areena.yle.fi/tv/2438854, jossa taltioinnissa allekirjoittanut ja Kiiltomato.netin päätoimittaja Aleksis Salusjärvi ovat jossain määrin eri mieltä. Mutuhuttu for teh win!

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Literary Death Match, Korjaamo 29.3.2014

Lukeva ihminen kaipaa silloin tällöin reipasta draamaa. Viime lauantaina sellaista löytyi fiktion ulkopuoleltakin, kun Korjaamon kirjamarkkinoiden iltaohjelmana oli Literary Death Match. Joka näin muinaisen MTV:n* katsojalle kuulostaa humoristiselta kirjailija-laittaa-kirjailijaa-pataan -tapahtumalta**.

Tästä mielikuvasta noin puolet meni oikein. Tilanteesta selvittiin ilman mustelmia. Ilman skumppaa ei kyllä selvitty. Seuraa mahdollisimman vähätärinäistä kännykkäkuvazurnalismia***.

Ensimmäinen erä

Lit Death Match 29.3.2014 KorjaamoLiterary Death Matchin ensimmäisessä semifinaalissa ottivat yhteen hipsteriuskottavat Harri Hertell (runoilija, kuvassa oikeimmalla) ja Meri Kuusisto (kirjailija, kuvassa lähestulkoon oikeimmalla). Arvovaltainen jury koostui  Philip Teiristä, Malin hmmhmmstä Kivelästä ja Jonathan (?) sekinmenimultaohista Joonatan Pitkäsestä**** joista jälkimmäisin rokkasi juryshöyn.

Runoilijoiden ja kirjailijoiden väliset matsit ovat aina erityisen kiinnostavia: ensimmäisten oletetaan olevan tekotaiteellisia tylsimyksiä ja jälkimmäisten jotenkin vaivaantuneenoloisia syväänajattelijoita. Hertell vetäisi settinsä (3 runoa, sis. nk. humoristista otetta) rutinoiduin lavarunouslavakonkarin elkein, ironisia maneereja ja lavaliikehdintää unohtamatta. Yleisö selvisi alkujärkytyksestään nopeasti.

Meri Kuusisto luki otteita juuri ilmestyneestä romaanistaan Amerikkalainen. Se kuvaa jossain määrin kirjailijan omia kokemuksia amerikkalaisen jalkapallon kanssa. Kirja edustaa humoristista realismia, ja kirjailijan dead pan -tyylinen lukijanote sopi teokseen kuin sinappi rinnuksille.

Toinen erä

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Toisessa erässä toisistaan ottivat mittaa vähintään yhden romaanin verran musiikkimaailman ulkopuolelle loikannut Maija Vilkkumaa ja vähintään yhden romaanin verran yhtä romaanilajia kirjoittava Venla Hiidensalo. Kuvassa Vilkkumaan kertomataidonnäyte, joka oli veti tuomariston hiljaiseksi oikeassa kohdin.

Vilkkumaan romaanin olin jo henkilökohtaisesti lukenut. Niinpä olin erityisen vaikuttunut kirjailijan lukijantaidoista. Rutinoituneen lavakonkarin karisma nostatti henkiin hahmon toisensa jälkeen. Kirjailija ei valitettavasti aio kuitenkaan luopua päivätöistään musiikin parissa ryhtyäkseen äänikirjojen lukijaksi.

Venla Hiidensalo oli valinnut muita kirjailijoita kivisemmän tien – hän pyrki voittoon muulla kuin huumorilla. Hiidensalon yllättävä valinta seurasi hänen uusimman, kaksi viikkoa sitten julkaistun romaaninsa, Karhunpesän historiallis-realistista linjaa. Katsojat järkyttyivät ja vaivautuivat silminnähden. Minä sanon: kyllä, kirjallisuuden pitääkin järkyttää.

Loppumättö

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Finalisteiksi selvisivät tuomariäänillä runoilija Hertell ja kirjailija-laulaja Vilkkumaa. Finaalin filosofisena antina oli, että ehkä ei voi tällä tavalla kuitenkaan tuomariäänillä arvottaa toisia kirjoja paremmiksi kuin toisia. Seuraavalla videolla on menossa viimeinen, ratkaiseva kierros.

Katso myös salakuvat!

Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014Kyllä olivat kisailijat niin hyvää pataa keskenään tuomarityöskentelyn aikana, että tässä alkoi oikein epäilyttämään yleinen käsitys kirjallisuusmaailman raadollisuudesta, kastijaoista ja muista salaliittoteorioista. Voivatko some ja valtakunnan ykkösmediat mielipidepalstoineen olla väärässä? Literary Death Match Korjaamo 29.3.2014

***

* Music Television kaikille teille, joilla ei ollut pääsyä kaapelikanaville viime vuosituhannella.

** Mikä on erityisen eksoottista ja katsomisen arvoista nykyvuosituhannella, jossa pop cornit hommataan lähinnä someen.

*** Mahd. tärinät johtuvat tasan tarkkaan heikosta naurunpidätyskyvystäni. Skumpalla ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

**** Kiitos oikeista nimistä sinne kommenttiosastolle!