Tag Archives: Helsinki

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti (Amanita 2011)

Historiallisen romantiikan kuningatar Kaari Utrio kaiuttaa tyylipuhtaassa epookkiromaanissaan Oppinut neiti rakastettuja englantilaisia 1800-luvun kartanoromaaneja pohjoisessa ympäristössä. Pietari tarjoaa loistoa ja yläluokan arkea, mutta romaani puhkeaa kukkaan romantisoidussa Lapissa, jossa luonto myötäilee ja vastustaa päähenkilöiden kohtaloita. Utrion kaava, jossa itsenäinen, omapäinenkin sankaritar antautuu näennäisen toivottomalle ja ehdottoman sopimattomalle rakkaudelle on perinteisyydessään lohdullinen. Siihen voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon, varmana siitä, että yllätyksiä ei tule, jännityksen värinöitä kuitenkin.

– Jos haluat elämältä muutakin kuin viimeisen sijan, sinun kannattaa suhtautua vakavasti rajatarkastajaan, ja oikeastaan jokaiseen naimattomaan mieheen, vaikka kävisi yhdeksääkymmentä, Gustava Sjögren neuvoi.
– En ole tavannut ainuttakaan viisasta ja rakastettavaa vapaata miestä sen jälkeen, kun sinä veit vihille setä Sjögrenin, Sofia hymyili.
– Kysymys ei ole rakkaudesta, vaan asemasta ja elatuksesta. (s. 22)

Smolnan koulun kasvatti Sofia Malm on harvinaisen itsenäinen suomalaisneiti Pietarissa. Sotasankarin tytär Sofia ansaitsee oman elatuksensa kunniallisin keinoin, mutta hän on aatelispiireissä liikkuessaan kuitenkin toisen luokan kansalainen. Kun kohtalo heittää hänet huolehtimaan perheestään talviseen Lappiin, Sofian reipas ja peräänantamaton, itsenäinen ote elämään alkaa näyttää entistä tärkeämmältä – ja tuo hänelle ansaittua huomiota komeilta aatelismiehiltä. Mutta kuinka käy, kun Sofia joutuu palaamaan etelään, palkattomaksi kotiopettajatar-kodinhoitajaksi köyhtyneeseen aatelissukulaisperheeseen ja Lapista etelään seurannut skandaali uhkaa Sofian mainetta?

Utrio miksaa päähenkilössään Jane Eyren Elizabeth Bennettiin. Toimii.

Romanttinen tarinakin kaiuttaa tuttuja polkuja, mutta polut kulkevat tuoreilla turuilla. Oppinut neiti asettaa jännitteeseen sofistikoituneen, loisteliaan Pietarin, jossa taistellaan asemasta ja tulevaisuudesta pinnallisilla avuilla, ja lappalaisen pappilan ja erämaan, jossa taistellaan elämästä kynsin hampain. Luonnonhistoria ja kansatutkimus, joita runsaasti 1800-luvulla harrastettiin paremmissa piireissä, jämäköittävät ajankuvaa ja runsauttavat yläluokkaista ilmapiiriä tavanomaista epookkiromaania monimuotoisemmaksi. Sekä Pietarin loisto että Lapin lumo asettuvat lopullisesti skaalaan porvarillisen suomalaisen elämänmenon kanssa romaanin viimeisessä osassa, kun Sofia kohtaa kohtalonsa talvisessa Helsingissä.

Oppineessa neidissä käsitellään ikiaikaista teemaa, jota kiertävät niin naisten viihdekirjallisuus, chick lit kuin nuorten aikuisten ja tyttökirjatkin. Kuinka olla nainen, oikein? Epookkiromaanissa tämä kysymys siirretään ajan sovinnaisuussääntöjen ja romantiikkakäsitysten alaiseksi – mutta päähenkilön sisäinen maailma näyttäytyy edelleen ikiaikaisten ihmiskäsitysten* läpi. Toiveet ja tunteet koskettavat, mutta viihderomaanin konvehdinkevyellä hipaisulla.

***

* Ja ikiaikaisella tarkoitan tietenkin nykyaikaista, koska nykyihminen ei voi todellisuudessa asettua täysin historiallisen katseen ja tunne-elämän sisään. Kultt. hist. huom.

***

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kansi: ?
Amanita 2011
431 s.

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus 2011)

Raksa on Tuomas Vimman harvinaislaatuisen kolmiosaisen trilogian itsenäinen aloitusosa, näin trilogian keskimmäisen osan takakantta parafraseetakseni. Raksa on skidisti chick litiin kallellaan oleva itsensä lähestulkoon (mutta ei onneksi ihan) vakavasti ottava työelämäromaani, joka viihdyttää kympillä remppaproggistietouden jakamisen ohella. Itse asiassa, tämän ja trilogian kakkososan luettuani, olen jättänyt useampia aitoja naischick lit-romaaneja kesken tylsän ja vähintään keskinkertaisen laaduttomuuden takia.

Raksan luettuani voin todellakin vakuuttaa, että itsenäisiä ovat nämä trilogian osat. Ne voi jopa lukea väärässä järjestyksessä, eikä tämä haittaa lainkaan tarinan kulkua tai vimmaista viihtymystä. (Mielelläni väittäisin, että tämä oli harkittu testi, mutta ihan puhdas vahinko oli se.) Osissa esiintyvät samannimiset henkilöhahmot muistuttavat toisiaan riittävästi, jotta Raksan ja Ruutukympin voi kokea kertovan samoista hahmoista. Jälkimmäisessä esiintyvät viittaukset ensimmäiseen osaan antoivat kyllä mielikuvan hiukan erilaisesta tarinasta, mutta pääosin mielikuva oli riittävästi sinnepäin, jotta jatkumo vaikuttaa uskottavalta.

Raksa kertoo raksaprojari Samin uraputken urkenemisesta luksukkaan suomenruotsalaisen perheomisteisen remppafirman leivissä. Samalla tutustumme helsinkiläisen sinkkumiehen elämänmenoon niin työajalla kuin vapaallakin. Ei näytä hääviltä se – mutta ei näytä samanikäisten pyrkimys yhdistää työ- ja avioelämäkään. Vähiten hääviltä näyttää rakennusala, jonka käärmeenpesään Vimma lukijan tutustuttaa.

Käytännössä homma kuitenkin meni niin, että asiakkaille laskettin urakkatarjous, joka oli sopivan epämääräinen ja törkeän alihintainen. Kun urakka hintaa polkemalla sitten saatiin, pilkottiin se pienempiin osiin jotka ketjutettiin alihankkijoille, jotka puolestaan ketjuttivat sen eteenpäin, usein neljänteen polvee asti. Tähän ei rakennusalan kuluttajasopimusehtojen mukaan tarvinnut edes pyytää asiakkaan suostumusta. Osa hommista tehtiin itse, ja virolaisille työmiehille maksettiin seitsemän euroa tunnilta. Asiakkaalta laskutettiin 42 euroa ja alvit päälle. (s. 19-20)

Rakennusfirmojen asiakkaiden tragedioista lapioi Vimma erinomaista komediaa, sellaista selkäpiitä kylmäävän sorttista ja todentuntuista. Koska romaani on pääasiassa rakennettu raksaduunitotuuksista ja remppatoimintavinkeistä, jotka on sementoitu kasaan niin romanttisilla kuin jännärihköillä juonillakin, kokonaisuus pinteilee jatkuvan sortumauhan alla. Erittäin hauskaa on sekin.

Hilleri peitti ikkunasta paistavan auringon heitäen varjonsa päällemme. Minua kylmäsi ja näin kuinka Danikan käsivarsien karvat nousivat pystyyn. Ihmettelin vielä, miksen ollut nähnyt Hilleriä peilistä, kun Danika kuiskasi minulle:                                                              – Jos maailmassa on yksi ihminen, jota mä pelkään, niin se on toi. Siinä asuu oikeesti pahuus tavalla, joka saa Sauronin näyttämään siltä Pelastusarmeijan sedältä, joka seisoo keräyslippaan kanssa Stockan kemppariosaston ovensuussa. (s. 239-240)

Kaikkein hauskinta Raksassa on kuitenkin Vimman kieli-iloittelu, jossa on pelit, vehkeet ja kielikuvat paikoillaan. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että noin 225 sivua on romaanille paras mitta, niin tätä olisin hyvin voinut lukea vielä parisen sataa sivua (ja tavallaan luinkin, joskin etukäteen). On myös hyvällä tavalla hämmentävää, että romaanista voi oppia todellisessa maailmassa käyttökelpoisia asioita remontoinnista. Jos vaikuttaa siltä, että remppa iskee päälle ennen pitkää, mutta kuiva opasteksti ei maailman eniten kiinnosta, lue Raksa.

Laskutusperusteinen urakkasopimus ilman setattua kattohintaa on vihoviimeinen paperi, johon nimensä kannattaa lykätä, jos ei ole rakennusalan ammattilainen, joka valvoo aamusta iltaan itse paikan päällä työmaata. Se on käytännössä avoin valtakirja ketkulle urakoitsijalle löysäillä ja laskuttaa ilman minkäänlaista kattosummaa. (s. 128)

Voi sen lukea tietysti ilman rempanuhkaakin. On se siinä määrin erinomainen pläjäys. Trilogian kolmannen osion soisi tulevan pian, sillä Vimman aikaisempi tuotanto ei pitkään riitä.

***

Tuomas Vimma: Raksa
Kansi: ? (kirjastokirja)
Gummerus 2011
438 s.

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras

Jaana Taponen: Unelmavaras (Karisto 2010, Elisa Kirja 2013)

* Kirjan sponsoroinut Elisa Kirja, Kirjoita Itse *

Jaana Taposen keski-ikäistyvien naisten chick litihkö viihdekirja Unelmavaras pureutuu työpaikkakiusaajatehopakkaus Marin tarinaan mitalin kolmelta eri puolelta. Romaani rullaa miellyttävästi, mutta hetkauttaa sympaattisella suhtautumisellaan kulisseja liian kauan kannatelleeseen päähenkilöön. Moraalisella keinulaudalla lukijaa keikutteleva Unelmavaras pureutuu ajankohtaisiin, yleisinhimillisiin aiheisiin lievästi osoitellen, mutta saarnaamatta.

Työholisti Mari Kivinen, 36-v., on työpaikkansa luottopelaaja ja tehopakkaus, joka omien rutiiniensa ohessa hoitaa muidenkin työt ylennyksenhimo silmissä kiiltäen. Loppuunpalamista ja avoeroa kohti itseään tarmokkaasti ajavalla Marilla ei riitä resursseja ihmissuhteisiin, omaan elämään tai edes yleiseen ystävällisyyteen: pääasia, että työt (myös muiden) tulevat hoidetuksi. Kun tärkeä, Marin itselleen petaama keissi annetaankin toimiston upouuden ja hehkeän glamourkissan hoidettavaksi, Marin työmotivaatio tekee välittömän itsemurhan. Samalla henkilökohtaisessa elämässä iskee niin perhe- kuin parisuhde- kuin ikäkriisikin. Löytyvätkö ratkaisun avaimet kenties hottiksen ruotsalaisvahvistuksen taskusta?

– Mari, voitko sä auttaa?                                                                                                      – En, mulla on kiire.                                                                                                              – Voi ei, mun pitää kysyä tätä sitten Karilta.                                                                          – Ehkei sun kannata. Se kuvittelee palkanneensa ammattilaisen.
( 35%)

Taposen henkilöhahmot ovat herkullisia ja nokkelalle dialogille perustuva kerronta vetää mukaansa työpaikkakiusaajan elämään. Katsomme työpaikkakiusaajaa samasta näkökulmasta, josta yleensä katsotaan koulukiusaajaa: että tällä on varmasti itsellä hyvin vaikeaa, kun pitää levittää pahaa oloa ympäristöön. Aikuisen suhteen tämä näkökulma on kuitenkin jotenkin vinksallaan, koska aikuinen on aikuinen ja aikuisen pitäisi pystyä elämään muiden kanssa ihmisiksi. Tästä moraalisesta vinksahtaneisuudesta kohoaa hyvä draama, jossa lukijana joutuu katselemaan tilannetta lievästi nakertavasta olosta käsin. Kirjailija suhtautuu luomaansa hahmoon luonnollisesti sympaattisesti ja näyttää lukijalle, miten kukaan ei ole täysin hyvä tai paha, miten kaikki on tulosta jostain.

Okei, vaikka Lauran Ossi olikin kiertävän virussirkuksen päätähti viimeiset viikot eikä Laura ollut kertomansa mukaan saanut kuin murto-osan tarvitsemastaan unesta, niin Mari ei silti uskonut, että inhorealismikaan pystyi olemaan aivan tuollaista. Ehkä Laura halusi tehdä kärsimyksistään performanssin, sillä jokainen itseään kunnioittava nainen olisi vetänyt telalla meikkiä naamaan näyttääkseen paremmalta. ( 22%)

Perspektiiviä Marin mesomiseen luodaan siirtämällä kertojanasema välillä Marin työtoveriin Lauraan tai hänen avomieheensä Petteriin. Tämä luo väliin tarpeellisia muistutuksia Marin objektiivisesti katsoen erittäin myrkyllisestä käytöksestä ja olemuksesta, mutta samalla heittää teoksen täydestä chick litistä naisten viihdekirjallisuuden syliin. Lukiessa mietin, olisiko sittenkin ollut muita mahdollisuuksia luoda näkemystä eau de Marin toksisuudesta ja napakoittaa näin sekä näkökulmaa että kerrontaa.

Unelmavaras on varsin kelpoisa viihdekirja, joka kohoaa tavanomaisen ihmissuhde- ja työelämädraaman yläpuolelle näyttäessään, mitä työpaikkakiusaaminen on, mistä se kumpuaa ja miten se usein hoidetaan jätetään hoitamatta kaikkien osapuolten toimesta. Puuttumattomuus on piittaamattomuutta työpaikallakin.

***

Jaana Taponen: Unelmavaras
Kansi: ? (e-painos)
Karisto 2010 / Elisa Kirja 2013

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38 (Otava 2013)

Kjell Westön Kangastus 38:ssa vuoden 1918 kauhut hikoilevat pintaan kesä-Helsingin tukahduttavassa kuumuudessa. Romaanin keskiössä on keski-ikäisiä ihmisiä, joiden henkilökohtaisissa elämäntragedioissa kuvastuvat niin kansainvälinen tilanne kuin kotoperäiset ristiridat. Vuoden 1938 Helsinki herää eloon taitavan kertojan käsissä, mutta laskelmoidusti sorvatut henkilöhahmot näyttävät shakkinappuloilta, joita liikutellaan Helsingissä toistensa ohi vuosien 1918 ja 1938 ajankuvan elävöittämiseksi. Romaani on Finlandia-palkintoehdokkaana.

Matilda oli osa suurta ja jymisevää kaupunkia. Hänen kaupunkinsa ihmiset olivat toisilleen vieraita. Siellä Vento teki raitiovaunussa tilaa viereensä istahtavalle Vieraalle. (s. 173)

Yksi kirjan kantavista teemoista on yksinäisyys, yksinäisten keski-ikäisten päähenkilöiden toistensa vieritse eläminen elämän kohistessa ympärillä. Konttoristirouva Wiikin mies on karannut ja kadonnut – mutta jouti mennäkin. Asianajaja Thunen rouva on karannut, vaan ei kadonnut – hiljattainen tapahtuma syö miestä. Nämä yksinäiset löytävät toisensa ammatillisessa mielessä, kun herra palkkaa rouvan hoitamaan toimistoasioitaan. Näiden yksinäisten yhteisen sävelen löytymisen tiellä on moninkertaisesti menneisyys, jonka synkkä pilvi pimentävät kesätaivaan Thunen ja Wiikin ottaessa sattumien kautta kontaktia toistensa lähipiireihin.

Thunen valtasi ennen tuntematon ajatus: että paatos ja irstaus olivat oudosti saman mitalin kaksi puolta, että ne olivat kuin sisarukset. Ja että juuri siksi ironia ja itseironia olivat ihmiskunnan tärkeimpiä työkaluja. Korjaustoimenpide, johon viisaimmat saattoivat ryhtyä, silloin kun tunteen viemät sortuivat vihaamaan toisen likaa ja vaalimaan omaa puhtauttaan. (s. 216)

Kangastus 38 kertoo menneisyydestä, mutta ottaa kantaa ajankohtaisiin aiheisiin: pienten piirien sisäsiittoisuuteen, pelosta kumpuavaan vihaan, ihmisten tapaan eriarvoistaa toiset, yksinäisyyteen suojautumiskeinona itseltä – ja ennen kaikkea toisilta. Jokainen Kangastus 38:n hahmoista uhkuu omaa elämäntragediaansa arkkityyppinä omasta luokastaan ja kategoriastaan.

Westö käyttää taitavasti toisteisuutta keinona kasvattaa yksilöiden elämänkohtalot kertomaan koko maailmasta, joka on vuonna 1938 yhtä aikaa toiveikas ja pelokas, hillitön ja hallittu, salaileva menneisyydestään ja avoin tulevaisuudelle. Ajan ilmiöt kuulostavat tutuilta historiankirjoista ja viimeaikaisista lehtijutuista. Juuri rantautuneet drinkit ja ajan elokuvajuorut purkautuvat esiin niin puheissa kuin kerronnassa siinä missä edelleen arkipäivän mentaliteetissa vaikuttava punaisten ja valkoisten välinen kahtiajakokin.

Ja jos Kapteeni jonain päivänä olisi niin omahyväinen ja tyhmä että paljastaisi Thunelle hakkailevansa tämän konttoristia – silloin kaikki olisi lopussa jo ennen alkamistaan. (s. 118)

Kangastus 38 on vahva romaani ajasta, josta isovanhemmat eivät koskaan puhuneet – sen toisen sodan sankari- ja marttyritarinoiden viedessä kaiken huomion.

***

Kangastus 38:n ovat lukeneet myös ainakin Mari A., Kirsi, Arja, Kaisareetta, Kaisa, J, Jonna, Jaana, Leena Lumi, Suketus, Joana, Minna, Valkoinen kirahvi, Sanna, Tuija, Päivi, ja Hanna.

Kjell Westö: Kangastus 38
ruots. alkuperäiskäsikirjoituksesta suomentanut Liisa Ryömä
Kansi: ?
Otava 2013
334 s.

Kreetta Onkeli: Beige (Eroottinen kesä Helsingissä)

Kreetta Onkeli: Beige

Kreetta Onkeli: Beige (Sammakko 2005)

Kreetta Onkelin pienoisromaani Beige, alaotsikoltaan Eroottinen kesä Helsingissä, tulvehtii onkelimaisesti surkeuden multihuipentumana niin, että alkaa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Onkelin omintakeinen, tiuha kerrontatyyli hikkaavine takaumineen ja siirtymineen luo klaustrofobista psykologista draamaa arjen pienistä, mutta kokijoilleen suurista hetkistä. Onkeli ajauttaa lukijan kokemaan epätyydyttävää elämää päähenkilön vinkkelistä – ja kokemaan kiitollisuutta todellisesta elämästään.

Hiekkakylä oli kuin pahvilaatikkojen keräyspiste. Siellä ei rohjettu toteuttaa elämää, vain pinnallisesti muodostettuja elämän mielikuvia. (s. 38)

Beigen päähenkilö on Hiekkakylän antipissis Vappu. Jo teini-iässä sielultaan keski-ikäistyneen pelokas ja urautunut, mutta hormoneiltaan kuitenkin teini-ikäinen Vappu pyrkii seksuaaliseen yhteyteen muutenkin kuin mielikuvissaan. Hiekkakylässä marginaaliin kokonsa puolesta ja muutenkin leimautuneelle Vapulle ei irtoa, mutta ehkäpä Helsingissä? Vappu pääsee kesätöihin sivukirjastoon ja alkaa tutkailla Helsingin miestarjontaa sillä silmällä. Beige kuitenkin vaivaa: näkymättömyys, kuulumattomuus ja mauttomuus.

– Huomenta, mumisin. Levitin ympärilleni hiekkakylämielialaa: tuijottamista ja henkilösuhteiden vatvomista, jossa normaali joutuu outoon valoon. Astuin jäykästi saliin. Olin ensimmäistä kertaa käymässä vartalossani enkä tiennyt kuinka sillä kävellään. (s. 48)

Onkeli onnistuu Beigessä tiivistämään 127 sivuun teini-ikäisen syrjäytymisen normaaleista sosiaalisista kuvioista, pikkukylän ahdistavan ilmapiirin, myös Helsingin paikat ja tyhjät lupaukset. Mielikuvien ja todellisuuden eroavaisuus muodostaa ylitsepääsemättömän kuilun, jolla ei ole mitään tekemistä ihan tavallisten asioiden tai edes itseään niskasta kiinni ottamisen kanssa. Kyse ei myöskään ole rakenteellisista ongelmista.

Painavan teemoituksen lisäksi Onkelin pienoisromaani säteilee kirjoittajan omalakista, minimalistista modernia runoutta lähenevää tyyliä, jossa epäuskottava dialogi ja absurdiin kurottavat kohtaukset limittyvät etäännyttäväksi, jopa luotaantyöntäväksi ja siten suoraan sieluun osuvaksi täsmätuleksi. En ymmärrä, miten Onkeli tämän temppunsa tekee, mutta niin vain käy. Ehkä se on osa Onkelin viehätystä: esittää, kuin hänen tarkastelun kohteenaan olevat, lähes jokaista kaihertavat kipupisteet olisivat totta vain todella kummallisissa saduissa tai joillekin toisille.

Punavuoressa ei ollut koskaan hiljaista. Siellä kohisi. Vaikka katu oli autio liikenteestä taksien, ravintoloiden tuulettimien, kylmäkaappien, hälytysjärjestelmien, rakastelujen, valjenneiden totuuksien, ikkunoiden säätämisien äänet, rottien töpinä ja lauttojen jyske kantoi korviin. Koska kaupungissa ei ollut hiljaisuutta olin muodostanut hiljaisuuden sisälleni. Olin hiljainen nainen. Hän jolla ei ollut sanottavaa. (s. 111)

***

Kreetta Onkeli: Beige
Kansi: Riikka Majanen
Sammakko 2005 (2. painos)
127 s.

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa

Johanna Holmström: Itämaa (Otava 2013)

Johanna Holmströmin Itämaa raportoi teini-ikäisten helsinkiläissisarusten rimpuilusta aikuisuuteen poissaolevien vanhempien, koulukiusaamisen ja vinksahtaneiden kaveruussuhteiden Bermudankolmiossa. Itämaassa Anja Snellmanin Parvekejumalten teemoja kaiutetaan yhden suomalaisen perheen elämässä. Romaanissa esitetään ja otetaan kantaa suomalaisten muslimien elämään ja kohteluun suomiarjen vapaudessa ja puristuksessa. Holmström onnistuu mosaiikkimaisessa kerronnassaan valaisemaan erilaisuuden taakkaa monipuolisesti hyvien hahmovalintojen avulla. Siinä sivussa, vaivihkaa ja hälyyttävästi, käy ilmi se maailma, jossa nuoret naiset ylipäänsä luovivat.

Itämaassa sisaret Leila ja Samira pyrkivät löytämään oman tiensä aikuiseen elämään uskontoon pakenevan äidin, Espooseen pakenevan isän sekä enimmäkseen vihamielisen ympäristön ristitulessa. Samira muuttaa turvakodin kautta omilleen, ja pyrkii elämään suomalaisen nuoren naisen elämää, vaikka ulkonäkö pettää hänet kerta toisensa jälkeen. Voiko olla tavallinen suomalainen, jos tavalliset suomalaiset katsovat, että et ole ja käyttäytyvät sen mukaan?

Nuorempi sisar Leila puolestaan elää läpi yläastetta äidin kiristäessä kodin sääntöjä ja Leilan liikkumavaraa yhä pienemmäksi etsiessään tietä lähemmäs profeettaa ja jumalaa. Luokan nokkimisjärjestyksessä Leila on alimpana: edes muut koulukiusatut eivät halua liittoutua hänen kanssaan. Miten näillä eväillä voi selvitä järjissään aikuisuuteen ja elämään?

Holmström kuljettaa tyttöjen kohtaloita epälineaarisesti, sillä lukija koukutetaan kirjan pariin selvittämään, mitä toiselle sisarelle oikein tapahtui samalla kun hän seuraa, miten toinen sisar tästä kaikesta selviytyy. Rakenne vaikeuttaa tarinan palasten seuraamista kirjan alkupuolella, mutta toisaalta säästää lukijan runsailta, toisteisilta selityksiltä, joiden houkutusta kirjailija on välttänyt onnistuneesti. Selitysten kohteena ovat uskonnolliset käytännöt tai historia niiltä osin kuin kirjailija ei ole kyennyt selittämään ilmiöitä käytännön esimerkkien kautta.

Itämaa onkin varsin tarinakeskeinen, sisällöltään konstailematon, tähän päivään ankkuroituva nuorten (aikuisten) romaani, joka käsittelee sitä, miten nuori ihminen joutuu luovimaan kodin kulttuurin ja yleisen kulttuurin välillä. Sekä kulttuurien että juonenkäänteiden jännitteet pysyvät intensiivisinä läpi kirjan. Holmström tasapainoilee perinteisen tyttökirjan ja feministisen chick litin välimaastossa.

Heillä on uudet Guess-laukut, mutta tuntuu kuin [hän] ei oikein jaksaisi roikkua mukana kaikissa käänteissä ja pysyttelee yhä myös viimevuotisessa Guccissa, joka alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä on riepoteltu ympäri koulunpihaa niin monta kertaa. (s. 206)

Islamin tuomat erityispiirteet vallitsevat erilaisuusdiskurssia, mutta tunneilmasto on tuttu melko lailla kenelle tahansa, joka on koskaan joutunut sovittelemaan itseään hiukan eri muottiin riippuen siitä, ollaanko kotona, koulussa vai kadulla. Holmströmin sosiaalisen tarkkailijan silmä havaitsee erilaisuuden kautta myös tyypillisen.

Kauhistuneena hän tönäisi kundin pois, ja kundi levitti kätensä ja hoippui taaksepäin. Silmät olivat puoliksi kiinni, ja kundi oli niin kännissä että pysyi tuskin pystyssä. Musiikki jyskytti hänen päässään, rumpupalikat tuntuivat hakkaavan häntä pienin iskuin ympäri kroppaa: haram, haram, haram, haram.                     – Pihtari! huusi poika ennen kuin kompasteli matkoihinsa. (s. 113)

Syystä tai toisesta, kirjailija joutuu kirjan lopussa antamaan periksi uskottavan rajoja kolkuttelevalle loppuratkaisulle, joka on paitsi toiveikas, myös järkyttävä. Myös kirjan suomenkielinen nimi hämmentää irtonaisuudessaan. Ruotsinkielinen Asfaltänglar kuulostaisi Asfalttienkeleiksi käännettynä, toisin kuin kirjailija itse uskoo (Bbl, 15.3.2013), kuvaavammalta ja asiapitoisemmalta, etenkin kun asfalttienkeleiden merkitys lasautetaan kirjassa lukijan kasvoille. Holmströmin feministinen pohdinta, joka puoltaa paikkansa romaanissa erinomaisesti, ja jota tarkastellaan ansiokkaasti monesta näkökulmasta, annostellaan välillä liian osoittelevasti.

Yhdessä nämä tekijät luovat vaikutuksen, että kirjailijalle ei itselleen olisi aivan selkiytynyt, minkä ikäiselle lukijalle hän kirjoittaa. Toivottavasti kaikenikäiset lukijat löytävät Itämaan, sillä se kertoo koskettavasti ja uskottavasti teinien (noiden aikuisten yhteiskunnan iätiulkopuolisten) elämästä nyky-Helsingissä, jossa monikulttuurisuus asettaa oman äänensä ja paikkansa löytämiselle lisähaasteita.